Dick Francis: Varjo yössä

(Sairasloman hyöty on se, että ehtii lukea ja jopa blogata.)

Dick Francis on pitkän linjan dekkarikirjailija, jonka teokset sijoittuvat lähinnä Englannin laukkaradoille. Tämä ei ole varsinainen ihme, Francis itse on eläkkeelle jäänyt jockey.

Varjo yössä on ensimmäinen kosketukseni Francisin teoksiin, vaikka toki niistä on paljon kuultu ystäviltä ja sukulaisilta. Ja oikein toimiva dekkari tämä olikin, mielikseen luki. Dekkarit eivät ole genre, josta erityisen paljon tietäisin, mutta tässä juoni toimi, taustatyötä oli selvästi tehty (kaikki vaikutti autenttiselta) ja päähenkilö oli tarpeeksi sympaattinen, jotta hänen tutkimuksillaan oli mielenkiintoa. Ehkä eniten huomiota herätti se, että kirjassa uhrit eivät olleet ihmisiä vaan hevosia, ja vielä nimenomaan nuoria hevosia. Hevosiin kohdistetulla väkivallalla ei onneksi kirjassa mässäilty, mutta se tuntui silti varsin pahalta. Ainakin tuli sellainen tunne, että väkivallantekijä on saatava kiinni.

Toinen sinänsä jännä puoli kirjassa oli sen rakenne. Tarinan alussa epäilty on jo saatu kiinni ja noin 1/3 kirjasta kerrotaan miten siihen tilanteeseen päädyttiin. Sitten palataan taas alkutilanteen hetkeen ja selvitetään miten asia jatkui. Sinänäsä ihan hauska, vaikka siirtymä menneisyyden ja nykyhetken välillä tökkäsi hieman (tai siis sen olisi voinut tehdä sujuvammin).

Kyllä tämän perusteella voisi useampiakin Francisin kirjoja lukea! Sitä en tiedä kuinka hyvin ne aukeavat ihmisille, joilla ei ole hevosinnostusta tai -taustaa.

Porttia varten luin muuten myös Michael Cunninghamin Säkenöivät päivät, josta tarkempi arvostelu sitten Portissa. (Mutta lyhytarvostelu tässä: Upea!)

Butcher: Summer Knight

Summer Knight jatkaa Jim Butcherin Harry Dresden -sarjaa. Yllätyksellisesti (tai siis ei) tässä kirjassa seikkaillaan haltioiden kanssa.

Kyllähän tämä sarja hieman itseään jo toistaa. Dresden saa tehtävän, joka osoittautuu huomattavasti vaarallisemmaksi kuin miltä päälle päin näytti. Sitten tapellaan kovasti erilaisten yliluonnollisten öttiäisten kanssa. Tästä huolimatta jotenkin tämä nyt taas vetosi. OK, haltiat ja keijut ovat tietysti suosikkejani, ja etenkin juuri tällaiset häikäilemättömät sidhe-haltiat (eikä mitkään ylihyvät Tolkien-haltiat, jotka toimivat Tolkienilla eivätkä sitten juuri muualla. Tosin Tolkienin haltioiden "hyvyydestä" voitaisiin keskustella teeman "Silmarillion" alla toinenkin hetki...). Dresden on symppis hahmo, ja suurin osa sivuhahmoista on myös ihan kivoja. Ja tietenkin henkilökohtaisista syistä minulla on "soft spot" Billy the Werewolf'ia kohtaan. Eli vaikka juonessa nyt ei varsinaisesti mitään uutta olekaan, ei se oikeastaan haittaa. Näitä lukee ihan mielellään, jos ei nyt ole etsimässä mitään maailmanhistorian parasta romaania. Viihdyttävyyskin on jo hyvän kirjan merkki.

(Tässä välissä tuli luettua myös Nora Robertsin Musta ruusu, mutta sen arvostelun voi lukea seuraavasta Portti-lehdestä.)

Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli

Flann O'Brienin Kolmas konstaapeli on ollut sillä jatkuvasti pitenevällä "pakko lukea joskus" -listalla varmaan jo 7 vuotta, mutta edellisellä kirjastokäynnillä se vihdoinkin osui silmiin oikeaan aikaan.

Ja huh, mikä kielellinen ilotulitus (ja mikä kammottava klisee tuossa tulikaan!). On kyllä kirja sellainen pannari, ettei ihan ekalla lukukerralla varmaan kaikki irronnut. Dante-vertaus oli kyllä aika selvä ja sci-fi -elementit (hm...) nousivat esiin. Sinänsä jännittävä kirja, ettei koko tarinassa ollut yhtään kovin pidettävää hahmoa, ei edes kertoja itse ja siksi loppuratkaisu tuntui oikeutetulta. Ajan ja paikan konseptilla leikittiin kuin Lewis Carrol parhaimmissa kuvauksissaan, mutta muuten oltiin kyllä aivan muissa sfääreissä. Polkupyöriin on mahdotonta suhtautua enää aivan samalla tavalla kuin aiemmin.

Kolmas konstaapeli oli siis hankala, ajatuksia herättävä ja aivan hysteerisen hauska!

China Miéville: Un Lun Dun

Yksi tämän hetken suurista suosikeistani, China Miéville, julkaisi nuortenkirjan! Yleensä en kovakantisia kirjoja kovin herkästi osta, mutta tässä oli tekijän kuvitus mukana (ja kuvitus on usein se asia mikä pokkarista poistetaan).

Un Lun Dun'in esipuheessa Miéville kiittää Neil Gaimania ja Gaimanin vaikutus tarinassa kyllä näkyy. Neverwhere nousee ihan väistämättä mieleen (eikä vain siksi, että Miéville sen itsekin mainitsee), mutta ei se ole paha asia, kyllä Miéville tarinaan omaakin näkemystä tuo. Tarinana Un Lun Dun on hauska ja herttainen ja pelaa aika näppärästikin fantasiakirjallisuuden ja "quest"-tarinoiden kliseillä. Hahmot ovat paikoitellen vähän yksiulotteisia, mutta kuitenkin sympaattisia ja varsinkin päähenkilö on oikein hyvin hahmoteltu. Oma suosikkini oli kyllä tyhjä maitotölkki Curdle... Kuvituskin oli varsin mallikasta: suurin osa kuvista oli pieniä ja tekstiä tukevaa, ei tämä mikään kuvakirja ole.

Olisi jännittävä tietää miten "kohderyhmään" kuuluva ihminen lukisi tämän kirjan. Tietynasteinen kliseiden tuntemus on varmaan välttämätöntä, jotta kirjasta saa sen "jujun" irti. Miéville käyttää tässä kirjassa yllättävän yksinkertaista kieltä (hänen muihin kirjoihinsa verrattuna) ja aika paljon puhekielisyyksiäkin esiintyy (tosin vuorosanoissa).

Ei tämä nyt ihan New Crobuzonin kertomuksia voittanut, mutta oikein viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua tarinaa! Voin suositella!

Mikael Niemi: Nahkakolo

Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulanjängältä oli hupaisa kokemus pari vuotta sitten, mutta ei ihan heti tullut mieleen että sama kirjailija voisi kirjoittaa myös hauskaa scifiä. Nahkakolo on kuitenkin juuri sitä.

OK, onha Niemi selvästi tutustunut Douglas Adamisin (may-he-rest-in-peace) tuotantoon, mutta ei se haittaa. Nahkakolo on lyhyistä avaruustunnelmapaloista muodostuva kokonaisuus, hieman suorastaan käsikirjamaisesti kirjoitettu: mitä maassa tallaajan pitäisi tietää avaruudesta. Niemen avaruus on varsin sekava ja häiriintynytkin paikka, ja maailmankaikkeus on kuin makkara...

Kieli on taas kerran romaanissa tärkeässä asemassa. Niemi kikkailee hienosti kielellä (onnittelut suomentajallekin) ja etenkin alun kuvaus kesäisestä Torniojokilaaksosta iskee kaikkiin aisteihin. Olisipa jo kesä! Huumori on hyvin samankaltaista kuin Adamsilla aikoinaan: enemmän viinaa kuin seksiä.

Oikein mukava "välipala" raskaamman kirjallisuuden lomassa.

Elizabeth Hand: Glimmering

Elizabeth Hand on tulossa Finncon'07 -tapahtumaan kunniavieraaksi, joten pitäähän häneltäkin (vihdoinkin) jotain lukea. Glimmering sattui helposti ja halvalla matkaan ulkomailta, joten siitä aloitettiin.

Glimmering on kirjoitettu 1997 ja sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen. Se on aavistuksen verran kantaaottavaa eko-scifiä, jossa on kuitenkin voimakas ihmissnäkökulma. Handin kuvaama mailma on mielenkiintoinen pre/post-apokalyptinen (omituisella tavalla molepia yhtä aikaa...) sekoitus yliluonnollista ja luonnollista väkivaltaa ja kauhua. Etenkin muutamat hallusinaatio-kohtaukset ovat pelottavankin voimakkaasti kuvattuja. Tärkeänä teemana koko kirjassa tuntuvat olevan valinnat ja vastuut ja luonnollisesti kuolema.

Monella tavalla Glimmering vaikuttaa kirjalta, joka olisi voitu kirjoittaa 1987. Päähenkilöiden AIDS ja sen pelko/ongelmat vaikuttavat jotenkin tosi kahdeksankymmentälukuisilta. Tämä on toki ihan ymmärrettävää: Handin maailmassa ei ole enää AIDS-lääkkeitä ja AIDSin 80-luvun ongelmat ovat palanneet takaisin.

Melko synkkää kamaa, mutta "valitettavan" ajatuksia herättävää. Nyt pitäisi lukea Handilta vielä jotakin muuta, sen verran hyvä tämä oli.

Eilen tuli myös tehtyä "jotain outoa kirjallista", eli söimme Morelissa Lukitar-pullan! Toivottavasti saan siitä kuviakin, se oli hieno (eikä siis minun tekemäni).

Liz Williams: Nine Layers of Sky

Liz Williams on yksi uusista suosikeistani. Nine Layers of Sky oli vasta toinen kirja, jonka häneltä luin, mutta ei varmasti jää viimeiseksi.

NLoS:ssa scifi-elementti oli voimakkaasti läsnä, mutta Williams oli hienosti yhdistänyt siihen "tavallista maailmaa", entistä Neuvostoliittoa. Oikeastaan varsinainen outous ei välttämättä tullut myyttisistä olennoista ja omituisista laitteista (vaikka niitäkin mukana oli ja niiden mukana olo oli juonen kannalta välttämätöntä), vaan siitä kuinka molemmat päähenkilöt olivat tavalla tai toisella muukalaisia omissa maissaan. "Outous" toimi hyvin monella tasolla ja kuvaus tuntui hyvin realistiselta. Jos nyt kritisoida pitäisi, tietyt elementit olivat NLoS:ssa hyvin samankaltaiset kuin Williamsilta aiemmin lukemassani Poison Master'issa, mutta vielä kahdessa kirjassa tämä samankaltaisuus ei haitannut. Ehkä jos tyyli jatkuu...?

Nyt pitäisi seuraavaksi varmaan hankkia Etsivä Chen -kirjoja, jotka ainakin ainoan lukemani novellin (Tähtivaeltaja 3/06) perusteella vaikuttavat varsin vinkeiltä!

Outoja asioita

Hm, kun kerran haastettiin niin vastataan. Sadetin haastoi listaamaan 6 outoa asiaa itsestäni, mutta tämän blogin luonteeseen nähden pitää listata 6 outoa kirjallisuuteen liittyvää asiaa. Nämä eivät kyllä ole kovin outoja...

1. Useimmin lukemani kirja on joko Sue Townsendin Mikä tsäkä, Hardianus (kyllä, suomeksi) tai sitten Kitty Byrnen Joululomateatteri, joka oli myös ensimmäinen kosketukseni Tam Linin tarinaan.

2. En ole koskaan lukenut ainuttakaan Stephen Kingin kirjaa. Kaksi hänen yhteistyössä Peter Straubin kanssa kirjoittamaansa kirjaa olen lukenut (Talismaani ja Pimeä talo), mutta yhtään Kingin omaa en.

3. Vaikka joskus "menneisyydessä" olin hyvinkin aktiivinen Suomen Tolkien-seurassa, luin Silmarillionin ensimmäisen kerran vasta pahimman aktiivisuuden mentyä ohi.

4. Valmistujaisjuhlinani pidin naamiaiset. Teemana oli kirjallisuus, ja niinpä juhlijoita pyydettiin pukeutumaan joksikin kirjan hahmoksi. Itse olin Neil Gaimanin Titania (nimenomaan Gaimanin versio aiheesta, tosin vähän vähemmän sininen). Paikalla nähtiin myös mm. Galadriel, Nuuskanmuikkunen sekä Aral Vorkosigan ja Corelia Naismith.

5. En pidä Robin Hobbista (tai siis hänen kirjoistaan). Tämä on suhteellisen outoa; Hobbia pidetään ns.parempana fantasiakirjailijana, mutta ei, minuun FitzUljas ei vain vetoa. Hahmo ei ole uskottava eikä lainkaan sympaattinen.

6. Samalla teemalla kuin kohta 4: olen esiintynyt julkisesti naamiaisissa Jeff VanderMeerin luomaksi Gray Cap'iksi pukeutuneena. Kyseessä on siis oikeasti iso, harmaa, sieni... myös kangaskaupassa katsottiin "hieman" pitkään kun kävin mallaamassa värikkään lasten sateenvarjon päälle harmaata kangasta. Kirjailija oli itse paikalla ko.naamiaisissa ja tämä oli tietenkin säälittävä yritys tehdä häneen vaikutus (ainakin jonkinlainen), mutta ilmeisesti kuitenkin onnistui. OK, tämä oli jo aika outoa.

Itse joudun toimimaan blogosfräärin umpikujana: kaikissa lukemissani blogeissa olen jo tähän listaan törmännyt. Sorry!