Tuesday, August 31, 2010

Matthew Stover: Heroes Die

Synkästä nimestään huolimatta Matthew Stoverin Heroes Die ei ole aivan järkyttävän synkkä. Melko väkivaltainen, tosin...

Cain on seikkailija Overworldissa, joka on melko perinteinen fantasiamaailma. Oikeasti hän on kuitenkin näyttelijä Hari Michaelson, joka on - näyttelijätovereineen - lähtetty Maasta "seikkailemaan" Overworldiin. Harin seikkailuita näytetään sitten kalliina tosiTV:nä Maassa. Harin vaimo on kadonnut Overworldissa ja - televisioyhtiön toiveista välittämättä - Hari lähtee tätä pelastamaan. Nopeasti käy ilmi, että suositunkin sankarin henki voi olla höllässä kun rahasta on kyse.

Stover yhdistää ihan hauskasti scifiä ja fantasiaa (Overworld on selvää fantasiaa, mutta teknologia, jolla sinne päästään ja sieltä lähetykset ihmisille saadaan melko scifiä). Väkivalta on melko graafista ajoittain, mutta - ehkä erästä kidutuskohtausta lukuunottamatta - överiksi ei onneksi juuri mene. Stoverin luoma maailma on myös mielenkiintoinen dystopia, jossa syntyperä on kaikki kaikessa ja ainoastaan Näyttelijöillä on ehkä mahdollisuus päästä parempaan asemaan (mikä on melko pelottavan lähellä nykypäivän tosiTV-kuvioita). Hieman ehkä tuo sankarin "Hari Cain" -nimi herätti hilpeyttä, mutta onneksi sitä ei tässä vielä kauheasti alleviivattu. Varsin viihdyttävää, eiköhän tätä tule luettua lisääkin jossain vaiheessa.

Tunnustuksia....


Carnival of Rust tykkää blogista, ja antoi tällaisen! Jei! Kiitokset!


Tähän kuuluisi sitten se, että pitää antaa eteenpäin seitsemälle muulle bloggaajalle ja kertoa itsestä seitsemän asiaa. Kovin monia kotimaisia en lue, mutta:





Avaruusajan päiväunelmia
Toimittajan spekulatiivinen lokikirja
Yrttimaan aikakirja
Omenapuutarha
Katon kontti

Nuo piristävät usein päivää!

Ja sitten seitsemän asiaa minusta... Pidetään nekin kirja-aiheisina!

1) Olen ostanut Gene Wolfin kirjan Shadow of the Torturer jo 3 kertaa, mutta en ole vielä sitä kertaakaan lukenut.
2) Kummallista sinänsä, en erityisesti pidä Robin Hobbin kirjoista, mutta Megan Lindholmin tarinat ovat ihan mukiinmeneviä.
3) Yritän aktiivisesti lukea kirjoja yhtä paljon suomeksi kuin englanniksikin, mutta aina se ei onnistu.
4) Kynnys lähteä ulkomaille kirjallisuustapahtuman perässä laskee entisestään...
5) Viimeisin kirja, joka tunkeutui uniin asti, oli Dresden Files. Ei mikään tietty osa, vaan geneerisesti Dresden Files.
6) Olen viimeisen kahden vuoden aikana jättänyt kesken vain kaksi kirjaa (joihin molempiin on tarkoitus vielä palata, eli ajan puutteen vuoksi jääneet kesken).
7) Minä luen fiktiota, en kirjoita sitä.

Wednesday, August 18, 2010

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Carlos Ruiz Zafónin edellinen kirja, Tuulen varjo, oli varsin loistava, joten odotukset Enkelipelin suhteen olivat ehkä hieman liiankin korkealla. Tuulen varjon tasolle ei päästy.

Enkelipelin päähenkilö, David, on kirjailija, jota pyydetään kirjoittamaan aivan tietty kirja. David ei kuitenkaan aivan hevillä suostu, vaan haluaa selvittää mitä tähän kirjoittamiseen oikeastaan kuuluu ja mitä on tapahtunut niille, jotka ovat aiemmin tarjoukseen tarttuneet. Menneisyys nostaa rumaa päätään joka käänteessä, välillä on romantiikkaakin.

Olihan tässä puolensa. Zafónin kieli on kaunista (tosin erääseen sivuhahmoon viitattiin sekä vamppina että vampyyrinä, ja jäi hyvin epäselväksi oliko hahmo todellakin molempia!), mutta tunnelma ei ole yhtä tiivis kuin Tuulen varjossa. Tuulen varjo kertoi myös Espanjasta, mutta Enkelipeli ei tartu maan historiaan yhtä tehokkaasti. Barcelona tulee tutuksi, mikä on hyvä asia, mutta Espanjan historia jää ohuemmaksi. Kirja on myös aivan liian pitkä ja keskivaiheilla jopa hieman tylsä. Juonellisesti Enkelipelissä on paljon samaa kuin Tuulen varjossa, ehkä hieman liikaakin. Vähän kurja maku tästä jäi: loistavan kirjan jatko-osa ei päässyt lähellekään alkuperäistä teosta.

Friday, August 6, 2010

C.J. Cherryh: Cyteen

Vaikka Downbelow Station ei juurikaan uponnut, piti Cyteen silti lukea, sillä se on "pakollista luettavaa" sisältävällä Hugo-voittaneiden kirjojen listalla. Downbelow Station ei olisikaan ollut välttämätön Cyteenin lukemiselle (mutta sekin on samalla listalla).

Ariane Emory on Cyteenin voimakkain henkilö, niin poliittisesti kuin tutkimuspuolellakin. Hänellä on luonnollisesti paljon vihollisia, ja ehkei kovin yllättäen Ariane murhataan. Koska Cyteenin maailmassa ihmisten fyysinen kloonaus on arkipäivää, päätetään myös Ari kloonata, mutta sillä erotuksella yleiseen lasten kloonaukseen, että uusi klooni yritetään kasvattaa niin paljon vanhan Arianen kaltaiseksi kuin vain mahdollista. Pääajatuksena tietenkin se, että Arianen ominaisuudet ja tieto kloonautuisivat myös.

Cyteenin maailma oli mielenkiintoinen. Ihmisten lisäksi kloonataan "azi"-nimisiä, lähes-ihmisiä. Kloonausprosessi on sama, mutta siinä missä ihmislapsia kasvattavat vanhemmat, azit oppivat tarvitsemansa taidot nauhojen avulla. Tässä onkin suuri ero: azit ovat superluotettavia, lähes orjia, mutta kuitenkin geneettisesti käytännössä ihmisiä. Azista ihmiseksi muutos on myös mahdollista "viimeisen nauhan" avulla. Myös hahmot olivat kiinnostavia. Ari itse oli ihan OK, mutta Justin (Arin pahimman vihollisen kloonattu poika) oli erityisen mielenkiintoinen. Justinin ja Grantin (azi) suhde toimi myös hyvin, ja koko ajan odotti Justinin ja "uuden" Arin väistämätöntä yhteentörmäystä.

Kirjan rakenne oli hieman kummallinen: tarina ei tuntunut oikein pääsevän käyntiin, sitten se eteni nopeasti, loppupuolella oli vähän (ehkä tarpeellistakin) tyhjäkäyntiä ja aivan loppu tuntui kiirehdityltä. OK, Cyteeniin on vielä toki jatko-osia (ja samaan maailmaan sijoittuu paljon muitenkin kirjoja), eli tämä selittää miksi kirja loppui niin kuin loppui, mutta näin "yksittäisenä" luetuksi kirjaksi se jäi hieman kaivertamaan. Cyteen oli kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Downbelow Station, mutta ehkä jatkossa kokeilen Cherryhiltä taas fantasiaa.