Kerrankin ajoissa: ranskalaisvietnamilainen Aliette de Bodard on tämän vuoden Finnconin yksi kunniavieraista. Häneltä on julkaistu paljon novelleja sekä Obsidian & Blood -romaanitrilogia.
Trilogia sijoittuu atseekkien kukoistuksen aikaan, ja kertojapäähenkilö Acatl on Kuoleman jumalan pappi. Acatl joutuu kuitenkin nopeasti toimimaan sekä etsivänä (Servant of the Underworld), poliitikkona että maailmanpelastajana (Harbringer of Death, Master of the House of Darts) ja melko haluttomasti kunkin roolin omaksuu. Mutta kun vaihtoehtoja ei ole ja valtakunnan etu on tärkein... Sarjan ensimmäisessä osassa (Servant...) pelataan vielä verrattain pienillä panoksilla (kysessä on "vain" Acatl'n veljen henki), mutta nopeasti uhka skaalautuu suuremmaksi.
Obsidian & Blood -sarjan kirjat toimivat kaikki ihan itsenäisinäkin kokonaisuuksina, mutta tietenkin niistä saa enemmän irti, jos lukee kaikki järjestyksessä. de Bodard kuvaa atsteekkien maailmaa todella hyvin ja hän on selvästi tutkinut historiaa paljon (kirjan taustatiedoissa kerrotaankin mitkä asioista pohjautuvat kokonaan historiaan ja missä on otettu taiteellisia vapauksia). Eri jumaluudet ovat toki tärkeässä asemassa tällaisessa maailmassa ja he ovatkin varsin aktiivisia toimijoita, usein julmia ja mustasukkaisiakin. Yliluonnollinen elementti on siis oikeastaan koko ajan läsnä, ja romaanit ovat mitä suurimmassa määrin fantasiaa (kuitenkin onneksi "perinteisestä" täysin poikkeavassa maailmassa).
Siitä huolimatta, että kirjoissa on paljon kuolemaa (ihan jo päähenkilön ammatinkin vuoksi), veri virtaa ja uhrauksia tehdään oikealle ja vasemmalle, on trilogia kuitenkin varsin kevyttä luettavaa ja erittäin viihteellinen ja viihdyttävä. Tarinat ovat aika suoraviivaisia ja niissä tapahtuu paljon. Päähenkilö pohtii toki osaansa pappina ja vertaa omaa elämäänsä sisarustensa elämiin (Acatl'n sisko nousee tärkeään rooliin toisessa kirjassa), mutta myös toiminnallisille taistelukohtauksille on paikkansa. Acalt'in vastapainona sarjassa on myös hänen oppilaansa Teomitl, jonka toiminta on varsin erilaista kuin Acalt'in itsensä.
Romaanit voi ostaa Angry Robotsin verkkokaupasta helposti ja varsin edullisesti.
Saturday, February 23, 2013
Friday, February 8, 2013
Karin Tidbeck: Jagannath (ja mitä tapahtui vuodelle 2012)
Tämä blogi ei ole vainaa (enkä ole minäkään). Vuosi 2012 meni jonnekin (lue: Finncon) ja lukeminen jäi vähiin. Tai ainakin bloggaaminen jäi vähiin, kaikenlaista tuli kyllä luettua. Mutta nyt, uusi yritys!
Karin Tidbeck on ruotsalainen kirjailija, jonka novellikokoelma Jagannath julkaistiin viime vuonna englanniksi. Olisi tietenkin pitänyt lukea novellit ruotsiksi, mutta... No, englanniksi nyt kuitenkin tuli luettua.
Jagannath on poikkeuksellisen mielenkiintoinen novellikokoelma. Tidbeck kuvaa montaa erilaista, toinen toistaan kummallisempaa maailmaa, joista osa tuntuu kuitenkin hyvin tutuilta. Pohjoismaalaisuus näkyy tekstissä selvästi ja suomalaisena saa esim. maaseutukuvauksesta ja kesästä paljon irti. Ja silti kaikki on kuitenkin ihanasti vinossa.
Who is Arvid Pekon? herättää kysymyksiä todellisuudesta (tästä "meidän" todellisuudestamme arkipäiväisimmillään), kun taas monella tavalla häiritsevä Aunts ja sen kanssa samaan (?) maailmaan (?) sijoittuva Augusta Prima kuvaavat vilahduksen toisesta, mielikuvituksellisesta maailmasta. Osa kokoelman novelleista on varsin "realistisia", osa taas täysin "fantastisia", mutta kaikissa on voimakas toiseuden tuntu. Tidbeck käänsi itse omat novellinsa englanniksi, mikä tuntuu toimivalta ratkaisulta (edelleen, alkuperäisnovelleja lukematta).
Jagannath on parhaita novellikokoelmia hetkeen! Se on myös loistavan helppoa hommata e-kirjana, esim. Wizard's Tower Booksista. Kannattaa lukea, etekin jos ns. perinteinen fantasia ei jaksa enää innostaa, mutta etsii silti jotain "tavallisuudesta" (jyrkästi) poikkeavaa!
Karin Tidbeck on ruotsalainen kirjailija, jonka novellikokoelma Jagannath julkaistiin viime vuonna englanniksi. Olisi tietenkin pitänyt lukea novellit ruotsiksi, mutta... No, englanniksi nyt kuitenkin tuli luettua.
Jagannath on poikkeuksellisen mielenkiintoinen novellikokoelma. Tidbeck kuvaa montaa erilaista, toinen toistaan kummallisempaa maailmaa, joista osa tuntuu kuitenkin hyvin tutuilta. Pohjoismaalaisuus näkyy tekstissä selvästi ja suomalaisena saa esim. maaseutukuvauksesta ja kesästä paljon irti. Ja silti kaikki on kuitenkin ihanasti vinossa.
Who is Arvid Pekon? herättää kysymyksiä todellisuudesta (tästä "meidän" todellisuudestamme arkipäiväisimmillään), kun taas monella tavalla häiritsevä Aunts ja sen kanssa samaan (?) maailmaan (?) sijoittuva Augusta Prima kuvaavat vilahduksen toisesta, mielikuvituksellisesta maailmasta. Osa kokoelman novelleista on varsin "realistisia", osa taas täysin "fantastisia", mutta kaikissa on voimakas toiseuden tuntu. Tidbeck käänsi itse omat novellinsa englanniksi, mikä tuntuu toimivalta ratkaisulta (edelleen, alkuperäisnovelleja lukematta).
Jagannath on parhaita novellikokoelmia hetkeen! Se on myös loistavan helppoa hommata e-kirjana, esim. Wizard's Tower Booksista. Kannattaa lukea, etekin jos ns. perinteinen fantasia ei jaksa enää innostaa, mutta etsii silti jotain "tavallisuudesta" (jyrkästi) poikkeavaa!
Sunday, February 5, 2012
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Harvoin pystyy sanomaan sen tarkan päivän, jolloin alkoi odottaa jonkin kirjan julkaisua. Emmi Itärannan esikoisromaanin, Teemestarin kirjan, kohdalla päivä oli 16.7.2011, jolloin Teoksen romaanikilpailun voittaja julkistettiin Finnconissa.
Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen. Päähenkilö Noria kouluttautuu teemestariksi isänsä jalanjäljissä maailmassa, jossa vedestä on huutava pula. Noria varjelee myös suurta salaisuutta, jonka paljastuminen johtaisi väistämättä suuriin ongelmiin.
Vaikka dystopia ei ole todellakaan suosikkilajityyppini (ehkä jopa päinvastoin), on Teemestarin kirja miellyttävää luettavaa (ja kyllä, kyllä se on dystopiaa). Syy lienee se, että monissa dystopia-romaaneissa on hyvinkin graafisia kuvauksia kaikesta maailman kamaluudesta. Teemestarin kirjassa on hyvin graafisia kohtia, mutta ne keskittyvät niihin kauniisiin asioihin, joita maailmassa on vielä jäljellä: teen tuoksuun, lehtiin polulla, veteen. Vesi onkin keskeisessä roolissa romaanissa. Sekä sen puute että läsnäolo kulkevat koko ajan mukana, ja veden merkitys elämän ylläpitäjänä on selkeä. Tyyliltään Teemestarin kirja on viipyilevä ja paikoitellen hidas, mutta samalla tavalla hidas ja viipyilevä kuin teeseremoniakin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö päähenkilön puolesta alkaisi jännittää, ja varsinkin loppua lähestyttäessä oli vaikea laskea kirjaa kädestään.
Menneisyyden kuvaus meille "arkisten" esineiden kautta on myös mielenkiintoista. Osa kuvailluista esineistä tuntuu nyt jo muinaismuistoilta, mikä omalla tavallaan lisää kirjan ajattomuutta. On teknologiaa, jota emme vielä tunne, mutta toisaalta joitain teknisiä laitteita ollaan nyt jo menetetty - tai ainakin aika on ajanut niiden ohi.
Eli kyllä, Teemestarin kirja on todella hyvä romaani! Siitä on - ainakin muutamien nettiarvosteluiden perusteella - pitäneet ihmiset, jotka eivät scifistä muuten välitä, mutta ei scifin harrastajienkaan tarvitse sitä missään nimessä karttaa. Päinvastoin! Toivottavasti kuulemme tästä kirjailijasta vielä paljon lisää!
Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen. Päähenkilö Noria kouluttautuu teemestariksi isänsä jalanjäljissä maailmassa, jossa vedestä on huutava pula. Noria varjelee myös suurta salaisuutta, jonka paljastuminen johtaisi väistämättä suuriin ongelmiin.
Vaikka dystopia ei ole todellakaan suosikkilajityyppini (ehkä jopa päinvastoin), on Teemestarin kirja miellyttävää luettavaa (ja kyllä, kyllä se on dystopiaa). Syy lienee se, että monissa dystopia-romaaneissa on hyvinkin graafisia kuvauksia kaikesta maailman kamaluudesta. Teemestarin kirjassa on hyvin graafisia kohtia, mutta ne keskittyvät niihin kauniisiin asioihin, joita maailmassa on vielä jäljellä: teen tuoksuun, lehtiin polulla, veteen. Vesi onkin keskeisessä roolissa romaanissa. Sekä sen puute että läsnäolo kulkevat koko ajan mukana, ja veden merkitys elämän ylläpitäjänä on selkeä. Tyyliltään Teemestarin kirja on viipyilevä ja paikoitellen hidas, mutta samalla tavalla hidas ja viipyilevä kuin teeseremoniakin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö päähenkilön puolesta alkaisi jännittää, ja varsinkin loppua lähestyttäessä oli vaikea laskea kirjaa kädestään.
Menneisyyden kuvaus meille "arkisten" esineiden kautta on myös mielenkiintoista. Osa kuvailluista esineistä tuntuu nyt jo muinaismuistoilta, mikä omalla tavallaan lisää kirjan ajattomuutta. On teknologiaa, jota emme vielä tunne, mutta toisaalta joitain teknisiä laitteita ollaan nyt jo menetetty - tai ainakin aika on ajanut niiden ohi.
Eli kyllä, Teemestarin kirja on todella hyvä romaani! Siitä on - ainakin muutamien nettiarvosteluiden perusteella - pitäneet ihmiset, jotka eivät scifistä muuten välitä, mutta ei scifin harrastajienkaan tarvitse sitä missään nimessä karttaa. Päinvastoin! Toivottavasti kuulemme tästä kirjailijasta vielä paljon lisää!
Monday, January 30, 2012
Juri Nummelin (toim.): On Suurten Muinaisten Aika
Näin presidentivaalien edellä oli hyvä lukea hieman vaaliteemaista kirjallisuutta. Tai no, On Suurten Muinaisten Aika edustaa takakantensakin perusteella antivaalikirjallisuutta.
Kyse on siis Paavo Väyrysen vuosikaudet jatkuneen menestyksen (?) salaisuudesta, joka - tämä ei juurikaan spoilaa - ovat tietenkin Suuret Muinaiset, eli Cthulhu kumppaneineen. Tästä aiheesta on julkaistu nippu novelleja, jotka valottavat Paavon menneisyyttä, nykyisyyttä ja jopa tulevaisuutta.
Kuten aina, osa novelleista on parempia kuin toiset. Vesa Katajiston Presidentti Väyrysen puhe Ikaalisten pato- ja matologisen tiedeinstituutin avajaisissa marraskuussa 2019 oli tiiviin hupaisa (ja "pato- ja matologinen instituutti" kuulostaa loistavalta). Tuomas Salorannan Kari Tenho Väyrysen tapaus lähtee Charles Dexter Wardin linjalle onnistuneesti ja Vesa Sisätön Paavo Väyrysen ääni upposi sekin.
Kyllä tämä ainakin jonkin verran vaalipropagandanakin toimi, tai no, ehkäpä ei. Varsin hupaisa ajatus kuitenkin ja onnistuneet kirjoittajavalinnat!
Kyse on siis Paavo Väyrysen vuosikaudet jatkuneen menestyksen (?) salaisuudesta, joka - tämä ei juurikaan spoilaa - ovat tietenkin Suuret Muinaiset, eli Cthulhu kumppaneineen. Tästä aiheesta on julkaistu nippu novelleja, jotka valottavat Paavon menneisyyttä, nykyisyyttä ja jopa tulevaisuutta.
Kuten aina, osa novelleista on parempia kuin toiset. Vesa Katajiston Presidentti Väyrysen puhe Ikaalisten pato- ja matologisen tiedeinstituutin avajaisissa marraskuussa 2019 oli tiiviin hupaisa (ja "pato- ja matologinen instituutti" kuulostaa loistavalta). Tuomas Salorannan Kari Tenho Väyrysen tapaus lähtee Charles Dexter Wardin linjalle onnistuneesti ja Vesa Sisätön Paavo Väyrysen ääni upposi sekin.
Kyllä tämä ainakin jonkin verran vaalipropagandanakin toimi, tai no, ehkäpä ei. Varsin hupaisa ajatus kuitenkin ja onnistuneet kirjoittajavalinnat!
Tuesday, January 17, 2012
Anne Rice: Interview with the Vampire
Syksyn vampyyribuumi jatkuu, tällä kertaa uudelleenluvussa vampyyrigenreä aikanaan merkittävästi (ja pysyvästi!) uudistanut Anne Ricen Interview with the Vampire.
Juonikuvaus ei liene tarpeen... eipä tässä paljoa juonta olekaan. Louis-niminen vampyyri kertoo elämästään New Orleansissa 1800-luvulla ja Pariisissa hieman myöhemmin. Louisin elämään liittyvät olennaisesti hänet luonut vampyyri Lestat ja lapsivampyyri Claudia.
Interview with the Vampire on yksi ensimmäisistä vampyyriromaaneista, joissa vampyyri on päähenkilönä ja suorastaan sympaattinen, säälittäväkin olento (Louis osaa kitistä kohtalostaan aika paljon). Rice käsittelee peto vs. ihminen -teemaa huomattavasti paremmin kuin monet seuraajansa, ja vaikka Louis onkin ns. hyvä vampyyri, on hän selvästi kuitenkin vampyyri, jonka on juotava verta ja tapettava ihmisiä (aspekti, joka monilta moderneilta vampyyreiltä puuttuu). Lestat on enemmänkin "paha" vampyyri, ja moraalittomuudessaan ajoittain ihastuttava (Claudiasta puhumattakaan). Rice kuvailee myös kauniisti sekä New Orleansia että Pariisia, että ennen kaikkea ajan kulkua ja muutosta. Aika kulkee, kaikki muuttuu, ainoastaan vampyyrit pysyvät samanlaisina ikuisesti. Kerronta on muutenkin erityisen kaunista, hidastempoista tosin, mikä saattaa ärsyttää joitain. Eikä muuten ole ihme, että Ricen vampyyrejä on pidetty varsin homoeroottisina: kirjassa on toki paljon rakkautta, mutta ns. heterosuhteita ei tunnu olevan ainuttakaan. Erityisen graafista kuvaus ei kuitenkaan ole, vaan enemmänkin vihjattua.
Yllättävän hyvin tämäkin klassikko on aikaa kestänyt, ja vaikka Anne Ricen myöhemmästä tuotannosta osa on aika heikkoa kamaa, on Interview with the Vampire edelleen vampyyrigenren klassikko, jota pitää suositella kaikille vampyyrien ystäville.
Juonikuvaus ei liene tarpeen... eipä tässä paljoa juonta olekaan. Louis-niminen vampyyri kertoo elämästään New Orleansissa 1800-luvulla ja Pariisissa hieman myöhemmin. Louisin elämään liittyvät olennaisesti hänet luonut vampyyri Lestat ja lapsivampyyri Claudia.
Interview with the Vampire on yksi ensimmäisistä vampyyriromaaneista, joissa vampyyri on päähenkilönä ja suorastaan sympaattinen, säälittäväkin olento (Louis osaa kitistä kohtalostaan aika paljon). Rice käsittelee peto vs. ihminen -teemaa huomattavasti paremmin kuin monet seuraajansa, ja vaikka Louis onkin ns. hyvä vampyyri, on hän selvästi kuitenkin vampyyri, jonka on juotava verta ja tapettava ihmisiä (aspekti, joka monilta moderneilta vampyyreiltä puuttuu). Lestat on enemmänkin "paha" vampyyri, ja moraalittomuudessaan ajoittain ihastuttava (Claudiasta puhumattakaan). Rice kuvailee myös kauniisti sekä New Orleansia että Pariisia, että ennen kaikkea ajan kulkua ja muutosta. Aika kulkee, kaikki muuttuu, ainoastaan vampyyrit pysyvät samanlaisina ikuisesti. Kerronta on muutenkin erityisen kaunista, hidastempoista tosin, mikä saattaa ärsyttää joitain. Eikä muuten ole ihme, että Ricen vampyyrejä on pidetty varsin homoeroottisina: kirjassa on toki paljon rakkautta, mutta ns. heterosuhteita ei tunnu olevan ainuttakaan. Erityisen graafista kuvaus ei kuitenkaan ole, vaan enemmänkin vihjattua.
Yllättävän hyvin tämäkin klassikko on aikaa kestänyt, ja vaikka Anne Ricen myöhemmästä tuotannosta osa on aika heikkoa kamaa, on Interview with the Vampire edelleen vampyyrigenren klassikko, jota pitää suositella kaikille vampyyrien ystäville.
Thursday, January 12, 2012
Poppy Z. Brite: Lost Souls
Syksyllä iski hirveä himo lukea vampyyriromaaneja, ja niinpä tuli luettua uudestaan Poppy Z. Briten omalla tavallaan klassinen Lost Souls.
Lost Souls kertoo monesta eri hahmosta, jotka kaikki päätyvät Missing Mile -nimiseen pikkukaupunkiin ja New Orleansiin. On onneton, teini-ikäinen Nothing-poika, jota kukaan ei ymmärrä, ihanan kamala vampyyri Zillah jengeineen, ikuisesta syyllisyydestä kärsivä Christian ja muutama ihminen, hyvin epätäydellinen Steve ja kummallinen muusikko Ghost. Kaikki nämä eksyneet hahmot ajautuvat yhteen, löytävät ja menettävät toisensa, ja kaiken taustalla soi musiikki...
Juonellisesti Lost Souls ei ole ehkä kovin kummoinen, mutta Briten tapa kuvata 90-luvun alkupuolen goottiskeneä on hyvin onnistunut. Musiikki, savu, epätoivo ja intohimo ovat lähes käsin kosketeltavia. Suurin osa hahmoista on omalla angstisella tavallaan myös mielenkiintoisia: Nothing on niin yksinäinen, Ghost taas niin ymmärtävä ja lempeä. Ja Zillah... no, Zillah on ehdottomasti vampyyrikuvaston parhaimmistoa: moraaliton, kuolemattomuudestaan kaiken ilon irti ottava androgyyninen kaunistus. Lost Souls on parhaimmillaan myös miellyttävää, varsin kevyttä kauhua (pari Briten myöhempää romaania ovat tosin merkittävästi pelottavampia). Vaikka Lost Souls on selvästi 90-luvun kirja, kyllä sen vieläkin mielellään luki.
Pitäisi ehkä lukea uudestaan Briten muut 90-luvun goottiromaanit, niiden jälkeenhän hän kirjoitti hieman erilaista kirjallisuutta (enemmän dekkareita, ja ruokajuttuja). Ilmeisesti Brite on kuitenkin nyt lopettanut kirjailijanuransa kokonaan, mikä on kyllä sääli.
Lost Souls kertoo monesta eri hahmosta, jotka kaikki päätyvät Missing Mile -nimiseen pikkukaupunkiin ja New Orleansiin. On onneton, teini-ikäinen Nothing-poika, jota kukaan ei ymmärrä, ihanan kamala vampyyri Zillah jengeineen, ikuisesta syyllisyydestä kärsivä Christian ja muutama ihminen, hyvin epätäydellinen Steve ja kummallinen muusikko Ghost. Kaikki nämä eksyneet hahmot ajautuvat yhteen, löytävät ja menettävät toisensa, ja kaiken taustalla soi musiikki...
Juonellisesti Lost Souls ei ole ehkä kovin kummoinen, mutta Briten tapa kuvata 90-luvun alkupuolen goottiskeneä on hyvin onnistunut. Musiikki, savu, epätoivo ja intohimo ovat lähes käsin kosketeltavia. Suurin osa hahmoista on omalla angstisella tavallaan myös mielenkiintoisia: Nothing on niin yksinäinen, Ghost taas niin ymmärtävä ja lempeä. Ja Zillah... no, Zillah on ehdottomasti vampyyrikuvaston parhaimmistoa: moraaliton, kuolemattomuudestaan kaiken ilon irti ottava androgyyninen kaunistus. Lost Souls on parhaimmillaan myös miellyttävää, varsin kevyttä kauhua (pari Briten myöhempää romaania ovat tosin merkittävästi pelottavampia). Vaikka Lost Souls on selvästi 90-luvun kirja, kyllä sen vieläkin mielellään luki.
Pitäisi ehkä lukea uudestaan Briten muut 90-luvun goottiromaanit, niiden jälkeenhän hän kirjoitti hieman erilaista kirjallisuutta (enemmän dekkareita, ja ruokajuttuja). Ilmeisesti Brite on kuitenkin nyt lopettanut kirjailijanuransa kokonaan, mikä on kyllä sääli.
Sunday, January 8, 2012
Vuosi 2011: Tilastointia
Heikon lukuvuoden 2010 jälkeen 2011 oli taas parempi vuosi, peräti 90 luettua romaania/novellikokoelmaa! Tähän vaikutti olennaisesti tietenkin 2 kk sairausloma (murtunut käsivarsi), jonka aikana oli aikaa lukeakin.
Suomeksi tuli luettua nyt reippaasti yli puolet kirjoista, peräti 51 kpl. Näistä suurin osa oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, mutta toki muutama muukin mukaan mahtui. Luin mm. kaikki Tähtifantasia-ehdokkaat (osittain siitäkin syystä, että olin aiheeseen liittyvässä paneelissa kesän Finnconissa).
Vuoden parhaat kirjat tuli luettua kesällä: China Miévillen Embassytown ja Guy Gavriel Kayn Under Heaven. Kumpikaan näistä ei ollut varsinaisesti uusi tuttavuus, vaan molempien kohdalla odotukset olivat korkealla. Muita hyviä olivat Hannu Rajaniemen The Quantum Thief, Suzanne Collinsin Matkijanärhi sekä Helena Wariksen Suden lapset (jatkoa toissa vuoden Kuvastaja-voittajalle). Eikä pidä unohtaa Anne Leinosen & Eija Lappalaisen Routasisaruksia, tai viime vuoden Kuvastaja-voittajaa, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä).
Luin myös kaikki Hugo-ehdokasromaanit ja äänestinkin! Suosikkini (Ian McDonald, Dervish House) ei voittanut, mutta palkintojenjaon seuraaminen netistä oli paljon jännittävämpää kun oli itse äänestänyt.
Myös sähköisiä kirjoja tuli kokeiltua, niin "oikealta" lukulaitteelta kuin iPadiltakin. Erityisesti käden ollessa kipsissä sähköinen kirja oli oikeasti parempi vaihtoehto, ja matkoilla tietenkin myös. Toistaiseksi on tullut hankittua lähinnä kirjoja, joiden saatavuus perinteisessä formaatissa on hankala, ja saa nyt nähdä mihin suuntaan ostoinnostus tästä lähtee. Matkoilla novellikokoelmat olivat käteviä.
Con-puolella oli melko hiljainen vuosi; osallistuin vain kolmeen coniin (Åconia kun ei ollut). Tähtivaeltajapäivän yhteydessä järjestetty VanderCon oli näistä ensimmäinen, ja se koostui Jeff & Ann VanderMeerista reissaamassa ympäri Suomea (tännekin ehtivät, kävimme mm. Muumilaaksossa). Kesällä oli sitten Eurocon Tukholmassa, ja siellä loistivat Ian McDonald, Elizabeth Bear ja tietenkin fanikunniavieras Jukka Halme (Euroconiin liittyi kyllä oikeastaan vielä toinekin con, eli Båtcon matkalla Helsingistä Tukholmaan). Ja sitten oli tietenkin Finncon Turussa, jossa pääsi tapaamaan Richard Morganin ja Nalo Hopkinsonin.
2012 vaikuttaisi con-aktiivisemmalta vuodelta (nyt jo suunnitelmissa 4 conia), ja tärkeimpänä pitää tietenkin mainita Finncon 2012 kesällä Tampereella, joka varmaan tulee viemään aktiivista lukuaikaa vuodelta 2012...
Suomeksi tuli luettua nyt reippaasti yli puolet kirjoista, peräti 51 kpl. Näistä suurin osa oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, mutta toki muutama muukin mukaan mahtui. Luin mm. kaikki Tähtifantasia-ehdokkaat (osittain siitäkin syystä, että olin aiheeseen liittyvässä paneelissa kesän Finnconissa).
Vuoden parhaat kirjat tuli luettua kesällä: China Miévillen Embassytown ja Guy Gavriel Kayn Under Heaven. Kumpikaan näistä ei ollut varsinaisesti uusi tuttavuus, vaan molempien kohdalla odotukset olivat korkealla. Muita hyviä olivat Hannu Rajaniemen The Quantum Thief, Suzanne Collinsin Matkijanärhi sekä Helena Wariksen Suden lapset (jatkoa toissa vuoden Kuvastaja-voittajalle). Eikä pidä unohtaa Anne Leinosen & Eija Lappalaisen Routasisaruksia, tai viime vuoden Kuvastaja-voittajaa, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä).
Luin myös kaikki Hugo-ehdokasromaanit ja äänestinkin! Suosikkini (Ian McDonald, Dervish House) ei voittanut, mutta palkintojenjaon seuraaminen netistä oli paljon jännittävämpää kun oli itse äänestänyt.
Myös sähköisiä kirjoja tuli kokeiltua, niin "oikealta" lukulaitteelta kuin iPadiltakin. Erityisesti käden ollessa kipsissä sähköinen kirja oli oikeasti parempi vaihtoehto, ja matkoilla tietenkin myös. Toistaiseksi on tullut hankittua lähinnä kirjoja, joiden saatavuus perinteisessä formaatissa on hankala, ja saa nyt nähdä mihin suuntaan ostoinnostus tästä lähtee. Matkoilla novellikokoelmat olivat käteviä.
Con-puolella oli melko hiljainen vuosi; osallistuin vain kolmeen coniin (Åconia kun ei ollut). Tähtivaeltajapäivän yhteydessä järjestetty VanderCon oli näistä ensimmäinen, ja se koostui Jeff & Ann VanderMeerista reissaamassa ympäri Suomea (tännekin ehtivät, kävimme mm. Muumilaaksossa). Kesällä oli sitten Eurocon Tukholmassa, ja siellä loistivat Ian McDonald, Elizabeth Bear ja tietenkin fanikunniavieras Jukka Halme (Euroconiin liittyi kyllä oikeastaan vielä toinekin con, eli Båtcon matkalla Helsingistä Tukholmaan). Ja sitten oli tietenkin Finncon Turussa, jossa pääsi tapaamaan Richard Morganin ja Nalo Hopkinsonin.
2012 vaikuttaisi con-aktiivisemmalta vuodelta (nyt jo suunnitelmissa 4 conia), ja tärkeimpänä pitää tietenkin mainita Finncon 2012 kesällä Tampereella, joka varmaan tulee viemään aktiivista lukuaikaa vuodelta 2012...
Subscribe to:
Posts (Atom)