Joskus pitää ostaa kirja siksi, että kansi on kaunis. Patric Rothfussin Tuulen nimi -kirjan suomennoksen kansi oli nätti ja oli kirjaakin toki kehuttu...
Majataloon tulee Kronikoitsija kuulemaan majatalon pitäjän tarinaa. Se onkin hyvin perinteinen tarina: nuori, maagisesti (ja muutenkin) lahjakas poika opiskelee magiaa ja oppii paljon muutakin. Maailmaa piinaa ns. suuri paha ja sitä vastaan pitäisi taistella. Mutta ensin pitää oppia elämästä!
Juoni ei siis ole erityisen omaperäinen, mutta tarina pitää silti mukanaan. Osittain se johtuu päähenkilöstä: Kvothe on yhtä aikaa ärsyttävä, pikkuvanha, mielenkiintoinen ja uskottava. Osittain se johtuu maailmasta: Rothfuss on miettinyt maailmansa ja magiansa tarkkaan kuosiin ja turhia asioita ei kuitenkaan kerrota. Hieman tarina junnaa paikoitellen (Kvothen köyhyyteen kiinnitetään huomiota moneen otteeseen; vähempikin olisi riittänyt), ja enemmän olisi ehkä voinut tapahtua. Rotfhussin kieli on rikasta ja kaunista ja sitä todella lukee mielellään. Kuvaukset magian opettelusta ovat myös ihania. Musiikki on olennaisessa roolissa kirjassa ja Rothfuss kuvaa sitä herkullisesti.
Harvoin tulee luettua ihan näin perinteistä fantasiaa, mutta Tuulen nimi on sitä parhaimmillaan! Sen, minkä se omaperäisyydessä häviää, voittaa se kielessä ja maailmassa.
Sunday, January 16, 2011
Sunday, January 2, 2011
Vuosi 2010: Tilastointia
Vuosi 2010 oli lukemisen kannalta huono vuosi. Vain 68 romaania. Tämä on huonoin vuosi pitkään aikaan, ja johtui toki monesta seikasta (mm. raskaasta työkuormasta).
Mieleen jäi toki muutamia kirjoja, Miévillen uusimmat, Swainstonia ja vihdoinkin arvostelukirjojen kautta avautuneet Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat. Arvostelupuolella myös Susanne Collinsin Nälkäpeli-sarja osoittautui loistavaksi, ja Kuvastaja-voittaja, Helena Wariksen Uniin piirretty polku, upposi sekin.
27 romaania tuli luettua englanniksi. Tähän saattoi vaikuttaa se, että peräti 33 luetuista kirjoista oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, eli siis luonnollisesti suomenkielisiä. Genrekirjallisuuden ulkopuolelta ei tullutkaan kovin paljoa luettua, Larssonin Millenium-trilogia, uusin Seppo Jokinen jouluna ja siinäpä se melkein olikin.
Con-puolella oli taas loistava vuosi! Åcon toukokuussa ja loistavan ihastuttava Geoff Ryman, Swecon kesäkuussa ja aina yhtä hurmaava Justina Robson sekä tietenkin kaiken kruununa Finncon heinäkuussa! Finnconin kaikki kunniavieraat (Kushner, Cadigan, Peltoniemi ja Rantalaiho) jäivät mieleen hauskoina ja mielenkiintoisina ihmisinä (OK, rehellisyyden nimissä pitää kai myöntää että kahden viimeisen kohdalla tämä mieleenpainuminen on tapahtunut jo vuosia sitten).
Toivottavasti tänä vuonna ehtii lukea enemmän. Muutama viimeisin kirja viime vuodelta on vielä tänne listaamatta, eli hieman pitää purkaa backlogia vielä.
Mieleen jäi toki muutamia kirjoja, Miévillen uusimmat, Swainstonia ja vihdoinkin arvostelukirjojen kautta avautuneet Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat. Arvostelupuolella myös Susanne Collinsin Nälkäpeli-sarja osoittautui loistavaksi, ja Kuvastaja-voittaja, Helena Wariksen Uniin piirretty polku, upposi sekin.
27 romaania tuli luettua englanniksi. Tähän saattoi vaikuttaa se, että peräti 33 luetuista kirjoista oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, eli siis luonnollisesti suomenkielisiä. Genrekirjallisuuden ulkopuolelta ei tullutkaan kovin paljoa luettua, Larssonin Millenium-trilogia, uusin Seppo Jokinen jouluna ja siinäpä se melkein olikin.
Con-puolella oli taas loistava vuosi! Åcon toukokuussa ja loistavan ihastuttava Geoff Ryman, Swecon kesäkuussa ja aina yhtä hurmaava Justina Robson sekä tietenkin kaiken kruununa Finncon heinäkuussa! Finnconin kaikki kunniavieraat (Kushner, Cadigan, Peltoniemi ja Rantalaiho) jäivät mieleen hauskoina ja mielenkiintoisina ihmisinä (OK, rehellisyyden nimissä pitää kai myöntää että kahden viimeisen kohdalla tämä mieleenpainuminen on tapahtunut jo vuosia sitten).
Toivottavasti tänä vuonna ehtii lukea enemmän. Muutama viimeisin kirja viime vuodelta on vielä tänne listaamatta, eli hieman pitää purkaa backlogia vielä.
Thursday, December 23, 2010
Matthew Stover: Blade of Tyshalle
Cainen (tai ehkä oikeammin Harin) seikkailuja tuli sitten jatkettua toisenkin kirjan verran.
Blade of Tyshalle sijoittuu 7 vuotta Heros die -kirjan jälkeen. Harin elämä on muuttunut monella tavalla, mutta niin on monen muunkin. Hari ei todellakaan ole enää sama mies, joka Overworldissa Cainena taisteli. Hänelle kuitenkin selviää kammottava salaliitto Overworldia vastaan, ja tietenkin asialle pitää tehdä jotain, etenkin kun siitä tulee hyvin nopeasti Henkilökohtaista.
Blade of Tyshalle oli monin paikoin parempi kuin Heros die. Hahmot olivat jotenkin vielä hioutuneempia, ja Stover käytti vähemmän aikaa maailmalla kikkailuun, ymmärrettävästi, onhan maailma nyt lukijoille jo tuttu. Scifi-elementti on tässä korostuneempi, mutta toisaalta niin on magiakin. Stover sortuu hieman kuitenkin siihen, että Haria potkitaan päähän ihan joka suunnalta, ja "otetaan pois IHAN kaikki" -mentaliteetti käy hieman vanhaksi nopeasti. Lopun suuret yhteentotot ovat myös hieman liian äärimmäisiksi vietyjä ja ajoittain hieman sekavia. Tästä huolimatta Blade of Tyshalle oli oikein viihdyttävä kirja (joka olisi hyötynyt noin 200 sivun editoinnista, pituutta oli liikaa) ja sarjan kolmannenkin osan voisi ehkä joskus lukea.
Blade of Tyshalle sijoittuu 7 vuotta Heros die -kirjan jälkeen. Harin elämä on muuttunut monella tavalla, mutta niin on monen muunkin. Hari ei todellakaan ole enää sama mies, joka Overworldissa Cainena taisteli. Hänelle kuitenkin selviää kammottava salaliitto Overworldia vastaan, ja tietenkin asialle pitää tehdä jotain, etenkin kun siitä tulee hyvin nopeasti Henkilökohtaista.
Blade of Tyshalle oli monin paikoin parempi kuin Heros die. Hahmot olivat jotenkin vielä hioutuneempia, ja Stover käytti vähemmän aikaa maailmalla kikkailuun, ymmärrettävästi, onhan maailma nyt lukijoille jo tuttu. Scifi-elementti on tässä korostuneempi, mutta toisaalta niin on magiakin. Stover sortuu hieman kuitenkin siihen, että Haria potkitaan päähän ihan joka suunnalta, ja "otetaan pois IHAN kaikki" -mentaliteetti käy hieman vanhaksi nopeasti. Lopun suuret yhteentotot ovat myös hieman liian äärimmäisiksi vietyjä ja ajoittain hieman sekavia. Tästä huolimatta Blade of Tyshalle oli oikein viihdyttävä kirja (joka olisi hyötynyt noin 200 sivun editoinnista, pituutta oli liikaa) ja sarjan kolmannenkin osan voisi ehkä joskus lukea.
Friday, December 10, 2010
Laurell K. Hamilton: Nightseer
Ennen siirtymistään urbaanin fantasian (ja erotican) pariin, Laurell K. Hamilton kirjoitti perinteisempää fantasiaa. Ainakin hänen esikoisensa, Nightseer on ihan "tavallista", toiseen maailmaan sijoittuvaa fantasiaa eikä urbaania kamaa.
Puolhaltia Keelios on poikkeuksellisen kyvykäs nainen: siinä missä useimmat muut hänen maailmassaan hallitsevat maksimissaan kahden eri magian lajin käytön, Keelios osaa peräti kolme. Kolmas magia putkahti Keeliokselle hieman yllättäen ja niinpä hänen onkin pitänyt palata koulun penkille. Keelioksen vanha vihollinen (joka mm. tappoi Keelioksen äidin) tekee kuitenkin näyttävän paluun ja sitten pitää taistella pahaa vastaan. Keelios itsekään ei tunnu olevan aivan täysin puhtoinen, hän kun on demonin merkitsemä (ja siten pystyy kontrolloimaan niin valkeaa kuin mustaakin magiaa).
Huh mitä roskaa... Kovasti tätä on monessa paikassa kehuttu, mutta Keeliosta pahempaa Mary Sue -hahmoa ei ole hetkeen tullut vastaan (hän osaa aivan kaiken, on kovasti rakastettu ja demonisesta ongelmastaan huolimatta täydellinen). Kirjan rakenne on aivan pielessä: paikasta toiseen siirrytään liian usein ja nopeasti, ja etenkin loppupuolella esitellään tärkeitä hahmoja täysin tyhjästä (ja vastaavasti aiemmin mukana olleet hahmot vain unohdetaan). Tuntuu siltä, kuin Nightseer olisi esim. trilogian toinen osa. Päähenkilöstä romanttisesti kiinnostunut Lothar (Lothin palvoja, Lolthista, LOL!) on kyllä Paha (näin kerrotaan), mutta käytös ei kyllä tue tätä Pahuutta lainkaan. Seksiä tai väkivaltaa ei tässä juurikaan ole, eli Hamilton on sittemmin muuttanut tyyliään rajusti. Todennäköisesti hyvä niin. Nightseer ei ole hänen uransa huippuhetkiä. Parhaimmillaan viihdyttävä, mutta suurimman osan ajasta ei edes oikein sitä.
Puolhaltia Keelios on poikkeuksellisen kyvykäs nainen: siinä missä useimmat muut hänen maailmassaan hallitsevat maksimissaan kahden eri magian lajin käytön, Keelios osaa peräti kolme. Kolmas magia putkahti Keeliokselle hieman yllättäen ja niinpä hänen onkin pitänyt palata koulun penkille. Keelioksen vanha vihollinen (joka mm. tappoi Keelioksen äidin) tekee kuitenkin näyttävän paluun ja sitten pitää taistella pahaa vastaan. Keelios itsekään ei tunnu olevan aivan täysin puhtoinen, hän kun on demonin merkitsemä (ja siten pystyy kontrolloimaan niin valkeaa kuin mustaakin magiaa).
Huh mitä roskaa... Kovasti tätä on monessa paikassa kehuttu, mutta Keeliosta pahempaa Mary Sue -hahmoa ei ole hetkeen tullut vastaan (hän osaa aivan kaiken, on kovasti rakastettu ja demonisesta ongelmastaan huolimatta täydellinen). Kirjan rakenne on aivan pielessä: paikasta toiseen siirrytään liian usein ja nopeasti, ja etenkin loppupuolella esitellään tärkeitä hahmoja täysin tyhjästä (ja vastaavasti aiemmin mukana olleet hahmot vain unohdetaan). Tuntuu siltä, kuin Nightseer olisi esim. trilogian toinen osa. Päähenkilöstä romanttisesti kiinnostunut Lothar (Lothin palvoja, Lolthista, LOL!) on kyllä Paha (näin kerrotaan), mutta käytös ei kyllä tue tätä Pahuutta lainkaan. Seksiä tai väkivaltaa ei tässä juurikaan ole, eli Hamilton on sittemmin muuttanut tyyliään rajusti. Todennäköisesti hyvä niin. Nightseer ei ole hänen uransa huippuhetkiä. Parhaimmillaan viihdyttävä, mutta suurimman osan ajasta ei edes oikein sitä.
Monday, December 6, 2010
Gwyneth Jones: Bold as Love
Gwyneth Jonesin rockahtava scifi/fantasiasarja istui hyllyssä aika pitkään, kunnes kaveri halusi lainata ne. No, niiden poissaollessa iski tietenkin vastustamaton halu lukea ne, joten kun ne palasivat, piti ekan osan kimppuun käydä heti. Sarjan ensimmäinen osa on siis Bold as Love.
Tulevaisuuden Britanniassa hommat alkavat hajota käsiin, ja niinpä hallitus suuressa viisaudessaan nimittää indie-rokkareista koostuvan "Vastakulttuuriajatushautomon." Idea on hyvä, käytännön toteutus saa ikävän käänteen kun punkkari Pigsty murhaa pääministerin ja ottaa vallan... Päähenkilöillä onkin tämän jälkeen kädet täynnä työtä, etenkin kun teknologia alkaa pistää sekin hanttiin ja mystisyys/magia nousta taas pinnalle. Ja kaiken keskellä kuitenkin tärkeintä on musiikki ja rakkaus.
Kaikkein hienointa Bold as Lovessa ovat juuri päähenkilöt. Hyvin raflaavan alun kirjassa saava Fiorinda-tyttö, indierock-kitaristi Ax ja konemusiikin puolelta mystinen Axomoxoa taistelevat tiensä läpi murentuvan yhteiskunnan. Hahmot on kuvattu poikkeuksellisen hienosti ja vaikka yksikään hahmoista ei välttämättä ole perinteisesti "pidettävä", kiinnostaa silti ihan hirvittävästi mitä heille tapahtuu. Jonesin tavassa kirjoittaa on selvää 60-lukuista rock-idealismia yhdistettynä scifi (ja osin fantasia) elementteihin. Ehdottomasti pitää lukea sarjan kolme muutakin osaa (kunhan taas ensin saisi luettua arvostelukirjoja).
Tulevaisuuden Britanniassa hommat alkavat hajota käsiin, ja niinpä hallitus suuressa viisaudessaan nimittää indie-rokkareista koostuvan "Vastakulttuuriajatushautomon." Idea on hyvä, käytännön toteutus saa ikävän käänteen kun punkkari Pigsty murhaa pääministerin ja ottaa vallan... Päähenkilöillä onkin tämän jälkeen kädet täynnä työtä, etenkin kun teknologia alkaa pistää sekin hanttiin ja mystisyys/magia nousta taas pinnalle. Ja kaiken keskellä kuitenkin tärkeintä on musiikki ja rakkaus.
Kaikkein hienointa Bold as Lovessa ovat juuri päähenkilöt. Hyvin raflaavan alun kirjassa saava Fiorinda-tyttö, indierock-kitaristi Ax ja konemusiikin puolelta mystinen Axomoxoa taistelevat tiensä läpi murentuvan yhteiskunnan. Hahmot on kuvattu poikkeuksellisen hienosti ja vaikka yksikään hahmoista ei välttämättä ole perinteisesti "pidettävä", kiinnostaa silti ihan hirvittävästi mitä heille tapahtuu. Jonesin tavassa kirjoittaa on selvää 60-lukuista rock-idealismia yhdistettynä scifi (ja osin fantasia) elementteihin. Ehdottomasti pitää lukea sarjan kolme muutakin osaa (kunhan taas ensin saisi luettua arvostelukirjoja).
Sunday, November 21, 2010
Robert Charles Wilson: Julian Comstock: A Story of 22nd-Century America
Robert Charles Wilsonin Julian Comstock: A Story of 22nd-Century America ei voittanut Hugoa, mutta oli ehdolla. Kun tuli mahdollisuus lukea se, pitihän se käyttää.
Tarina kertoo siis Julian Comstockista, tosin parhaan ystävän Adamin näkökulmasta kerrottuna. Julianin setä, USA:n presidentti, murhauttaa Julianin isän pelätessään tämän havittelevan valtaa itselleen. Julianiin ei tietenkään myöskään suhtauduta erityisen hyvin. Tarinan alussa Julian ja Adam ovat vielä nuoria, ja kertomus seuraakin heitä läpi sodan ja vallankumouksen.
Kirjan alku oli tosi lupaava, ja Wilsonin dystopia-viktoriaaninen tulevaisuus oli oikein mielenkiintoisen oloinen. Sota Labradorilla kiinnosti sekin (tosin Euroopan tilanteesta olisi voinut kertoa vielä enemmänkin). Mutta loppua kohti kiinnostus hiipui. Tarina on aivan liian pitkä, ja Adamin naiviuus alkaa käydä nopeasti hermoille (naivin ja tyhmän välillä on ero, ja Adam liukastelee aina sille väärälle puolelle). Julianin intohimo, Charles Darwin, vaikuttaa sekin päälleliimatulta ja etenkin hänen suunnittelemansa elokuva jää aivan irralliseksi. Ei siis ihme, ettei Hugoa tällä irronnut, kokonaisuus on loppujen lopuksi varsin keskinkertainen. Alku lupasi parempaa.
Tarina kertoo siis Julian Comstockista, tosin parhaan ystävän Adamin näkökulmasta kerrottuna. Julianin setä, USA:n presidentti, murhauttaa Julianin isän pelätessään tämän havittelevan valtaa itselleen. Julianiin ei tietenkään myöskään suhtauduta erityisen hyvin. Tarinan alussa Julian ja Adam ovat vielä nuoria, ja kertomus seuraakin heitä läpi sodan ja vallankumouksen.
Kirjan alku oli tosi lupaava, ja Wilsonin dystopia-viktoriaaninen tulevaisuus oli oikein mielenkiintoisen oloinen. Sota Labradorilla kiinnosti sekin (tosin Euroopan tilanteesta olisi voinut kertoa vielä enemmänkin). Mutta loppua kohti kiinnostus hiipui. Tarina on aivan liian pitkä, ja Adamin naiviuus alkaa käydä nopeasti hermoille (naivin ja tyhmän välillä on ero, ja Adam liukastelee aina sille väärälle puolelle). Julianin intohimo, Charles Darwin, vaikuttaa sekin päälleliimatulta ja etenkin hänen suunnittelemansa elokuva jää aivan irralliseksi. Ei siis ihme, ettei Hugoa tällä irronnut, kokonaisuus on loppujen lopuksi varsin keskinkertainen. Alku lupasi parempaa.
Sunday, November 7, 2010
Lois McMaster Bujold: Horizon
Lois McMaster Bujoldin Sharing Knife -sarjan 3.osa jäi jotenkin väliin (ja ostamatta), joten seurasi loikka suoraan 4.osaan. Melko paljon sarjasta kertoo se, että 3.osan väliinjättäminen ei haitannut tarinan seuraamista mitenkään.
Horizonissa Dag on päättänyt ryhtyä parantajaksi ja etsii opettajaa. Fawn tukee miestään opinnoissaan, ja yhdessä matkataan taas aika paljon. Matkalla vastaan tulee niin vanhoja tuttuja, uusia kavereita kuin öttiäisiäkin ("blight"). Osan kanssa tapellaan, osan ei.
Ei voi uskoa, että sama kirjailija on kirjoittanut viihdyttävät ja ajatuksiakin herättäneet Miles Vorkosigan-romaanit. Horizon junnasi paikallaan, koko edeltävä sarja ehdittiin kerrata kirjan aikana, eivätkä päähenkilöt vieläkään oikein vakuuta. Ihan hyvä, että tuli luettua, mutta ei tästä oikein mihinkään ole. Ensimmäisten osien romanttinen fantasia -aspektikin on aika hyvin tässä vaiheessa jo ohitettu. Blääh. Viidenteen osaan (jos sellainen tulee; tähänkin tarinan voisi lopettaa) tuskin tulee enää tartuttua.
Horizonissa Dag on päättänyt ryhtyä parantajaksi ja etsii opettajaa. Fawn tukee miestään opinnoissaan, ja yhdessä matkataan taas aika paljon. Matkalla vastaan tulee niin vanhoja tuttuja, uusia kavereita kuin öttiäisiäkin ("blight"). Osan kanssa tapellaan, osan ei.
Ei voi uskoa, että sama kirjailija on kirjoittanut viihdyttävät ja ajatuksiakin herättäneet Miles Vorkosigan-romaanit. Horizon junnasi paikallaan, koko edeltävä sarja ehdittiin kerrata kirjan aikana, eivätkä päähenkilöt vieläkään oikein vakuuta. Ihan hyvä, että tuli luettua, mutta ei tästä oikein mihinkään ole. Ensimmäisten osien romanttinen fantasia -aspektikin on aika hyvin tässä vaiheessa jo ohitettu. Blääh. Viidenteen osaan (jos sellainen tulee; tähänkin tarinan voisi lopettaa) tuskin tulee enää tartuttua.
Subscribe to:
Posts (Atom)