Terry Pratchett tuntuu solmivan langanpäitään yhteen; I shall wear midnight on varmaankin viimeinen kirja nuoresta noidasta, Tiffany Achingista.
Tiffany on 15-vuotias ja jo kokenut noita. Tiffany joutuukin kokemaan melkoisia: vastuuta, rakkautta, vihaa monissa eri muodoissa. Noitavainot ja ennakkoluulot nostavat rumaa päätään, ja se saattaa olla Tiffanyn vika! Nac Mac Feeglet ovat myös vauhdissa, ja niiden pysäyttäminen on perinteisesti vaikeaa.
I shall wear midnight on selvästi synkin Tiffany-kirja. Teemat, joita tässä käsitellään, ovat selvästi voimakkaampia ja vakavampia kuin aiemmissa kirjoissa (esim. perheväkivalta, ennakkoluulot, mustasukkaisuus). Ihan kauhean synkäksi meno ei onneksi kuitenkaan mene (vrt. monet muut nuortenkirjat), mutta aiempiin osiin verrattuna tämä on "aikuisempi." Niin on tietenkin myös Tiffany itse, ja hahmojen kehitys onkin tässä taas hyvin onnistunutta. Pratchettin kirjat toimivat yksittäisinä tarinoina, mutta kun ne lukee järjestyksessä, huomaa selvästi miten hahmot ovat muuttuneet. Joka tapauksessa I shall wear midnight on kaunis tarina, joka lopettaa tyylikkäästi tiettyjen hahmojen tarinan. Oli myös hauska tavata muutama "vanha tuttu" aiemmista Discworld-romaaneista!
Ja niinhän siinä sitten tietenkin kävi, että Connie Willisin Blackout/All Clear voitti sen Hugon. Ehkä minä en vain tajunnut sen hienoutta, mutta The Dervish House oli kyllä selkeästi paljon parempi kirja! Harmi.
Sunday, August 21, 2011
Wednesday, August 17, 2011
Connie Willis: Blackout/All Clear
Viimeinenkin Hugo-ehdokas piti lukea, eli Connie Willisin tupla-kirja (=yksi kirja kahteen osaan jaettuna, molemmat osat ilmestyivät viime vuonna) Blackout/All Clear.
Blackout/All Clear seuraa kolmea historioitsijaa, jotka matkustavat vuodesta 2060 vuoden 1941 Lontooseen tutkimaan ja seuraamaan elämää Englannissa pommitusten aikaan. Suhteellisen nopeasti käy ilmi, että he eivät pääse enää takaisin "nykypäivään", ja pelko siitä, että he ovatkin muuttaneet menneisyyttä nousee esiin. Paljon aikaa käytetään myös toisten hahmojen etsimiseen...
Blackout oli itse asiassa ihan kiva, ainakin aluksi, etenkin kun ei Willisiä ollut aiemmin lukenut. Lähtökohta oli sinänsä ihan mielenkiintoinen, ja ajatus historian tutkimisesta "paikan päällä" oli hauska. Mutta. Tarina junnasi paikallaan ihan hirvittävästi. Samaa "mennään ristiin jossain paikassa" -juonikuvioita käytettiin kuin farssissa konsanaan, ja kirjassa oli aivan liikaa toistoa, tyyliin: "Maanantaina Michaelin piti soittaa. Mutta hän ei soittanut. Hän ei soittanut tiistainakaan." Hahmot olivat suhteellisen mielenkiintoisia, mutta eivät niin mielenkiintoisia, että olisi ihan kauheasti jaksanut kiinnostaa. Tästä olisi saanut ehkä yhden ihan hyvän n.400-sivuisen kirjan, mutta ei kahta yli 700-sivuista!
Ensi viikonloppuna sitten selviää kuinka Hugoissa käy!
Blackout/All Clear seuraa kolmea historioitsijaa, jotka matkustavat vuodesta 2060 vuoden 1941 Lontooseen tutkimaan ja seuraamaan elämää Englannissa pommitusten aikaan. Suhteellisen nopeasti käy ilmi, että he eivät pääse enää takaisin "nykypäivään", ja pelko siitä, että he ovatkin muuttaneet menneisyyttä nousee esiin. Paljon aikaa käytetään myös toisten hahmojen etsimiseen...
Blackout oli itse asiassa ihan kiva, ainakin aluksi, etenkin kun ei Willisiä ollut aiemmin lukenut. Lähtökohta oli sinänsä ihan mielenkiintoinen, ja ajatus historian tutkimisesta "paikan päällä" oli hauska. Mutta. Tarina junnasi paikallaan ihan hirvittävästi. Samaa "mennään ristiin jossain paikassa" -juonikuvioita käytettiin kuin farssissa konsanaan, ja kirjassa oli aivan liikaa toistoa, tyyliin: "Maanantaina Michaelin piti soittaa. Mutta hän ei soittanut. Hän ei soittanut tiistainakaan." Hahmot olivat suhteellisen mielenkiintoisia, mutta eivät niin mielenkiintoisia, että olisi ihan kauheasti jaksanut kiinnostaa. Tästä olisi saanut ehkä yhden ihan hyvän n.400-sivuisen kirjan, mutta ei kahta yli 700-sivuista!
Ensi viikonloppuna sitten selviää kuinka Hugoissa käy!
Friday, August 5, 2011
N. K. Jemisin: The Hundred Thousand Kingdoms
Tämän vuoden Hugo-ehdokaslistalla oli yksi oikea esikoiskirjailija, N. K. Jemisin, jonka romaani The Hundred Thousand Kingdoms on ollut monella "vuoden parhaat kirjat" -listalla ja voittikin jo Locus'in "paras esikoisromaani"-palkinnon.
Äitinsä menettänyt Yeine kutsutaan leijuvaan Taivaskaupunkiin. Maailman hallitsija, Yeinen isoisä, nimeää tämän yllättävästi yhdeksi potentiaalisista perijöistään ja niinpä Yeine päätyy kiivaaseen kamppailuun serkkujensa kanssa hyvin julmassa yhteiskunnassa. Taivaassa asuu myös neljä orjuutettua jumalaa, jotka hekin kiinnostuvat Yeinestä.
Ideana tämä oli tosi hyvä, ja etenkin ajatus siitä, että jumalia voisi orjuuttaa aseikseen oli mielenkiintoinen. Jemisinin käyttämä kieli on myös todella kaunista ja sitä luki mielellään. Valitettavasti muu juoni ja ennen kaikkea hahmot jäivät ohuiksi. Yeine on kaikesta huolimatta melko persoonaton ja jumalista tärkein, Nahadoth on varsin yksiulotteinen. Jotenkin tästä jäi sellainen paranormaalin romanssin -fiilis, vaikka siitä ei varmaankaan ollut kyse.
Jatko-osia tulee luettua, ehkä, mutta jotenkin tämä ei vain ollut minun makuuni. Tai sitten en vaan tajunnut.
Äitinsä menettänyt Yeine kutsutaan leijuvaan Taivaskaupunkiin. Maailman hallitsija, Yeinen isoisä, nimeää tämän yllättävästi yhdeksi potentiaalisista perijöistään ja niinpä Yeine päätyy kiivaaseen kamppailuun serkkujensa kanssa hyvin julmassa yhteiskunnassa. Taivaassa asuu myös neljä orjuutettua jumalaa, jotka hekin kiinnostuvat Yeinestä.
Ideana tämä oli tosi hyvä, ja etenkin ajatus siitä, että jumalia voisi orjuuttaa aseikseen oli mielenkiintoinen. Jemisinin käyttämä kieli on myös todella kaunista ja sitä luki mielellään. Valitettavasti muu juoni ja ennen kaikkea hahmot jäivät ohuiksi. Yeine on kaikesta huolimatta melko persoonaton ja jumalista tärkein, Nahadoth on varsin yksiulotteinen. Jotenkin tästä jäi sellainen paranormaalin romanssin -fiilis, vaikka siitä ei varmaankaan ollut kyse.
Jatko-osia tulee luettua, ehkä, mutta jotenkin tämä ei vain ollut minun makuuni. Tai sitten en vaan tajunnut.
Wednesday, August 3, 2011
Elizabeth Bear: Jenny Casey -trilogia
Euroconin toinen kunniavieras, Elizabeth Bear, oli aiemmin täysin tuntematon tuttavuus, ja Jenny Casey -trilogiaa suositeltiin hyväksi aloitussarjaksi. Mitä se olikin.
Jenny Casey on menettänyt toisen silmänsä ja kätensä, ja saanut tilalle uudet, parannetut koneversiot. Sarjan ensimmäinen osa, Hammered, käsittelee Jennyn uudelleen rekrytointia hommaan johon vain hän on soveltuva. Ja johon hän ei tietenkään haluaisi ryhtyä, syistä jotka kyllä tulevat kirjassa hyvin selväksi. Tärkeässä osassa ovat myös Jennyn ystävät, etenkin Gabe perheineen. Toinen osa, Scardown, korostaa ensimmäisen osan teemoja, tai ainakin osaa niistä, etenkin ympäristötuhoja. Tapahtumat sijoittuvat pääasiallisesti avaruusalukselle, jonne suurin osa ensimmäisen osan hahmoista on päätynyt. Kanadan ja Kiinan välit alkavat kiristyä ja jossain tuntuu olevan jotain avaruusolentojakin. Kolmannessa osassa, Worldwired, Jenny "pelastaa maailman", tai jotain sen suuntaista. Tässä vaiheessa pelataan jo varsin isoilla panoksilla, eikä helppoja ratkaisuja enää ole. Koko ajan mukana on "oikean" maailman lisäksi virtuaaliulottuvuus, mutta varsinaista cyberpunkia tämä ei kyllä ole.
Jenny määrittelee itseään pitkään ja pitkälti muokkaustensa kautta. Jenny on hahmona oikein onnistunut: epätäydellinen, hieman vanhempi naishahmo. Jennyn tarina kerrotaan preesensissä ja 1.persoonassa, muut 3.persoonan imperfektissä. Poikkeuksellisesti kirjassa on myös onnistuneita ja kiinnostavia lapsi/teinihahmoja sekä ihana AI. Ihmissuhteet olivat myös miellyttävän monimuotoisia, ja mies-nais -heteropari ei ollut tässä maailmassa mitenkään ainoa vaihtoehto. Paikoitellen tarina on hieman sirpaleinen ja on hieman hankala pysyä mukana, mutta mitä pidemmälle sarja etenee, sitä helpommaksi se käy. Sarja kannattaa ehdottomasti lukea kokonaisuutena ja järjestyksessä!
Kyllä nämä mielellään luki. Pitäisi lukea Bearilta vielä jotain muutakin: Euroconissa selvisi nimittäin se, että hän on hyvin mielenkiintoinen ihminen ja loistava esiintyjä!
Jenny Casey on menettänyt toisen silmänsä ja kätensä, ja saanut tilalle uudet, parannetut koneversiot. Sarjan ensimmäinen osa, Hammered, käsittelee Jennyn uudelleen rekrytointia hommaan johon vain hän on soveltuva. Ja johon hän ei tietenkään haluaisi ryhtyä, syistä jotka kyllä tulevat kirjassa hyvin selväksi. Tärkeässä osassa ovat myös Jennyn ystävät, etenkin Gabe perheineen. Toinen osa, Scardown, korostaa ensimmäisen osan teemoja, tai ainakin osaa niistä, etenkin ympäristötuhoja. Tapahtumat sijoittuvat pääasiallisesti avaruusalukselle, jonne suurin osa ensimmäisen osan hahmoista on päätynyt. Kanadan ja Kiinan välit alkavat kiristyä ja jossain tuntuu olevan jotain avaruusolentojakin. Kolmannessa osassa, Worldwired, Jenny "pelastaa maailman", tai jotain sen suuntaista. Tässä vaiheessa pelataan jo varsin isoilla panoksilla, eikä helppoja ratkaisuja enää ole. Koko ajan mukana on "oikean" maailman lisäksi virtuaaliulottuvuus, mutta varsinaista cyberpunkia tämä ei kyllä ole.
Jenny määrittelee itseään pitkään ja pitkälti muokkaustensa kautta. Jenny on hahmona oikein onnistunut: epätäydellinen, hieman vanhempi naishahmo. Jennyn tarina kerrotaan preesensissä ja 1.persoonassa, muut 3.persoonan imperfektissä. Poikkeuksellisesti kirjassa on myös onnistuneita ja kiinnostavia lapsi/teinihahmoja sekä ihana AI. Ihmissuhteet olivat myös miellyttävän monimuotoisia, ja mies-nais -heteropari ei ollut tässä maailmassa mitenkään ainoa vaihtoehto. Paikoitellen tarina on hieman sirpaleinen ja on hieman hankala pysyä mukana, mutta mitä pidemmälle sarja etenee, sitä helpommaksi se käy. Sarja kannattaa ehdottomasti lukea kokonaisuutena ja järjestyksessä!
Kyllä nämä mielellään luki. Pitäisi lukea Bearilta vielä jotain muutakin: Euroconissa selvisi nimittäin se, että hän on hyvin mielenkiintoinen ihminen ja loistava esiintyjä!
Monday, July 11, 2011
Ian McDonald: The Derwish House
Loistavasti yksi Hugo-ehdokkaista ja Euroconin kunniavieraista olivat sama henkilö, eli lukemalla Ian McDonaldin The Derwish House -kirjan sai lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Vuonna 2027 Turkki on kuulunut EU:hun jo 5 vuotta. Istanbul on yhtä aikaa perinteisen turkkilainen ja modernin eurooppalainen; täynnä myyttejä ja teknologiaa, terrorismia ja taidetta. The Derwish House seuraa kuuden henkilön tarinaa viikon ajan.
The Derwish House on niitä kirjoja, joissa tunnelma ja hahmot nousevat ehkä jopa juonen ohi. Se on hyvin tyypillinen (?) McDonaldin kirja, ja väistämättä tulikin mieleen Brazyl ja The River of Gods. Derwish House on kuitenkin lähestyttävämpi ja etenkin hahmoihin pääsee paremmin sisälle. Poikkeuksellisesti kirjan lapsihahmo on varsin onnistunut (pikkuvanha, mutta kuitenkin). Kirjan scifi-teknologia on sekin suhtellisen helppoa. Erityisen ihanaa kirjassa on kuitenkin tunnelma; McDonald hallitsee suuren kaupungin vilinästä kirjoittamisen. Istanbul onkin hyvin pitkälti kirjan seitsemäs hahmo, jota ilman koko tarina hajoaisi atomeiksi. Hugo-ehdokkaista ehdottomasti paremmasta päästä!
Viikon kuluttua onkin Finncon, ja siellä olisi tarkoitus jutella Hugo-romaaneista enemmänkin! Ja monesta, monesta muusta asiasta!!
Vuonna 2027 Turkki on kuulunut EU:hun jo 5 vuotta. Istanbul on yhtä aikaa perinteisen turkkilainen ja modernin eurooppalainen; täynnä myyttejä ja teknologiaa, terrorismia ja taidetta. The Derwish House seuraa kuuden henkilön tarinaa viikon ajan.
The Derwish House on niitä kirjoja, joissa tunnelma ja hahmot nousevat ehkä jopa juonen ohi. Se on hyvin tyypillinen (?) McDonaldin kirja, ja väistämättä tulikin mieleen Brazyl ja The River of Gods. Derwish House on kuitenkin lähestyttävämpi ja etenkin hahmoihin pääsee paremmin sisälle. Poikkeuksellisesti kirjan lapsihahmo on varsin onnistunut (pikkuvanha, mutta kuitenkin). Kirjan scifi-teknologia on sekin suhtellisen helppoa. Erityisen ihanaa kirjassa on kuitenkin tunnelma; McDonald hallitsee suuren kaupungin vilinästä kirjoittamisen. Istanbul onkin hyvin pitkälti kirjan seitsemäs hahmo, jota ilman koko tarina hajoaisi atomeiksi. Hugo-ehdokkaista ehdottomasti paremmasta päästä!
Viikon kuluttua onkin Finncon, ja siellä olisi tarkoitus jutella Hugo-romaaneista enemmänkin! Ja monesta, monesta muusta asiasta!!
Friday, July 8, 2011
Mira Grant: Feed
Tämän vuoden Hugo-urakka alkoi Mira Grantin "esikoisromaanilla" Feed (tai oikeastaanhan jo Cryoburn on Hugo-ehdokas, mutta ei vielä silloin kun se tuli luettua). "Esikoisromaanilla" sen takai, että Grant on kirjoittanut Seanan McGuire -nimellä jo muutaman vuoden ajan.
Feed on kirja presidentinvaaleista (USA), uudesta mediasta ja nimenomaan blogien voimakkuudesta, vapauksien puutteesta ja turvattomuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta ja luonnollisesti zombeista. Kirjan päähenkilöt, Georgia, Shawn ja Buffy kutsutaan raportoimaan USAn presidentinvaaleista blogeihinsa, ensimmäisinä bloggereina ikinä. Ehdokas lähtee kiertueelle ja teinit hänen mukanaan. Ja koska mukana on voimakas zombie-elementti, alkaa homma nopeasti mennä pahasti pieleen.
Kirjaa vaihtelee eri kerronnan muotoja kivasti. Välillä on ihan suoraa 1.persoonan kerrontaa, välillä blogitekstejä. Grantia on kehuttu siitä, että hän tunnistaa zombie-genrensä (esim. päähenkilöiden nimet on napattu erilaisista yliluonnollisista yhteyksistä ja tämä tehdään hyvin selväksi myös kirjassa itsessään), mutta ajoittain se menee vähän ylisöpön ja liioitellun puolelle. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja maailma tuntuu toimivan (muutamia kauneusvirheitä lukuunottamatta). Muutaman hahmon motiivit jäävät ikävän ohuiksi eikä aivan selviä miksi he tekivät mitä tekivät. Yksi poikkeuksellisen voimakas kohtaus kirjassa onneksi on! Feed on myös varsin "helppo" ja paikoitellen kevytkin kirja, eli hieman ihmetyttää miten se Hugo-ehdokkaaksi on päässyt. Kiva kirja, kannattaa lukea, mutta...
Feed on kirja presidentinvaaleista (USA), uudesta mediasta ja nimenomaan blogien voimakkuudesta, vapauksien puutteesta ja turvattomuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta ja luonnollisesti zombeista. Kirjan päähenkilöt, Georgia, Shawn ja Buffy kutsutaan raportoimaan USAn presidentinvaaleista blogeihinsa, ensimmäisinä bloggereina ikinä. Ehdokas lähtee kiertueelle ja teinit hänen mukanaan. Ja koska mukana on voimakas zombie-elementti, alkaa homma nopeasti mennä pahasti pieleen.
Kirjaa vaihtelee eri kerronnan muotoja kivasti. Välillä on ihan suoraa 1.persoonan kerrontaa, välillä blogitekstejä. Grantia on kehuttu siitä, että hän tunnistaa zombie-genrensä (esim. päähenkilöiden nimet on napattu erilaisista yliluonnollisista yhteyksistä ja tämä tehdään hyvin selväksi myös kirjassa itsessään), mutta ajoittain se menee vähän ylisöpön ja liioitellun puolelle. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja maailma tuntuu toimivan (muutamia kauneusvirheitä lukuunottamatta). Muutaman hahmon motiivit jäävät ikävän ohuiksi eikä aivan selviä miksi he tekivät mitä tekivät. Yksi poikkeuksellisen voimakas kohtaus kirjassa onneksi on! Feed on myös varsin "helppo" ja paikoitellen kevytkin kirja, eli hieman ihmetyttää miten se Hugo-ehdokkaaksi on päässyt. Kiva kirja, kannattaa lukea, mutta...
Monday, July 4, 2011
Joanna Russ: Naisten planeetta
Inhottavaa lukea kirjoja vian siksi, että kirjailija on juuri kuollut... Niin kuitenkin kävi Joanna Russin kanssa, jonka Naisten planeetta tuli luettua uudestaan kirjailijan kuoltua huhtikuussa. Tämä on niitä kirjoja, joista on kirjoitettua kirjoja, eli tässä tulee nyt aika pintaraapaisu.
Naisten planeetta on neljän naisen, Janetin, Jeanninen, Johannan ja Jaelin tarina. Neljä naista edustavat neljää eri planeettaa, joista jokaisella on erilainen suhtautuminen tasa-arvoon (tai ehkä oikeimmin feminismiin). Tarinan aikana kukin nainen - ja ennen kaikkea lukija - oppii näkemään asiat useammalta eri kantilta.
Mikään helppo kirja Naisten planeetta ei ole. Se on moniulotteinen, monikertojainen ja vihainen kirja. Toisaalta se on myös nopeatempinen ja humoristinen. Monet sen teemoista olivat, ehkäpä onneksi, ajankohtaisempia vuonna 1975 kuin nykypäivänä. Missään tapauksessa Naisten planeetta ei ole kuitenkaan vanhentunut, minkä huomaa loistavasti esim. viime aikoina käydystä "miksi naisten kirjoittamaa scifiä ei julkaista enemmän" -keskustelusta (esim. täällä). Kirjan englanninkielinen nimi, The Female Man kertoo myös paljon enemmän kuin Naisten planeetta. Voidakseen olla hyväksytty ihmisenä, pitää muuttua mieheksi. Pitääkö naisten todella luopua itsestään tullakseen hyväksytyksi?
Mielenkiintoinen kirja! Pitäisi lukea vielä Piknikki paratiisissa.
Naisten planeetta on neljän naisen, Janetin, Jeanninen, Johannan ja Jaelin tarina. Neljä naista edustavat neljää eri planeettaa, joista jokaisella on erilainen suhtautuminen tasa-arvoon (tai ehkä oikeimmin feminismiin). Tarinan aikana kukin nainen - ja ennen kaikkea lukija - oppii näkemään asiat useammalta eri kantilta.
Mikään helppo kirja Naisten planeetta ei ole. Se on moniulotteinen, monikertojainen ja vihainen kirja. Toisaalta se on myös nopeatempinen ja humoristinen. Monet sen teemoista olivat, ehkäpä onneksi, ajankohtaisempia vuonna 1975 kuin nykypäivänä. Missään tapauksessa Naisten planeetta ei ole kuitenkaan vanhentunut, minkä huomaa loistavasti esim. viime aikoina käydystä "miksi naisten kirjoittamaa scifiä ei julkaista enemmän" -keskustelusta (esim. täällä). Kirjan englanninkielinen nimi, The Female Man kertoo myös paljon enemmän kuin Naisten planeetta. Voidakseen olla hyväksytty ihmisenä, pitää muuttua mieheksi. Pitääkö naisten todella luopua itsestään tullakseen hyväksytyksi?
Mielenkiintoinen kirja! Pitäisi lukea vielä Piknikki paratiisissa.
Subscribe to:
Posts (Atom)