Viime aikoina on taas tullut luettua Kuvastaja-ehdokkaita ja arvostelukirjoja (sekä Teetä ja Tolkienia -kirjoja, joista ehkä lisää myöhemmin), mutta väliin onneksi mahtui jotain muutakin. Eli pitkäaikainen "pitäisi lukea": The Adventures of Luther Arkwright, Bryan Talbotin eeppinen saaga sekä saman taiteilijan Tuhman rotan tarina, nyt ties kuinka monetta kertaa.
Ensin Lutherista... Monella eri tasolla (kirjaimellisesti!) toimiva tarina ei ole ihan nopein mahdollinen lukea. Luther Arkwright seikkailee useassa eri maailmassa ja yrittää pelastaa maailmankaikkeuden, samalla kun selvittää kuka oikeastaan itse onkaan... Pikkujuttuja, siis. Tarinassa on hyvin voimakasta politiikan ja uskonnonkin kritiikkiä, mikä tietenkin tekee tarinasta entistä mielenkiintoisemman. Scifi-elementti on luonnollisesti voimakas, mutta - niin kuin usein on - tarinan vahvuus on muualla.
Hankala tästä on sanoa... Vaikka Talbotin piirustustyylistä pidänkin, oli TAoLAssa muutamia liiankin tummia ja raskassävyisiä sivuja. Tekstiä on paljon, kuvissa on paljon yksityiskohtia ja tarina piti lukea useammssa lyhyemmässä pätkässä. Ei siinä mitään pahaa, tietenkään. Kyllä tämä ehdottomasti pitää lukea uudestaan!
Siinä missä Luther Arkwright on juonellisesti monimutkainen, on Tuhman rotan tarina näennäisesti yksinkertaisempi, mutta tunnetasolla vielä voimakkaampi (eikä lainkaan scifiä tai fantasiaa). Tuhman rotan tarina on kertomus kotoaan karanneesta tytöstä, karkauksen syistä ja lopulta voitosta (niinkin voi ehkä sanoa). Tämä on taas niitä sarjakuvia, jotka luettuaan ei voi parhaalla tahdollakaan väittää että sarjakuvat olisivat vain lasten juttu tai että niillä ei voitaisi kertoa "oikeista" ongelmista. Talbot kuitenkin välttää liiallisen raskauden tässä, ja vakavasta aiheestaan huolimatta (tai siitä johtuen) Tuhman rotan tarinasta jää erittäin positiivinen fiilis. Tekisi mieli vaan lähteä Englannin järviseudulle... Tuhman rotan tarina on yksi kauneimmista ja voimakkaimmista sarjakuvista ikinä ja sitä voi suositella melkein kaikille, myös ehdottomasti niille, jotka sarjakuvia eivät juuri lue.
Tuesday, September 30, 2008
Tuesday, September 2, 2008
Ellen Kushner: The Priviledge of the Sword
Kuten todettua, pakko saada lisää Kushneria! The Priviledge of the Sword oli luonteva jatko Swordspointille (kronologisesti maailman sisällä, siis).
Ja alussa Swordspointia kaipasikin. Pääh, tyhmä Katherine, haluan lukea lisää Richardista (ja nuoresta Alecista). Mutta sitten... mielenkiintoinen maailma kerrottuna tällä kertaa ihan eri näkökulmasta. Miten nuori nainen, joka on "opetettu" pelaamaan maailman säännöillä ("naisen asema määräytyy hänen miehensä aseman mukaan") sopeutuukin täysin uudenlaiseen tilanteeseen, jossa valta onkin hänellä itsellään? Tärkeän aviomiehen löytämisen sijaan onkin yhtäkkiä muita vaihtoehtoja. Ja mitä oikein on tapahtunut niiden vajaan 20 vuoden aikana mitä kirjojen välissä on ollut? Paikallinen maailma on muuttunut radikaalisti, mikä on tietenkin varsin realistista.
The Priviledge of the Swordissa oli monta sellaista asiaa, mihin ei usein fantasiakirjallisuudessa törmää (ja joihin ei kaikissa kirjoissa haluakaan törmätä), kuitekin hyvin ja tilanteeseen sopivasti kirjoitettuna. Olipa nyt kierrellen sanottua, mutta spoilerit eivät ole kiva asia.
Sitten vielä The Fall of the Kings (jonka posti toi viime viikolla Amazonilta...)!
Ja alussa Swordspointia kaipasikin. Pääh, tyhmä Katherine, haluan lukea lisää Richardista (ja nuoresta Alecista). Mutta sitten... mielenkiintoinen maailma kerrottuna tällä kertaa ihan eri näkökulmasta. Miten nuori nainen, joka on "opetettu" pelaamaan maailman säännöillä ("naisen asema määräytyy hänen miehensä aseman mukaan") sopeutuukin täysin uudenlaiseen tilanteeseen, jossa valta onkin hänellä itsellään? Tärkeän aviomiehen löytämisen sijaan onkin yhtäkkiä muita vaihtoehtoja. Ja mitä oikein on tapahtunut niiden vajaan 20 vuoden aikana mitä kirjojen välissä on ollut? Paikallinen maailma on muuttunut radikaalisti, mikä on tietenkin varsin realistista.
The Priviledge of the Swordissa oli monta sellaista asiaa, mihin ei usein fantasiakirjallisuudessa törmää (ja joihin ei kaikissa kirjoissa haluakaan törmätä), kuitekin hyvin ja tilanteeseen sopivasti kirjoitettuna. Olipa nyt kierrellen sanottua, mutta spoilerit eivät ole kiva asia.
Sitten vielä The Fall of the Kings (jonka posti toi viime viikolla Amazonilta...)!
Saturday, August 23, 2008
Herbjorg Wassmo: Dinan kirja
Herbjorg Wassmon Dinan kirjasta olisi kai pitänyt pitää... Sadetin lykkäsi keväällä ennen lomaa mukaan ja nyt sain vihdoinkin luettua. Ilmeisesti en vaan tajunnut tai jotain, mutta minuun tämä ei uponnut ollenkaan.
Dina aiheuttaa lapsena vahingossa äitinsä kuoleman sillä seurauksella, että hän etääntyy isästään lopullisesti eikä itsekään tietenkään siitä koskaan toivu. Dinaa ei voi hallita, ja niinpä vallesmanni-isä pakkonaittaa Dinan vanhalle Jacobille. Dina ei tietenkään sitä purematta niele vaan jatkaa itsenäistä ja itsepäistä käytöstään.
Hylkäys-teema on kirjassa selvästi esillä ja niinpä Dina selviytymiskonstina kuljettaakin kuolleita läheisiään mukanaan jatkuvasti: näin he eivät voi häntä enää koskaan hylätä. Dinan omapäinen käytös (=mielen järkkyminen) on muutenkin ymmärrettävissä lapsuuden kokemusten ja traumojen perusteella, mutta miksi ihmeessä kirjan lähes kaikki miehet toimivat niin typerästi kuin toimivat? Dinalla tuntuu olevan suorastaan noitamainen voima miehiin, mitä ei selitetä oikeastaan millään (Dinan käytös sitä ei ainakaan selitä). Se vaikuttaa siksi epäuskottavalta.
Wassmon kuvaus Norjasta ja Norjan luonnosta on kaunista ja tarinan lomaan tiputellut "Dinan näkökulmat" ihan mielenkiintoinen tapa kertoa (tosin Dinan olisi voinut muuten etäyttää tarinasta vieläkin selkeämmin, mikä olisi saattanut korostaa hahmon sairautta entistä enemmän). Pienen paikkakunnan elämä vaikuttaa aidolta. Ehkä tarina olisi ollut parempi ilman nimihenkilöä? Tai sitten en tosiaan vain tajunnut mikä tässä oli "niin" hienoa. Ymmärrän tavallaan miksi tämän kirjan olisi pitänyt tehdä suuri vaikutus, mutta eipä vain tehnyt.
Dina aiheuttaa lapsena vahingossa äitinsä kuoleman sillä seurauksella, että hän etääntyy isästään lopullisesti eikä itsekään tietenkään siitä koskaan toivu. Dinaa ei voi hallita, ja niinpä vallesmanni-isä pakkonaittaa Dinan vanhalle Jacobille. Dina ei tietenkään sitä purematta niele vaan jatkaa itsenäistä ja itsepäistä käytöstään.
Hylkäys-teema on kirjassa selvästi esillä ja niinpä Dina selviytymiskonstina kuljettaakin kuolleita läheisiään mukanaan jatkuvasti: näin he eivät voi häntä enää koskaan hylätä. Dinan omapäinen käytös (=mielen järkkyminen) on muutenkin ymmärrettävissä lapsuuden kokemusten ja traumojen perusteella, mutta miksi ihmeessä kirjan lähes kaikki miehet toimivat niin typerästi kuin toimivat? Dinalla tuntuu olevan suorastaan noitamainen voima miehiin, mitä ei selitetä oikeastaan millään (Dinan käytös sitä ei ainakaan selitä). Se vaikuttaa siksi epäuskottavalta.
Wassmon kuvaus Norjasta ja Norjan luonnosta on kaunista ja tarinan lomaan tiputellut "Dinan näkökulmat" ihan mielenkiintoinen tapa kertoa (tosin Dinan olisi voinut muuten etäyttää tarinasta vieläkin selkeämmin, mikä olisi saattanut korostaa hahmon sairautta entistä enemmän). Pienen paikkakunnan elämä vaikuttaa aidolta. Ehkä tarina olisi ollut parempi ilman nimihenkilöä? Tai sitten en tosiaan vain tajunnut mikä tässä oli "niin" hienoa. Ymmärrän tavallaan miksi tämän kirjan olisi pitänyt tehdä suuri vaikutus, mutta eipä vain tehnyt.
Tuesday, August 19, 2008
Ellen Kushner: Swordspoint
Fantasiaa, tällä kertaan Ellen Kushnerin esikoisromaani (tosin jo vuodelta 1987) Swordspoint. Kushnerilta on tulossa piakkoin suomeksi Thomas the Rhymer (Vaskikirjoilta!), joka tulikin luettua jo pari vuotta sitten.
Swordspoint sijoittuu nimettömään (ja kartattomaan, mutta kerrankin sitä ei tarvinnut!) kaupunkiin, jossa kaksintaistelut ovat tavallinen tapa ratkoa ristiriitoja. Aateliset palkkaavat luonnollisesti miekkamiehiä taistelemaan puolestaan ja yksi heistä, Richard de Vier, onkin yksi kirjan päähenkilöistä. Kaupungissa juonitellaan kovasti ja Richard päätyy puolustamaan sekä omaansa että ennen kaikkea rakastettunsa Alecin kunniaa.
Todella hieno kirja! Ihana lukea periatteessa yksiosaista (jatko-osat eivät ole suoraa jatkoa) "toiseen maailmaan sijoittuvaa" kirjaa jossa ei matkustettu, ei ollut outoja rotuja, eikä edes magiaa. Kaupunki oli huolella laadittu ja Kushnerin tapa kuvailla juonitteluita ja seksuaalisuutta virkistävän raikas. Ei tässä mitään kovin graafista kuvausta ollut, mutta tarinan maailmassa henkilöiden rakastajien/rakastajattarien asemalla oli paljonkin merkitystä, sukupuolella huomattavasti vähemmän. Tästä ei kuitenkaan missään vaiheessa tehty suurta numeroa, näin vain oli, ja se tuntui aivan luonnolliselta. Ainakin yhdellä hahmolla oli yhtä aikaa sekä rakastaja että rakastajatar (joista hän oikeastaan halusi molemmista eroon, he olivat jo käyneet tylsiksi. Kirjassa ei ollut myöskään selvää "hyvää" tai "pahaa": monien hahmojen moraali oli parhaimmillaankin kyseenalainen eikä kukaan ollut selvästi suoraselkäisen hyvä. Richard, joka ehkä näennäisesti oli "kunniallisin" hahmo, oli hänkin kuitenkin ammatiltaan palkkatappaja... Alec oli erityisen mielenkiintoinen hahmo, hän ei ole fantasiahistorian tasapainoisin yksilö.
Samaan maailmaan sijoittuu myös pari muuta kirjaa, joihin pitää ehdottomasti tutustua! Kategorisoidaan tämä nyt fantasiaksi, vaikkei se oikeastaan sitä ehkä olekaan...?
Swordspoint sijoittuu nimettömään (ja kartattomaan, mutta kerrankin sitä ei tarvinnut!) kaupunkiin, jossa kaksintaistelut ovat tavallinen tapa ratkoa ristiriitoja. Aateliset palkkaavat luonnollisesti miekkamiehiä taistelemaan puolestaan ja yksi heistä, Richard de Vier, onkin yksi kirjan päähenkilöistä. Kaupungissa juonitellaan kovasti ja Richard päätyy puolustamaan sekä omaansa että ennen kaikkea rakastettunsa Alecin kunniaa.
Todella hieno kirja! Ihana lukea periatteessa yksiosaista (jatko-osat eivät ole suoraa jatkoa) "toiseen maailmaan sijoittuvaa" kirjaa jossa ei matkustettu, ei ollut outoja rotuja, eikä edes magiaa. Kaupunki oli huolella laadittu ja Kushnerin tapa kuvailla juonitteluita ja seksuaalisuutta virkistävän raikas. Ei tässä mitään kovin graafista kuvausta ollut, mutta tarinan maailmassa henkilöiden rakastajien/rakastajattarien asemalla oli paljonkin merkitystä, sukupuolella huomattavasti vähemmän. Tästä ei kuitenkaan missään vaiheessa tehty suurta numeroa, näin vain oli, ja se tuntui aivan luonnolliselta. Ainakin yhdellä hahmolla oli yhtä aikaa sekä rakastaja että rakastajatar (joista hän oikeastaan halusi molemmista eroon, he olivat jo käyneet tylsiksi. Kirjassa ei ollut myöskään selvää "hyvää" tai "pahaa": monien hahmojen moraali oli parhaimmillaankin kyseenalainen eikä kukaan ollut selvästi suoraselkäisen hyvä. Richard, joka ehkä näennäisesti oli "kunniallisin" hahmo, oli hänkin kuitenkin ammatiltaan palkkatappaja... Alec oli erityisen mielenkiintoinen hahmo, hän ei ole fantasiahistorian tasapainoisin yksilö.
Samaan maailmaan sijoittuu myös pari muuta kirjaa, joihin pitää ehdottomasti tutustua! Kategorisoidaan tämä nyt fantasiaksi, vaikkei se oikeastaan sitä ehkä olekaan...?
Monday, August 18, 2008
Norman Spinrad: Rautainen unelma
Vaikka Vaskikirjojen kirjoja on tullut ostettua jo monta, vihdoinkin tuli sellainen myös luettua! Kysesssä siis Norman Spinradin vaihtoehtohistoria-fantasiakirja Rautainen unelma.
Eli: Hitler päätti sittenkin jahdata unelmiaan spefi-kirjailijana. Hänen palkittu kirjansa Hakaristin herra (1956) muodostaa suuren osan Rautainen unelma -teoksesta. Hakaristin herra kertoo hyvin selkein sanoin herrarotuun kuuluvan miehen matkasta hallitsijaksi ja epäsikiöiden alistajaksi. Rautaisen unelman lopussa jenkkiprofessori analysoi miksi Hakaristin herra nousi niin suureen suosioon aikanaan.
Hauska idea, OK toteutus. Ajoittain Hakaristin herra käy hieman pitkäveteiseksi ja kirjoittajan (Hitler, ei ehkä niinkään Spinrad) tyyli on hieman töksähtelevää ja itseään toistavaa. Toisaalta, kun peilaa Hakaristin herraa moneen fantasiaeepokseen (en halua sanoa Eragon, mutta sanon kuitekin), on pelottavaa havaita kuinka selkeästi samaa kaavaa ne edelleen noudattavat ja kuinka selkeän fasistisia piirteitä ns. perinteisestä fantasiasta on löydettävissä, jos niitä haluaa sieltä nähdä. Rautainen unelma on toki satiiri, mutta valitettavan iso osa nykyfantasiasta ei ole... Ei Spinradia aivan parhaimmillaan, mutta oikein viihdyttävä teos.
Eli: Hitler päätti sittenkin jahdata unelmiaan spefi-kirjailijana. Hänen palkittu kirjansa Hakaristin herra (1956) muodostaa suuren osan Rautainen unelma -teoksesta. Hakaristin herra kertoo hyvin selkein sanoin herrarotuun kuuluvan miehen matkasta hallitsijaksi ja epäsikiöiden alistajaksi. Rautaisen unelman lopussa jenkkiprofessori analysoi miksi Hakaristin herra nousi niin suureen suosioon aikanaan.
Hauska idea, OK toteutus. Ajoittain Hakaristin herra käy hieman pitkäveteiseksi ja kirjoittajan (Hitler, ei ehkä niinkään Spinrad) tyyli on hieman töksähtelevää ja itseään toistavaa. Toisaalta, kun peilaa Hakaristin herraa moneen fantasiaeepokseen (en halua sanoa Eragon, mutta sanon kuitekin), on pelottavaa havaita kuinka selkeästi samaa kaavaa ne edelleen noudattavat ja kuinka selkeän fasistisia piirteitä ns. perinteisestä fantasiasta on löydettävissä, jos niitä haluaa sieltä nähdä. Rautainen unelma on toki satiiri, mutta valitettavan iso osa nykyfantasiasta ei ole... Ei Spinradia aivan parhaimmillaan, mutta oikein viihdyttävä teos.
Monday, August 11, 2008
Robert McCammon: Boy's life
World Fantasy Award ja Hugo -projekti jatkuu, tällä kertaa vuoden 1992 WFA voittajalla Boy's life'llä. Robert McCammonin tuotanto oli myös aiemmin aivan tuntematonta.
Boy's life kertoo vuodesta 11-12 vuotiaan pojan elämässä amerikkalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1964. Cory ja hänen isänsä näkevät kuinka autoon sidottu mies uppoaa järven syvyyksiin. Coryn isä yrittää pelastaa miehen, mutta tämä on murhattu jo ennen autoon laittamista. Mies ei kuitenkaan jätä Corya eikä tämän isää rauhaan, vaan pysyy heidän mielissään koko pitkän kesän ja syksynkin. Cory yrittää selvittää kotikaupungistaan löytyviä hyvän ja pahan voimia, mutta oikeastaan kyse on siitä maagisesta kesästä lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, jolloin kaikkialla on seikkailuita ja maailman ikävä todellisuus ei ole vielä tunkeutunut pysyvästi mielikuvitukseen.
Ei kuulosta kovin originaalilta, mutta McCammonin tapa kertoa Coryn kasvusta ja muutoksesta tuon yhden vuoden aikana on ihan uskomaton! Cory kertoo tarinaa aikuisen itsensä silmin, ja peilaa ajoittain kokemuksiaan aikuisen kokemuksiin. Cory haaveilee kirjailijan urasta, mutta McCammon väittää ettei tarina ole aivan kokonaan elämäkerrallinen. McCammon kuvailee myös hienosti vuotta 1964, jolloin Amerikassa tapahtui paljon merkittäviä asioita, etenkin rotukysymyksiin liittyen. Tämä onkin yksi hienoista asioista kirjassa: vaikka selkeästi asiat eivät aina ole 100% "realistisia" (vai ovatko? kirjan fantastiset elementit voi tulkita monella tavalla!), McCammonin Zephyr vaikuttaa todelliselta paikalta todellisine "arkipäiväisine" ongelmineen. Rotuasioista puhutaan paljon, ja McCammon tuntuu korostavan sitä, että kaikkia asioita ei saisi unohtaa. Niin kuin ei lapsuuden taikuuttakaan.
Hieno kirja! Jonkin verran kauhuelementtejäkin mukana oli, pari melkein liiankin tehokasta. McCammon kirjoittaa hyvin tunteisiin vetoavaa tekstiä, eli parissa kohdassa nenäliinatkin olivat tarpeen... Ehdottoman suositeltava kirja kaikille, jotka ovat joskus olleet lapsia!
Boy's life kertoo vuodesta 11-12 vuotiaan pojan elämässä amerikkalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1964. Cory ja hänen isänsä näkevät kuinka autoon sidottu mies uppoaa järven syvyyksiin. Coryn isä yrittää pelastaa miehen, mutta tämä on murhattu jo ennen autoon laittamista. Mies ei kuitenkaan jätä Corya eikä tämän isää rauhaan, vaan pysyy heidän mielissään koko pitkän kesän ja syksynkin. Cory yrittää selvittää kotikaupungistaan löytyviä hyvän ja pahan voimia, mutta oikeastaan kyse on siitä maagisesta kesästä lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, jolloin kaikkialla on seikkailuita ja maailman ikävä todellisuus ei ole vielä tunkeutunut pysyvästi mielikuvitukseen.
Ei kuulosta kovin originaalilta, mutta McCammonin tapa kertoa Coryn kasvusta ja muutoksesta tuon yhden vuoden aikana on ihan uskomaton! Cory kertoo tarinaa aikuisen itsensä silmin, ja peilaa ajoittain kokemuksiaan aikuisen kokemuksiin. Cory haaveilee kirjailijan urasta, mutta McCammon väittää ettei tarina ole aivan kokonaan elämäkerrallinen. McCammon kuvailee myös hienosti vuotta 1964, jolloin Amerikassa tapahtui paljon merkittäviä asioita, etenkin rotukysymyksiin liittyen. Tämä onkin yksi hienoista asioista kirjassa: vaikka selkeästi asiat eivät aina ole 100% "realistisia" (vai ovatko? kirjan fantastiset elementit voi tulkita monella tavalla!), McCammonin Zephyr vaikuttaa todelliselta paikalta todellisine "arkipäiväisine" ongelmineen. Rotuasioista puhutaan paljon, ja McCammon tuntuu korostavan sitä, että kaikkia asioita ei saisi unohtaa. Niin kuin ei lapsuuden taikuuttakaan.
Hieno kirja! Jonkin verran kauhuelementtejäkin mukana oli, pari melkein liiankin tehokasta. McCammon kirjoittaa hyvin tunteisiin vetoavaa tekstiä, eli parissa kohdassa nenäliinatkin olivat tarpeen... Ehdottoman suositeltava kirja kaikille, jotka ovat joskus olleet lapsia!
Thursday, August 7, 2008
Liz Williams: Snake Agent
Lukemattomien kirjojen pino kasvaa, kun uudet kirjat kirivät jonon edelle. Liz Williamsin kirja Snake Agent (etsivä Chen-romaani) tuli luettua jo ostopäivänä...
Snake Agentissä etsivä Chen selvittää mystisesti kuolleen rikkaan perheen tytön murhaa. Ja ennen kaikkea sitä, miksi tyttö ei kuolemansa jälkeen päässytkään heti Taivaallisille niityille vaan juuttui Helvettiin. Samaa asiaa, mutta hyvin eri näkökulmasta, tutkii myös demoni Zhu Irzh. Chenillä ei mene privaattielämässäänkään ihan hyvin... Eli urbaanifantasiaa, dekkari ja hieman scifi-elementtejäkin, tulevaisuudessa kun seikkaillaan eikä magia selitä aivan kaikkea.
Ihan uskomattoman viihdyttävää! Liz Williams on hyvä kirjailija, tässä ei ollut mitään uutta, mutta Chen-tarina oli juuri sellaista hyvin kirjoitettua viihdettä mitä ajoittain kaipaa. Tarpeeksi hauskaa, tarpeeksi vakavaa, mielenkiintoinen maailma (etenkin - luonnollisesti - Helvetti) ja hahmot. Nyt pitää vaan alkaa haalia lisää Williamsin kirjoja, mikä tarkoittanee shoppailureissua nettiin... Williamsin novelli "Seikkailuja aavekaupan parissa" (Tähtivaeltaja 3/2006) on muuten lähtökohdiltaan sama kuin Snake Agent, mutta novellin lukeneillekin voi romaania suositella: tarinat lähtevät hyvin eri suuntiin noin kahden luvun jälkeen.
Snake Agentissä etsivä Chen selvittää mystisesti kuolleen rikkaan perheen tytön murhaa. Ja ennen kaikkea sitä, miksi tyttö ei kuolemansa jälkeen päässytkään heti Taivaallisille niityille vaan juuttui Helvettiin. Samaa asiaa, mutta hyvin eri näkökulmasta, tutkii myös demoni Zhu Irzh. Chenillä ei mene privaattielämässäänkään ihan hyvin... Eli urbaanifantasiaa, dekkari ja hieman scifi-elementtejäkin, tulevaisuudessa kun seikkaillaan eikä magia selitä aivan kaikkea.
Ihan uskomattoman viihdyttävää! Liz Williams on hyvä kirjailija, tässä ei ollut mitään uutta, mutta Chen-tarina oli juuri sellaista hyvin kirjoitettua viihdettä mitä ajoittain kaipaa. Tarpeeksi hauskaa, tarpeeksi vakavaa, mielenkiintoinen maailma (etenkin - luonnollisesti - Helvetti) ja hahmot. Nyt pitää vaan alkaa haalia lisää Williamsin kirjoja, mikä tarkoittanee shoppailureissua nettiin... Williamsin novelli "Seikkailuja aavekaupan parissa" (Tähtivaeltaja 3/2006) on muuten lähtökohdiltaan sama kuin Snake Agent, mutta novellin lukeneillekin voi romaania suositella: tarinat lähtevät hyvin eri suuntiin noin kahden luvun jälkeen.
Subscribe to:
Posts (Atom)