Taas yksi Inspector Chen romaani. Tällä(kin) kertaa seikkaillaan Helvetin puolella.
Chen ja Zhu Irzh tutkivat kadonneen oopperakuorolaulajattaren mysteeriä, kun heidät yhtäkkiä nakitetaan saattamaan Taivaan edustaja Helvettiin vierailulle. Tämä ei etsiviä juurikaan miellytä, mutta - kuinka ollakaan - Helvetissä ei olekaan kaikki aivan kunnossa. Matkan varrella seurataan myös poikaa, jonka kuolleet vanhemmat lähettävät Helvetistä elossa olevan isoäitinsä hoiviin Maan päälle, sekä lohikäärmeitä! Isoimmaksi ongelmaksi Zhu Irzhille kuitenkin muodostuu se, että Helvetissä pitää osallistua äidin synttäreille...
Precious Dragon oli itse asiassa viihdyttävämpi kuin Demon and the City. On hyvin vaikea sanoa miksi (enemmän Cheniä?), mutta tarina tuntui rullaavan sujuvammin ja veti paremmin mukaansa. Ehkä sivuhahmot olivat sitten tällä kertaa kiinnostavampia? Huumoria oli mukana enemmän kuin aiemmissa osissa, mutta toisaalta surullisiltakaan kohtauksilta ei vältytty. Precious Dragon viittaa kahden edellisen kirjan tapahtumiin melko reippaasti, eli ne on hyvä olla luettuna, mutta toki tämä yksinäänkin toimisi. Kyllä näitä täytyy jatkossakin lukea: ilmeisesti kolme osaa on vielä tulossa (seuraava onkin jo ilmestynyt)?
Saturday, February 27, 2010
Sunday, February 21, 2010
Nick Cave: Bunny Munron kuolema
Nick Caven musiikki on - tietenkin - ollut tuttua jo vuosia, mutta romaanipuolelle Bunny Munron kuolema oli ensikosketus. Ihan mielenkiintoinen kosketus olikin, mutta kyllä biisit ovat parempia.
Bunny Munrolla ei mene erityisen hyvin. Vaimoaan sarjapettänyt mies huomaakin yhtäkkiä olevansa poikansa yksinhuoltaja, ja jotain tarvitsisi tehdä. Viinaan, huumeisiin ja naisiin menevä mies lähtee pojan kassa hankkimaan "parempaa elämää", tai ainakin jotain merkityksellistä.
Tarinan keskiössä on siis pitkälti isän ja pojan suhde, ja se, kuinka sellainen suhde voi muuttua. Bunnyn suhde poikaansa ja vastaavasti omaan isäänsä heijastaa melko traagisellakin tavalla elämän raadollisuutta. Bunny yrittää epätoivoisesti olla pojalleen parempi isä, tajuamatta pojan jatkuvaa ihailua (herää myös kysymys ketä Bunny Munroa kirjan nimi tarkoittaa...). Caven päähenkilö on oikein kunnon antisankari, ja kaikesta limaisuudestaan huolimatta sympaattinen ja kannustettavakin hahmo. Kirjassa on jotenkin sellainen amerikkalainen "road-movie" -fiilis, ja välillä tuleekin aina yllätyksenä se tosiasia, että Britanniassa tässä ollaan. Osa tekstistä on huvittavaa, osa kammottavaa ja paikoitellen - ikävä kyllä - hieman heikkoakin. Etenkin keskivaiheen tienoilla Cave jää hieman junnaamaan paikoilleen, ja Bunnyn naisseikkailuita selostetaan enemmän kuin oikeastaan olisi edes juonen tai tematiikan kannalta tarpeen.
Tästä huolimatta, Bunny Munron kuolema kannattaa lukea. Cave toimii ehkä paremmin lyhyemmissä lyriikoissa, mutta ei Bunny Munro missään tapauksessa huono kirja ole!
Bunny Munrolla ei mene erityisen hyvin. Vaimoaan sarjapettänyt mies huomaakin yhtäkkiä olevansa poikansa yksinhuoltaja, ja jotain tarvitsisi tehdä. Viinaan, huumeisiin ja naisiin menevä mies lähtee pojan kassa hankkimaan "parempaa elämää", tai ainakin jotain merkityksellistä.
Tarinan keskiössä on siis pitkälti isän ja pojan suhde, ja se, kuinka sellainen suhde voi muuttua. Bunnyn suhde poikaansa ja vastaavasti omaan isäänsä heijastaa melko traagisellakin tavalla elämän raadollisuutta. Bunny yrittää epätoivoisesti olla pojalleen parempi isä, tajuamatta pojan jatkuvaa ihailua (herää myös kysymys ketä Bunny Munroa kirjan nimi tarkoittaa...). Caven päähenkilö on oikein kunnon antisankari, ja kaikesta limaisuudestaan huolimatta sympaattinen ja kannustettavakin hahmo. Kirjassa on jotenkin sellainen amerikkalainen "road-movie" -fiilis, ja välillä tuleekin aina yllätyksenä se tosiasia, että Britanniassa tässä ollaan. Osa tekstistä on huvittavaa, osa kammottavaa ja paikoitellen - ikävä kyllä - hieman heikkoakin. Etenkin keskivaiheen tienoilla Cave jää hieman junnaamaan paikoilleen, ja Bunnyn naisseikkailuita selostetaan enemmän kuin oikeastaan olisi edes juonen tai tematiikan kannalta tarpeen.
Tästä huolimatta, Bunny Munron kuolema kannattaa lukea. Cave toimii ehkä paremmin lyhyemmissä lyriikoissa, mutta ei Bunny Munro missään tapauksessa huono kirja ole!
Sunday, February 7, 2010
John Scalzi: The Last Colony
Vielä yksi Scalzi samaan putkeen, eli The Last Colony. 2008 ilmestynyt Hugo-ehdokkaaksikin pässyt Zoe's Tale kertoi tämän saman tarinan uudestaan eri näkökulmasta, eli "tuttu" tarina.
John Perry ja Jane Sagan valitaan uuden siirtomaaplaneetan johtajiksi. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että heille ei ole kerrottu paikasta koko totuutta, ja tilanne muuttuu nopeasti vaaralliseksi. Perry ei tiedä kehen luottaa, ja Saganilla on myös omia pulmia luottamuksen suhteen. Mukana siirtomaata asuttamassa on tietenkin myös tytär Zoe, ja tämän "lemmikkiavaruusoliot", joiden rooli on tietenkin merkittävä.
Sinänsä The Last Colony oli ihan mielenkiintoinen. Uudisraivaajien arki oli hyvin kuvattu, ja siitä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Lopussa Scalzi sortuu kuitenkin ratkaisemaan pääongelman tavalla, jota ei juurikaan kirjassa kuvata, ja ilman Zoe's Talen tapahtumia se vaikuttaakin hieman liikaa deus ex machinalta ollakseen toimiva ja uskottava. Scalzin erityinen vahvuus, taistelut, ovat The Last Colonyssa melko pienessä osassa, ja niitä jää jopa kaipaamaan. The Last Colony on selvästi huonompi kuin Old Man's War, mutta huomattavasti parempi kuin Zoe's Tale (jonka heikkous oikeastaan paljastui vasta nyt, kun sitä pääsi vertaamaan Scalzin aiempiin tuotoksiin: hahmokuvaus on huomattavasti realistisempaa, kun Scalzi pääsee kuvaamaan aikuisia mieshahmoja). Scalzia tulee kuitenkin varmaan luettua vielä jatkossakin jos jossain tulee vastaan, ihan kuitenkin kiinnostavia kirjoja nämä olivat.
John Perry ja Jane Sagan valitaan uuden siirtomaaplaneetan johtajiksi. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että heille ei ole kerrottu paikasta koko totuutta, ja tilanne muuttuu nopeasti vaaralliseksi. Perry ei tiedä kehen luottaa, ja Saganilla on myös omia pulmia luottamuksen suhteen. Mukana siirtomaata asuttamassa on tietenkin myös tytär Zoe, ja tämän "lemmikkiavaruusoliot", joiden rooli on tietenkin merkittävä.
Sinänsä The Last Colony oli ihan mielenkiintoinen. Uudisraivaajien arki oli hyvin kuvattu, ja siitä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Lopussa Scalzi sortuu kuitenkin ratkaisemaan pääongelman tavalla, jota ei juurikaan kirjassa kuvata, ja ilman Zoe's Talen tapahtumia se vaikuttaakin hieman liikaa deus ex machinalta ollakseen toimiva ja uskottava. Scalzin erityinen vahvuus, taistelut, ovat The Last Colonyssa melko pienessä osassa, ja niitä jää jopa kaipaamaan. The Last Colony on selvästi huonompi kuin Old Man's War, mutta huomattavasti parempi kuin Zoe's Tale (jonka heikkous oikeastaan paljastui vasta nyt, kun sitä pääsi vertaamaan Scalzin aiempiin tuotoksiin: hahmokuvaus on huomattavasti realistisempaa, kun Scalzi pääsee kuvaamaan aikuisia mieshahmoja). Scalzia tulee kuitenkin varmaan luettua vielä jatkossakin jos jossain tulee vastaan, ihan kuitenkin kiinnostavia kirjoja nämä olivat.
Sunday, January 31, 2010
Nancy Kilpatrick: Near Death
Jospa 90-luvulla olisi kirjoitettu parempaa vampyyrifiktiota kuin 2000-luvulla... ja varmaan onkin, mutta Nancy Kilpatrickin Near Death ei sitä kyllä ole. Bram Stocker -palkintoehdokkaaksi Near Death pääsi ilmeistymisvuonnaan jostain syystä, esikoiskirjailijoiden sarjaan. Ehdokkaita oli sinä vuonna vain 4, eli ehkä se kertoo jotain vuoden yleisestä tasosta.
Zero-niminen narkkarityttö palkataan tappamaan vampyyri. Zero ei tietenkään onnistu, etenkin kun hänet on määrätty menemään vampyyrin kotiin yöllä. Vampyyri David sen sijaan kiinnostuu Zerosta ja yhdessä he alkavat selvittää kuka haluaa Davidin tappaa ja miksi juuri Zero palkattiin tehtävään. Romantiikkaa (ja huonosti kirjoitettua seksiä) seuraa, matkustetaan paljon.
Kilpatrick on selvästi Anne Rice'n aikalaisia ja Near Deathin maailma muistuttaa Ricen maailmaa, sillä erotuksella, että Rice viitsi panostaa hahmokuvauksiinkin. Vampyyrit toimivat yksin (paitsi tietenkin ne hyvikset, jotka toimivat yhdessä), ja ovat kovin vietteleviä. Siis teoriassa. Valitettavasti hahmot jäävät niin yksiulotteisiksi, että on vaikea ymmärtää mitä David ja Zero toisissaan näkevät. "Modernimman vampyyrikirjallisuuden" lähteenä tätä voisi ehkä tavallaan pitää (ellei paremmin tietäisi), sillä David on hyvin konservatiivinen luonne, joka mm. kieltää Zeroa käyttämästä liikaa meikkejä, ja määrää myös millaisia vaatteita (=peittäviä, perinteisiä!) tämän on pidettävä! Ja Zerohan tottelee. Myös muita, vieläkin epämiellyttävämpiä piirteitä Davidista löytyy, mutta Zero tuntuu onnellisesti ohittavan ne kaikki.
Near Death on ysärikirja, minkä huomaa mm. vaatekuvauksista. Sinänsä niitä on huvittava lukea, mutta aika nopeasti sekin käy vanhaksi. Juoni on ohut, hahmoista ei oikein jaksa välittää ja koko homma on kömpelösti kirjoitettu. Byron-siteeraukset ovat nättejä, mutta ne kannattaa lukea Byronin omista kirjoista.
Zero-niminen narkkarityttö palkataan tappamaan vampyyri. Zero ei tietenkään onnistu, etenkin kun hänet on määrätty menemään vampyyrin kotiin yöllä. Vampyyri David sen sijaan kiinnostuu Zerosta ja yhdessä he alkavat selvittää kuka haluaa Davidin tappaa ja miksi juuri Zero palkattiin tehtävään. Romantiikkaa (ja huonosti kirjoitettua seksiä) seuraa, matkustetaan paljon.
Kilpatrick on selvästi Anne Rice'n aikalaisia ja Near Deathin maailma muistuttaa Ricen maailmaa, sillä erotuksella, että Rice viitsi panostaa hahmokuvauksiinkin. Vampyyrit toimivat yksin (paitsi tietenkin ne hyvikset, jotka toimivat yhdessä), ja ovat kovin vietteleviä. Siis teoriassa. Valitettavasti hahmot jäävät niin yksiulotteisiksi, että on vaikea ymmärtää mitä David ja Zero toisissaan näkevät. "Modernimman vampyyrikirjallisuuden" lähteenä tätä voisi ehkä tavallaan pitää (ellei paremmin tietäisi), sillä David on hyvin konservatiivinen luonne, joka mm. kieltää Zeroa käyttämästä liikaa meikkejä, ja määrää myös millaisia vaatteita (=peittäviä, perinteisiä!) tämän on pidettävä! Ja Zerohan tottelee. Myös muita, vieläkin epämiellyttävämpiä piirteitä Davidista löytyy, mutta Zero tuntuu onnellisesti ohittavan ne kaikki.
Near Death on ysärikirja, minkä huomaa mm. vaatekuvauksista. Sinänsä niitä on huvittava lukea, mutta aika nopeasti sekin käy vanhaksi. Juoni on ohut, hahmoista ei oikein jaksa välittää ja koko homma on kömpelösti kirjoitettu. Byron-siteeraukset ovat nättejä, mutta ne kannattaa lukea Byronin omista kirjoista.
Saturday, January 30, 2010
John Scalzi: The Ghost Brigades
John Scalzin Old Man's War kirjan ensimmäinen jatko-osa The Ghost Brigades kuvailee Scalzin luomaa maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin sarjan ensimmäinen osa.
Kirjan päähenkilö, Jared Dirac, kuuluu ensimmäisessäkin osassa kuvattuun Kummitusprikaatiin (josta ei tässä sen enempää). Hänen päässään kuitenkin myös Charles Boutin-nimisen neron mieli, jonka avaaminen on avain ihmiskunnan tulevaisuuteen. Dirac joutuukin kummallisesti välikäteen: onko hän oma itsensä, Boutin vai jotain muuta (Kummitusprikaatilaisilla tämä ei ole aivan selvää koskaan). Toisen ihmisen muistot nousevat ajoittain kiusallisestikin pintaan, mutta toisaalta Boutinin motiivit ja ennen kaikkea suunnitelmat on selvitettävä. Ensimmäisestä osasta tuttu Jane Sagan näyttelee isoa roolia The Ghost Brigades -kirjassa, ja pohjatyö seuravalle osalle luodaan selvästi.
The Ghost Brigades oli ihan viihdyttävä kokemus, ja etenkin Diracin koulutus taistelijaksi oli onnistunut. Scalzi ei sorru kuvaamaan uudestaan edellisen osan boot campia, vaan näkökulma ja tapahtumat ovat selvästi eroavia. Muutamassa kohdassa Scalzin fani-tausta korostuu, ja esimerkiksi tunnettujen scifi-kirjailijoiden mukaan nimetyt hahmot olivat tietenkin hauska kunnianosoitus, mutta myös vähän päälleliimattuja. Dirac on melko onnistunut hahmo, ja ymmärrettävästi vähemmän "ehjä" kuin Old Man's Warin John Perry. The Ghost Brigades tuo Scalzin maailmaan uusia ulottuvuuksia, ja tarkentaa käsitystä muista roduista ja niiden suhteista ihmisiin. Itsenäisenä kirjana The Ghost Brigades toimii tietenkin huonommin.
Old Man's War oli parempi, mutta kyllä The Ghost Brigadeskin kannattaa lukea.
Kirjan päähenkilö, Jared Dirac, kuuluu ensimmäisessäkin osassa kuvattuun Kummitusprikaatiin (josta ei tässä sen enempää). Hänen päässään kuitenkin myös Charles Boutin-nimisen neron mieli, jonka avaaminen on avain ihmiskunnan tulevaisuuteen. Dirac joutuukin kummallisesti välikäteen: onko hän oma itsensä, Boutin vai jotain muuta (Kummitusprikaatilaisilla tämä ei ole aivan selvää koskaan). Toisen ihmisen muistot nousevat ajoittain kiusallisestikin pintaan, mutta toisaalta Boutinin motiivit ja ennen kaikkea suunnitelmat on selvitettävä. Ensimmäisestä osasta tuttu Jane Sagan näyttelee isoa roolia The Ghost Brigades -kirjassa, ja pohjatyö seuravalle osalle luodaan selvästi.
The Ghost Brigades oli ihan viihdyttävä kokemus, ja etenkin Diracin koulutus taistelijaksi oli onnistunut. Scalzi ei sorru kuvaamaan uudestaan edellisen osan boot campia, vaan näkökulma ja tapahtumat ovat selvästi eroavia. Muutamassa kohdassa Scalzin fani-tausta korostuu, ja esimerkiksi tunnettujen scifi-kirjailijoiden mukaan nimetyt hahmot olivat tietenkin hauska kunnianosoitus, mutta myös vähän päälleliimattuja. Dirac on melko onnistunut hahmo, ja ymmärrettävästi vähemmän "ehjä" kuin Old Man's Warin John Perry. The Ghost Brigades tuo Scalzin maailmaan uusia ulottuvuuksia, ja tarkentaa käsitystä muista roduista ja niiden suhteista ihmisiin. Itsenäisenä kirjana The Ghost Brigades toimii tietenkin huonommin.
Old Man's War oli parempi, mutta kyllä The Ghost Brigadeskin kannattaa lukea.
Sunday, January 24, 2010
Steph Swainston: Above the Snowline
Viime vuoden Åconin kunniavieraan Steph Swainstonin ensimmäinen romaani on tulossa keväällä suomeksi, joten tuntui hyvältä hetkeltä lukea hänen uusin romaaninsa, Above the Snowline. Kirja sopi loistavasti myös tähän vuodenaikaan ja säätilaan, sillä - kuten nimestä voi päätellä - nyt ollaan hyvin kylmässä paikassa! Eläytyminen oli entistä helpompaa.
Above the Snowline sijoittuu, hieman hämmentävästi, aikaan ennen The Year of Our War'ia, itse asiassa aika paljonkin ennen sitä. Jant on edelleen päähenkilö, mutta nyt tarinaa kerrotaan myös muiden hahmojen näkökulmasta. Puoliverinen ja vielä suhteellisen tuore kuolematon Jant lähetetään Darkling-vuorille selvittelemään paikallisten Rhydannejen ja vuorille vastasaapuneiden Awianien veristä riitaa. Jant joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä ja pohtimaan sitä, mihin hän kuuluu ja mihin haluaa kuulua. Rhydannejen villi elämäntyyli vetää Jantia puoleensa, mutta asia ei tietenkään ole aivan yksiulotteinen.
Vaikka Above the Snowline sijoittuu kronologisesti sarjassa ensimmäiseksi, kannattaa se kuitenkin lukea neljäntenä. Maailmaa ei kuvailla enää niin tarkkaan, ja Jantin hahmossa tapahtuva muutos ("myöhempiin tarinoihin" nähden) nousee paremmin esille, kun hahmon "nykyisyyden" tietää. Tämä korostuu myös siinä, että muut hahmot kuvailevat tietenkin Jantia melko eri tavoin kuin hän itse, ja siksi hahmo kannattaa "tuntea" etukäteen. Rhydannejen ja Awianejen välinen viha muistuttaa ajoittain hieman häiritsevästi esim. Amerikan valloitusta, ja tietyissä kohdissa se tuntuu alleviivatulta. Kokonaisuutena Above the Snowline on kuitenkin samaa hyvää Swainstonia, eli ehdottomasti kannattaa lukea.
Seuraavassa Tähtivaeltaja-lehdessä tulee muuten ilmeisesti olemaan Swainstonin novelli eli Castle-sarjan maailmaan pääsee tutustumaan jo ennen hieman myöhemmin ilmestyvää romaanisuomennosta.
Above the Snowline sijoittuu, hieman hämmentävästi, aikaan ennen The Year of Our War'ia, itse asiassa aika paljonkin ennen sitä. Jant on edelleen päähenkilö, mutta nyt tarinaa kerrotaan myös muiden hahmojen näkökulmasta. Puoliverinen ja vielä suhteellisen tuore kuolematon Jant lähetetään Darkling-vuorille selvittelemään paikallisten Rhydannejen ja vuorille vastasaapuneiden Awianien veristä riitaa. Jant joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä ja pohtimaan sitä, mihin hän kuuluu ja mihin haluaa kuulua. Rhydannejen villi elämäntyyli vetää Jantia puoleensa, mutta asia ei tietenkään ole aivan yksiulotteinen.
Vaikka Above the Snowline sijoittuu kronologisesti sarjassa ensimmäiseksi, kannattaa se kuitenkin lukea neljäntenä. Maailmaa ei kuvailla enää niin tarkkaan, ja Jantin hahmossa tapahtuva muutos ("myöhempiin tarinoihin" nähden) nousee paremmin esille, kun hahmon "nykyisyyden" tietää. Tämä korostuu myös siinä, että muut hahmot kuvailevat tietenkin Jantia melko eri tavoin kuin hän itse, ja siksi hahmo kannattaa "tuntea" etukäteen. Rhydannejen ja Awianejen välinen viha muistuttaa ajoittain hieman häiritsevästi esim. Amerikan valloitusta, ja tietyissä kohdissa se tuntuu alleviivatulta. Kokonaisuutena Above the Snowline on kuitenkin samaa hyvää Swainstonia, eli ehdottomasti kannattaa lukea.
Seuraavassa Tähtivaeltaja-lehdessä tulee muuten ilmeisesti olemaan Swainstonin novelli eli Castle-sarjan maailmaan pääsee tutustumaan jo ennen hieman myöhemmin ilmestyvää romaanisuomennosta.
Saturday, January 16, 2010
China Miéville: The City & the City
China Miéville on yksi harvoja kirjailjoita, joiden kirjoja ostan heti ilmestymisen jälkeen. The City & the City tuli hankittua jo lokakuussa, mutta nyt vasta joululomalla oli aikaa nauttia siitä.
Juonesta ei oikein uskalla sanoa mitään, sillä tätä kirjaa ei kannata spoilata itseltään. Lyhyesti kuitenkin kyseessä on dekkari, päähenkilö tutkii murhaa. Koska kyseessä on kuitenkin Miéville, ei tarina suinkaan dekkarin asteelle jää, vaan toimii (kirjaimellisesti?) monella tasolla ja eri ulottuvuuksissa. Miévillelle tyypillisesti tapahtumapaikka on sekin oma hahmonsa, ja aivan yhtä tärkeä kokonaisuuden muodostamiseksi kuin päähenkilötkin, ehkä tällä kertaa jopa tärkeämpi kuin aiemmissa Bas Lag-sarjan romaaneissa. The City & the Cityn kaupunki on tavallaan realistisempi kuin Bas Lag, se sijoittuu kuitenkin meidän maailmaamme, mikä osaltaan selittää myös kirjan tiiviyden (taas aiempaan Miévilleen verrattuna): aivan kaikkea ei tarvitse selittää alusta asti. Tapahtumapaikka on kuitenkin - jälleen kerran - elävä ja hengittävä, aidon tuntuinen kaupunki, josta todellakin haluaa lukea koko ajan lisää. Tietynlaista monisanaisuutta jäi paikoitellen jopa kaipaamaan.
Poliittisuus on tärkeässä asemassa, mikä ei sekään oikeastaan yllätä. The City & the City tuntuu olevan Miévillen toistaiseksi poliittisin romaani, mutta Iron Councilin lukemisesta on sen verran pitkä aika, että mielikuva saattaa olla väärä. Poliittisempi kuin Miévillen edellinen romaani, Un Lun Dun, tämä on, mutta siihen ehkei kannatakaan verrata. The City & the City on loistava kirja, joka vastustaa määrittelyitä ja kategorioita (sekä genrenä että sisällössään). Bas Lag-romaanien tasolle se ei aivan kuitenkaan yllä, mutta toisaalta ne tuli luettua silloin kun uuskummaa ei ollut vielä aivan niin paljon tarjolla, jolloin ne vaikuttivat poikkeuksellisen tuoreilta. The City & the City:n vertaaminen Miévillen vanhempiin teoksiin onkin kuin vertaisi American Gods'ia Sandmaniin: American Gods ei ole yhtä hyvä kuin Sandman-sarja, mutta se ei silti tarkoita, että American Gods olisi ollenkaan huono! Samalla tavalla The City & the City on ehdottomasti suositeltava kirja, myös niille, joita Miévillen aiempien romaanien paksuus on saattanut karkoittaa.
Juonesta ei oikein uskalla sanoa mitään, sillä tätä kirjaa ei kannata spoilata itseltään. Lyhyesti kuitenkin kyseessä on dekkari, päähenkilö tutkii murhaa. Koska kyseessä on kuitenkin Miéville, ei tarina suinkaan dekkarin asteelle jää, vaan toimii (kirjaimellisesti?) monella tasolla ja eri ulottuvuuksissa. Miévillelle tyypillisesti tapahtumapaikka on sekin oma hahmonsa, ja aivan yhtä tärkeä kokonaisuuden muodostamiseksi kuin päähenkilötkin, ehkä tällä kertaa jopa tärkeämpi kuin aiemmissa Bas Lag-sarjan romaaneissa. The City & the Cityn kaupunki on tavallaan realistisempi kuin Bas Lag, se sijoittuu kuitenkin meidän maailmaamme, mikä osaltaan selittää myös kirjan tiiviyden (taas aiempaan Miévilleen verrattuna): aivan kaikkea ei tarvitse selittää alusta asti. Tapahtumapaikka on kuitenkin - jälleen kerran - elävä ja hengittävä, aidon tuntuinen kaupunki, josta todellakin haluaa lukea koko ajan lisää. Tietynlaista monisanaisuutta jäi paikoitellen jopa kaipaamaan.
Poliittisuus on tärkeässä asemassa, mikä ei sekään oikeastaan yllätä. The City & the City tuntuu olevan Miévillen toistaiseksi poliittisin romaani, mutta Iron Councilin lukemisesta on sen verran pitkä aika, että mielikuva saattaa olla väärä. Poliittisempi kuin Miévillen edellinen romaani, Un Lun Dun, tämä on, mutta siihen ehkei kannatakaan verrata. The City & the City on loistava kirja, joka vastustaa määrittelyitä ja kategorioita (sekä genrenä että sisällössään). Bas Lag-romaanien tasolle se ei aivan kuitenkaan yllä, mutta toisaalta ne tuli luettua silloin kun uuskummaa ei ollut vielä aivan niin paljon tarjolla, jolloin ne vaikuttivat poikkeuksellisen tuoreilta. The City & the City:n vertaaminen Miévillen vanhempiin teoksiin onkin kuin vertaisi American Gods'ia Sandmaniin: American Gods ei ole yhtä hyvä kuin Sandman-sarja, mutta se ei silti tarkoita, että American Gods olisi ollenkaan huono! Samalla tavalla The City & the City on ehdottomasti suositeltava kirja, myös niille, joita Miévillen aiempien romaanien paksuus on saattanut karkoittaa.
Subscribe to:
Posts (Atom)