Aiemmin mainitun (Mainspring) Jay Laken toinen kirja Escapement sijoittuu muutamaa vuotta ensimmäisen osan jälkeen, samaan maailmaan.
Tällä kertaa seurataan kolmea hahmoa. Yksi heistä on Muurilla kasvanut tyttö Paolina, joka haluaa paeta kylänsä miesten ahdasmielisyyttä. Eikä mikään ihme: Paolina on todellinen nero. Toisaalla Al-Wazir joutuu matkaamaan kohti Muuria, jälleen kerran, tällä kertaa melko mammuttimaisen tehtävän kera. Ja kolmannessa tarinassa kirjastonhoitaja Childress (jonka Hethorkin tapasi Mainspringissä) joutuu toteuttamaan kohtaloaan, tai muokkaamaan sitä. Kaikkien kolmen kertomukset tietenkin liittyvät toisiinsa.
Escapement alkaa loistavasti. Lake kuvailee maailmaansa nyt eri näkökulmasta, ja miten ihana maailma se onkaan! Kirjan ehdoton vahvuus on sen alussa. Valitettavasti sitten tapahtumat alkavat junnata paikallaan, ja tekstiä on liikaa. Vaikka hahmotkin ovat ihan mielenkiintoisia (Childressia ehkä lukuunottamatta), olisi tapahtumia voinut hieman tiivistää. Lake käsittelee maailmaansa kohtaavia suuriakin mullistuksia (tai niiden mahdollisuuksia), mutta valitettavasti paikoitellen kirja käy jopa hieman tylsäksi... Olisikin mielenkiintoista lukea Lakelta johonkin muuhun maailmaan sijoittuva kirja, eli todennäköisesti tulee luettua myös seuraavaksi ilmestynyt Green. Escapement on selvästi niitä kirjoja, josta joko pitää voimakkaasti tai joka kyllästyttää, ja valitettavasti nyt osui tuo jälkimmäinen vaihtoehto.
Wednesday, March 31, 2010
Friday, March 19, 2010
Terry Pratchett: Nation
Terry Pratchettin Discworld kirjat ovat olleet varsin hauskoja, mutta taso on viime vuosina alkanut hieman hiipua (mikä ei olekaan kovin ihmeellistä: Discworld on todella pitkä sarja!). Niinpä suhtautumineen Nation-romaaniin oli aluksi hieman nihkeä: tämä ei ole edes Discworldia.
Nation-romaanin maailma alkaa valtavalla aallolla, joka käytännössä lopettaa Mau-pojan maailman. Hän ainoana kansastaan ("Nation") selviää hengissä, ja huomaa pian, että hänen kansansa saarelle on huuhtoutunut kummallinen valkoihoinen kummitustyttö, Ermintrude. Yhdessä Mau ja Daphne (joksi Ermintrude haluaa itseään kutsuttavan) alkavat rakentaa uutta maailmaa, jossa on paljon vanhaa ja jotain uuttakin.
Nationin maailma on melkein kuin omamme, mutta ei kuitenkaan. Näennäisesti 1800-luvun puoliväliin sijoittuvan kirjan maailmassa Darwinin Lajien synty on juuri ilmestynyt, ja se onkin temanttisesti tärkeässä asemassa. Pratchett viittaa usein viktoriaaniseen sukupuolten väliseen kanssakäymiseen, ja siitä saadaankin paljon ihan hauskaakin huumoria. Toki kyseessä on kasvukertomus: Mau on juuri lähes läpikäynyt mieheksikasvamisrituaalinsa, mutta ei ehtinyt saada tatuointejaan ennen tuhoisaa aaltoa, ja niinpä hän uskoo ettei hänellä ole lainkaan sielua. Onko sielu sitten kovin tarpeellinen, sitä pohditaan myös ja luonnollisesti myös ihmisten suhdetta jumaliin. Pratchett on onnistunut pitkästä aikaa kirjoittamaan paitsi mielenkiintoisia hahmoja, myös mielenkiintoista pohdintaa. Nation yllättikin tosi positiivisesti ja vaikka sitä nuortenkirjana markkinoidaan, sopii se hyvin vanhemmillekin (se tuntuu olevan vähemmän "nuortenkirja" kuin esimerkiksi Tiffany Aching -sarja, jotka nekin ihan hauskoja kirjoja ovat).
Nation-romaanin maailma alkaa valtavalla aallolla, joka käytännössä lopettaa Mau-pojan maailman. Hän ainoana kansastaan ("Nation") selviää hengissä, ja huomaa pian, että hänen kansansa saarelle on huuhtoutunut kummallinen valkoihoinen kummitustyttö, Ermintrude. Yhdessä Mau ja Daphne (joksi Ermintrude haluaa itseään kutsuttavan) alkavat rakentaa uutta maailmaa, jossa on paljon vanhaa ja jotain uuttakin.
Nationin maailma on melkein kuin omamme, mutta ei kuitenkaan. Näennäisesti 1800-luvun puoliväliin sijoittuvan kirjan maailmassa Darwinin Lajien synty on juuri ilmestynyt, ja se onkin temanttisesti tärkeässä asemassa. Pratchett viittaa usein viktoriaaniseen sukupuolten väliseen kanssakäymiseen, ja siitä saadaankin paljon ihan hauskaakin huumoria. Toki kyseessä on kasvukertomus: Mau on juuri lähes läpikäynyt mieheksikasvamisrituaalinsa, mutta ei ehtinyt saada tatuointejaan ennen tuhoisaa aaltoa, ja niinpä hän uskoo ettei hänellä ole lainkaan sielua. Onko sielu sitten kovin tarpeellinen, sitä pohditaan myös ja luonnollisesti myös ihmisten suhdetta jumaliin. Pratchett on onnistunut pitkästä aikaa kirjoittamaan paitsi mielenkiintoisia hahmoja, myös mielenkiintoista pohdintaa. Nation yllättikin tosi positiivisesti ja vaikka sitä nuortenkirjana markkinoidaan, sopii se hyvin vanhemmillekin (se tuntuu olevan vähemmän "nuortenkirja" kuin esimerkiksi Tiffany Aching -sarja, jotka nekin ihan hauskoja kirjoja ovat).
Wednesday, March 3, 2010
Stieg Larsson: Miehet, jotka vihaavat naisia
Välillä jotain muuta kuin spefiä, eli ruotsalaista dekkaria. Stieg Larssonin Millenium-trilogiasta on kohkattu vaikka missä, niin pitihän sitä katsoa mistä on kyse. Ensimmäisenä tietenkin sarjan ensimmäinen osa, Miehet, jotka vihaavat naisia.
Taloustoimittaja Mikael Blomkvist on joutumassa vankilaan kunnianloukkauksesta. Hänelle tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus tutkia 60-luvulla kadonneen nuoren naisen tapausta, ja palkkioksi luvataan mahdollisuus maineensa puhdistamiseen. Niinpä Mikael sitten tutkii tapausta, apunaan nuori ja erikoinen Lisbeth Salander, jolla on omatkin ongelmansa.
Larssonin kirjassa oikeastaan parempaa oli yhteiskunnan kuvaus kuin varsinainen dekkarijuoni (sillä dekkarihan tämä on, vaikka päähenkilöt eivät etsiviä olekaan). Ruotsi ei vaikuta todellakaan miltään unelmayhteiskunnalta ja - kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää - tarinassa käsitellään naisten tuttujen ja tuntemattomien miesten taholta kokemaa vihaa ja väkivaltaa. Sama teema toistuu niin Mikaelin tutkimuksissa kuin Lisbethin elämässäkin. Kantaaottavaa dekkaria, siis, mutta ei kuitenkaan saarnaavaa. Larsson kuvaa hahmonsa hyvin tarkkaan, ja niinpä sekä Mikaelista että Lisbethistä muodostuu varsin selkeä kokonaisuus, mikä taas tietenkin pitää mukanaan kiitettävästi. Varsin monisanainen Larsson kyllä on: muutamassa kohdassa kävi mielessä olisiko tarina toiminut ehkä hieman ohuempanakin. Mutta varsinkin loppupuolella kirjaa alkaa olla vaikea jättää kesken, eli ehkäpä ei. Pitänee lukea kaksi seuraavaakin osaa.
Hm, Wikipedian mukaan Stieg Larsson julkaisi kahta scifi-fanzinea!
Taloustoimittaja Mikael Blomkvist on joutumassa vankilaan kunnianloukkauksesta. Hänelle tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus tutkia 60-luvulla kadonneen nuoren naisen tapausta, ja palkkioksi luvataan mahdollisuus maineensa puhdistamiseen. Niinpä Mikael sitten tutkii tapausta, apunaan nuori ja erikoinen Lisbeth Salander, jolla on omatkin ongelmansa.
Larssonin kirjassa oikeastaan parempaa oli yhteiskunnan kuvaus kuin varsinainen dekkarijuoni (sillä dekkarihan tämä on, vaikka päähenkilöt eivät etsiviä olekaan). Ruotsi ei vaikuta todellakaan miltään unelmayhteiskunnalta ja - kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää - tarinassa käsitellään naisten tuttujen ja tuntemattomien miesten taholta kokemaa vihaa ja väkivaltaa. Sama teema toistuu niin Mikaelin tutkimuksissa kuin Lisbethin elämässäkin. Kantaaottavaa dekkaria, siis, mutta ei kuitenkaan saarnaavaa. Larsson kuvaa hahmonsa hyvin tarkkaan, ja niinpä sekä Mikaelista että Lisbethistä muodostuu varsin selkeä kokonaisuus, mikä taas tietenkin pitää mukanaan kiitettävästi. Varsin monisanainen Larsson kyllä on: muutamassa kohdassa kävi mielessä olisiko tarina toiminut ehkä hieman ohuempanakin. Mutta varsinkin loppupuolella kirjaa alkaa olla vaikea jättää kesken, eli ehkäpä ei. Pitänee lukea kaksi seuraavaakin osaa.
Hm, Wikipedian mukaan Stieg Larsson julkaisi kahta scifi-fanzinea!
Saturday, February 27, 2010
Liz Williams: Precious Dragon
Taas yksi Inspector Chen romaani. Tällä(kin) kertaa seikkaillaan Helvetin puolella.
Chen ja Zhu Irzh tutkivat kadonneen oopperakuorolaulajattaren mysteeriä, kun heidät yhtäkkiä nakitetaan saattamaan Taivaan edustaja Helvettiin vierailulle. Tämä ei etsiviä juurikaan miellytä, mutta - kuinka ollakaan - Helvetissä ei olekaan kaikki aivan kunnossa. Matkan varrella seurataan myös poikaa, jonka kuolleet vanhemmat lähettävät Helvetistä elossa olevan isoäitinsä hoiviin Maan päälle, sekä lohikäärmeitä! Isoimmaksi ongelmaksi Zhu Irzhille kuitenkin muodostuu se, että Helvetissä pitää osallistua äidin synttäreille...
Precious Dragon oli itse asiassa viihdyttävämpi kuin Demon and the City. On hyvin vaikea sanoa miksi (enemmän Cheniä?), mutta tarina tuntui rullaavan sujuvammin ja veti paremmin mukaansa. Ehkä sivuhahmot olivat sitten tällä kertaa kiinnostavampia? Huumoria oli mukana enemmän kuin aiemmissa osissa, mutta toisaalta surullisiltakaan kohtauksilta ei vältytty. Precious Dragon viittaa kahden edellisen kirjan tapahtumiin melko reippaasti, eli ne on hyvä olla luettuna, mutta toki tämä yksinäänkin toimisi. Kyllä näitä täytyy jatkossakin lukea: ilmeisesti kolme osaa on vielä tulossa (seuraava onkin jo ilmestynyt)?
Chen ja Zhu Irzh tutkivat kadonneen oopperakuorolaulajattaren mysteeriä, kun heidät yhtäkkiä nakitetaan saattamaan Taivaan edustaja Helvettiin vierailulle. Tämä ei etsiviä juurikaan miellytä, mutta - kuinka ollakaan - Helvetissä ei olekaan kaikki aivan kunnossa. Matkan varrella seurataan myös poikaa, jonka kuolleet vanhemmat lähettävät Helvetistä elossa olevan isoäitinsä hoiviin Maan päälle, sekä lohikäärmeitä! Isoimmaksi ongelmaksi Zhu Irzhille kuitenkin muodostuu se, että Helvetissä pitää osallistua äidin synttäreille...
Precious Dragon oli itse asiassa viihdyttävämpi kuin Demon and the City. On hyvin vaikea sanoa miksi (enemmän Cheniä?), mutta tarina tuntui rullaavan sujuvammin ja veti paremmin mukaansa. Ehkä sivuhahmot olivat sitten tällä kertaa kiinnostavampia? Huumoria oli mukana enemmän kuin aiemmissa osissa, mutta toisaalta surullisiltakaan kohtauksilta ei vältytty. Precious Dragon viittaa kahden edellisen kirjan tapahtumiin melko reippaasti, eli ne on hyvä olla luettuna, mutta toki tämä yksinäänkin toimisi. Kyllä näitä täytyy jatkossakin lukea: ilmeisesti kolme osaa on vielä tulossa (seuraava onkin jo ilmestynyt)?
Sunday, February 21, 2010
Nick Cave: Bunny Munron kuolema
Nick Caven musiikki on - tietenkin - ollut tuttua jo vuosia, mutta romaanipuolelle Bunny Munron kuolema oli ensikosketus. Ihan mielenkiintoinen kosketus olikin, mutta kyllä biisit ovat parempia.
Bunny Munrolla ei mene erityisen hyvin. Vaimoaan sarjapettänyt mies huomaakin yhtäkkiä olevansa poikansa yksinhuoltaja, ja jotain tarvitsisi tehdä. Viinaan, huumeisiin ja naisiin menevä mies lähtee pojan kassa hankkimaan "parempaa elämää", tai ainakin jotain merkityksellistä.
Tarinan keskiössä on siis pitkälti isän ja pojan suhde, ja se, kuinka sellainen suhde voi muuttua. Bunnyn suhde poikaansa ja vastaavasti omaan isäänsä heijastaa melko traagisellakin tavalla elämän raadollisuutta. Bunny yrittää epätoivoisesti olla pojalleen parempi isä, tajuamatta pojan jatkuvaa ihailua (herää myös kysymys ketä Bunny Munroa kirjan nimi tarkoittaa...). Caven päähenkilö on oikein kunnon antisankari, ja kaikesta limaisuudestaan huolimatta sympaattinen ja kannustettavakin hahmo. Kirjassa on jotenkin sellainen amerikkalainen "road-movie" -fiilis, ja välillä tuleekin aina yllätyksenä se tosiasia, että Britanniassa tässä ollaan. Osa tekstistä on huvittavaa, osa kammottavaa ja paikoitellen - ikävä kyllä - hieman heikkoakin. Etenkin keskivaiheen tienoilla Cave jää hieman junnaamaan paikoilleen, ja Bunnyn naisseikkailuita selostetaan enemmän kuin oikeastaan olisi edes juonen tai tematiikan kannalta tarpeen.
Tästä huolimatta, Bunny Munron kuolema kannattaa lukea. Cave toimii ehkä paremmin lyhyemmissä lyriikoissa, mutta ei Bunny Munro missään tapauksessa huono kirja ole!
Bunny Munrolla ei mene erityisen hyvin. Vaimoaan sarjapettänyt mies huomaakin yhtäkkiä olevansa poikansa yksinhuoltaja, ja jotain tarvitsisi tehdä. Viinaan, huumeisiin ja naisiin menevä mies lähtee pojan kassa hankkimaan "parempaa elämää", tai ainakin jotain merkityksellistä.
Tarinan keskiössä on siis pitkälti isän ja pojan suhde, ja se, kuinka sellainen suhde voi muuttua. Bunnyn suhde poikaansa ja vastaavasti omaan isäänsä heijastaa melko traagisellakin tavalla elämän raadollisuutta. Bunny yrittää epätoivoisesti olla pojalleen parempi isä, tajuamatta pojan jatkuvaa ihailua (herää myös kysymys ketä Bunny Munroa kirjan nimi tarkoittaa...). Caven päähenkilö on oikein kunnon antisankari, ja kaikesta limaisuudestaan huolimatta sympaattinen ja kannustettavakin hahmo. Kirjassa on jotenkin sellainen amerikkalainen "road-movie" -fiilis, ja välillä tuleekin aina yllätyksenä se tosiasia, että Britanniassa tässä ollaan. Osa tekstistä on huvittavaa, osa kammottavaa ja paikoitellen - ikävä kyllä - hieman heikkoakin. Etenkin keskivaiheen tienoilla Cave jää hieman junnaamaan paikoilleen, ja Bunnyn naisseikkailuita selostetaan enemmän kuin oikeastaan olisi edes juonen tai tematiikan kannalta tarpeen.
Tästä huolimatta, Bunny Munron kuolema kannattaa lukea. Cave toimii ehkä paremmin lyhyemmissä lyriikoissa, mutta ei Bunny Munro missään tapauksessa huono kirja ole!
Sunday, February 7, 2010
John Scalzi: The Last Colony
Vielä yksi Scalzi samaan putkeen, eli The Last Colony. 2008 ilmestynyt Hugo-ehdokkaaksikin pässyt Zoe's Tale kertoi tämän saman tarinan uudestaan eri näkökulmasta, eli "tuttu" tarina.
John Perry ja Jane Sagan valitaan uuden siirtomaaplaneetan johtajiksi. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että heille ei ole kerrottu paikasta koko totuutta, ja tilanne muuttuu nopeasti vaaralliseksi. Perry ei tiedä kehen luottaa, ja Saganilla on myös omia pulmia luottamuksen suhteen. Mukana siirtomaata asuttamassa on tietenkin myös tytär Zoe, ja tämän "lemmikkiavaruusoliot", joiden rooli on tietenkin merkittävä.
Sinänsä The Last Colony oli ihan mielenkiintoinen. Uudisraivaajien arki oli hyvin kuvattu, ja siitä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Lopussa Scalzi sortuu kuitenkin ratkaisemaan pääongelman tavalla, jota ei juurikaan kirjassa kuvata, ja ilman Zoe's Talen tapahtumia se vaikuttaakin hieman liikaa deus ex machinalta ollakseen toimiva ja uskottava. Scalzin erityinen vahvuus, taistelut, ovat The Last Colonyssa melko pienessä osassa, ja niitä jää jopa kaipaamaan. The Last Colony on selvästi huonompi kuin Old Man's War, mutta huomattavasti parempi kuin Zoe's Tale (jonka heikkous oikeastaan paljastui vasta nyt, kun sitä pääsi vertaamaan Scalzin aiempiin tuotoksiin: hahmokuvaus on huomattavasti realistisempaa, kun Scalzi pääsee kuvaamaan aikuisia mieshahmoja). Scalzia tulee kuitenkin varmaan luettua vielä jatkossakin jos jossain tulee vastaan, ihan kuitenkin kiinnostavia kirjoja nämä olivat.
John Perry ja Jane Sagan valitaan uuden siirtomaaplaneetan johtajiksi. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että heille ei ole kerrottu paikasta koko totuutta, ja tilanne muuttuu nopeasti vaaralliseksi. Perry ei tiedä kehen luottaa, ja Saganilla on myös omia pulmia luottamuksen suhteen. Mukana siirtomaata asuttamassa on tietenkin myös tytär Zoe, ja tämän "lemmikkiavaruusoliot", joiden rooli on tietenkin merkittävä.
Sinänsä The Last Colony oli ihan mielenkiintoinen. Uudisraivaajien arki oli hyvin kuvattu, ja siitä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Lopussa Scalzi sortuu kuitenkin ratkaisemaan pääongelman tavalla, jota ei juurikaan kirjassa kuvata, ja ilman Zoe's Talen tapahtumia se vaikuttaakin hieman liikaa deus ex machinalta ollakseen toimiva ja uskottava. Scalzin erityinen vahvuus, taistelut, ovat The Last Colonyssa melko pienessä osassa, ja niitä jää jopa kaipaamaan. The Last Colony on selvästi huonompi kuin Old Man's War, mutta huomattavasti parempi kuin Zoe's Tale (jonka heikkous oikeastaan paljastui vasta nyt, kun sitä pääsi vertaamaan Scalzin aiempiin tuotoksiin: hahmokuvaus on huomattavasti realistisempaa, kun Scalzi pääsee kuvaamaan aikuisia mieshahmoja). Scalzia tulee kuitenkin varmaan luettua vielä jatkossakin jos jossain tulee vastaan, ihan kuitenkin kiinnostavia kirjoja nämä olivat.
Sunday, January 31, 2010
Nancy Kilpatrick: Near Death
Jospa 90-luvulla olisi kirjoitettu parempaa vampyyrifiktiota kuin 2000-luvulla... ja varmaan onkin, mutta Nancy Kilpatrickin Near Death ei sitä kyllä ole. Bram Stocker -palkintoehdokkaaksi Near Death pääsi ilmeistymisvuonnaan jostain syystä, esikoiskirjailijoiden sarjaan. Ehdokkaita oli sinä vuonna vain 4, eli ehkä se kertoo jotain vuoden yleisestä tasosta.
Zero-niminen narkkarityttö palkataan tappamaan vampyyri. Zero ei tietenkään onnistu, etenkin kun hänet on määrätty menemään vampyyrin kotiin yöllä. Vampyyri David sen sijaan kiinnostuu Zerosta ja yhdessä he alkavat selvittää kuka haluaa Davidin tappaa ja miksi juuri Zero palkattiin tehtävään. Romantiikkaa (ja huonosti kirjoitettua seksiä) seuraa, matkustetaan paljon.
Kilpatrick on selvästi Anne Rice'n aikalaisia ja Near Deathin maailma muistuttaa Ricen maailmaa, sillä erotuksella, että Rice viitsi panostaa hahmokuvauksiinkin. Vampyyrit toimivat yksin (paitsi tietenkin ne hyvikset, jotka toimivat yhdessä), ja ovat kovin vietteleviä. Siis teoriassa. Valitettavasti hahmot jäävät niin yksiulotteisiksi, että on vaikea ymmärtää mitä David ja Zero toisissaan näkevät. "Modernimman vampyyrikirjallisuuden" lähteenä tätä voisi ehkä tavallaan pitää (ellei paremmin tietäisi), sillä David on hyvin konservatiivinen luonne, joka mm. kieltää Zeroa käyttämästä liikaa meikkejä, ja määrää myös millaisia vaatteita (=peittäviä, perinteisiä!) tämän on pidettävä! Ja Zerohan tottelee. Myös muita, vieläkin epämiellyttävämpiä piirteitä Davidista löytyy, mutta Zero tuntuu onnellisesti ohittavan ne kaikki.
Near Death on ysärikirja, minkä huomaa mm. vaatekuvauksista. Sinänsä niitä on huvittava lukea, mutta aika nopeasti sekin käy vanhaksi. Juoni on ohut, hahmoista ei oikein jaksa välittää ja koko homma on kömpelösti kirjoitettu. Byron-siteeraukset ovat nättejä, mutta ne kannattaa lukea Byronin omista kirjoista.
Zero-niminen narkkarityttö palkataan tappamaan vampyyri. Zero ei tietenkään onnistu, etenkin kun hänet on määrätty menemään vampyyrin kotiin yöllä. Vampyyri David sen sijaan kiinnostuu Zerosta ja yhdessä he alkavat selvittää kuka haluaa Davidin tappaa ja miksi juuri Zero palkattiin tehtävään. Romantiikkaa (ja huonosti kirjoitettua seksiä) seuraa, matkustetaan paljon.
Kilpatrick on selvästi Anne Rice'n aikalaisia ja Near Deathin maailma muistuttaa Ricen maailmaa, sillä erotuksella, että Rice viitsi panostaa hahmokuvauksiinkin. Vampyyrit toimivat yksin (paitsi tietenkin ne hyvikset, jotka toimivat yhdessä), ja ovat kovin vietteleviä. Siis teoriassa. Valitettavasti hahmot jäävät niin yksiulotteisiksi, että on vaikea ymmärtää mitä David ja Zero toisissaan näkevät. "Modernimman vampyyrikirjallisuuden" lähteenä tätä voisi ehkä tavallaan pitää (ellei paremmin tietäisi), sillä David on hyvin konservatiivinen luonne, joka mm. kieltää Zeroa käyttämästä liikaa meikkejä, ja määrää myös millaisia vaatteita (=peittäviä, perinteisiä!) tämän on pidettävä! Ja Zerohan tottelee. Myös muita, vieläkin epämiellyttävämpiä piirteitä Davidista löytyy, mutta Zero tuntuu onnellisesti ohittavan ne kaikki.
Near Death on ysärikirja, minkä huomaa mm. vaatekuvauksista. Sinänsä niitä on huvittava lukea, mutta aika nopeasti sekin käy vanhaksi. Juoni on ohut, hahmoista ei oikein jaksa välittää ja koko homma on kömpelösti kirjoitettu. Byron-siteeraukset ovat nättejä, mutta ne kannattaa lukea Byronin omista kirjoista.
Subscribe to:
Posts (Atom)