Viime vuonna Hugo-palkinto jaettiin kahden romaanin kesken. Toinen tuli luettua jo aika päivää sitten (City and the City), toinen nyt hieman myöhemmin. Kyseessä siis Paolo Bacigalupin The Windup Girl.
Tulevaisuuden Thaimaata hallitsee lapsihallitsija. Luonnonmullistukset ja kulkutaudit ovat muuttaneet maailmaa ja kaloreita kontrolloivilla megakorporaatioilla on valtaa. Thaimaassa omia polkujaan - niin poliittisia kuin kaupallisiakin - kulkevat kirjan päähenkilöt, joista yksi on nimessäkin mainittu "Windup Girl", Emiko. Emiko on aiemman omistajansa hylkäämä prostituoiduksi ajautunut kellopelinainen (paremman termin puutteessa). Tunnelma on synkkä eikä kukaan hahmoista, ehkä juuri Emikoa lukuunottamatta, vaikuta erityisen pidettäviltä. Etenkin Anderson ja Kanya jäävät tarkoituksellakin etäiseksi.
Windup Girl seuraa siis monen hahmon tarinoita, mutta jotenkin niihin oli vaikea tarttua. Bacigalupin maailma on monimutkainen ja monitasoinen, ja itse kirjaan sisäänpääsyssä meni useita satoja sivuja. Vaikka kertomus kyllä käynnistyy nopeasti ja etenee verrattain vauhdikkaasti. Ehkä hahmoja on kuitenkin hieman liikaa, ja - ennen kaikkea - Bacigalupin maailma on aidosti outo ja vieras ja vaatisi enemmän keskittymistä kuin mihin nyt oli mahdollisuus. (Tai sitten en vain tajunnut, mikä on varsin todennäköistä sekin.)
Windup Girl oli Bacigalupin esikoisromaani, ja varmasti tulee luettua häneltä jotain muuta myöhemmin.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
mulle jäi Windupista hyvin samankaltainen fiilis - jotenkin siihen oli vähän vaikea tosiaan tarttua.
Post a Comment