Alan Moore: The League of Extraordinary Gentlemen: Black Dossier

Alan Mooren The League of Extraordinary Gentlemen: Black Dossier -sarjakuvaa ei valitettavasti ole julkaistu USA:n ulkopuolella (eli tuskin tulee suomeksikaan), mutta onneksi on mahdollisuus lainata kavereilta... Black Dossierissa on myös sen verran sarjakuvallisia kikkailuita (3-lasit vaativia kuvia, TijuanaBible-henkisiä lehtiä) että sen suomeksi julkaisu voisi olla melko tyyristä.

Black Dossier sijoittuu tavallaan osien 2 ja 3 väliin (jotka on siis molemmat suomennettu) ja kertoo melko kattavasti Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan synnystä, menneisyydestä ja jopa tulevaisuudestakin. Moore nivoo Liigan historian Englannin ja Yhdysvaltojen historiaan ja heittää mukaan mausteeksi lovecraftilaisia lonkeroita. Shakespeare, Kerouac ja P.H.Wodehouse - kaikilta löytyy Mooren mukaan Liiga-tarinoita!

Black Dossier on perinteinen Moore tarina siinä, että intertekstuaalisuutta ja mystiikkaa riittää! Toisin kuin monet muut Mooren kertomukset, se on paikoitellen jopa hysteerisen hauska (Bertie Wooster -pätkä oli aivan loistava!). Black Dossier avasi myös monia sellaisia asioita, jotka pelkän 1910-sarjakuvan jäljiltä olivat jääneet epäselviksi, eli selvästi tarinalla on kokonaisuudessa paikkansa.

Douglas Rushkoff: Testament

Arvostelukirjat vievät taas paljon aikaa, sarjakuvat samoin. Douglas Rushkoffin hienon Testament-saagan päätösosan ilmestyminen sai aikaan innon lukea koko sarjan kerralla.

Testamen on siis lähitulevaisuus-scifiä, johon nivoutuu Vanha testamentti ja sen tarinat. Maailman kulisseissa jumalat taistelevat olemassaolostaan ja vallastaan käyttäen ihmisiä pelinappuloinaan. Mutta ihmiset eivät aina käyttäydy niin kuin tarinaan kuuluu ja tarinoita pitääkin usein hieman uudelleenkirjoittaa. Historia toistaa itseään, paitsi silloin kun ei toista...

Tarinoiden ja uskomisen voima, tätä on nähty muuallakin (Terry Pratchett käsittelee samaa asiaa monessakin kirjassaan). Rushkoffin tulevaisuusnäkymät ovat melko synkät ja Raamatun tarinoiden mukaan ottaminen (uudelleen kertominen) toimii hyvin. Vaikka sarja koostuu vain neljästä albumista, on siinä kuitenkin selkeä loppu (Vanha testamentti jää kyllä pahasti kesken, sieltä jäi vielä monta mielenkiintoista tarinaa kertomatta). Olisi ollut kiva lukea enemmänkin, mutta toisaalta sarja pitää otteessaan alusta loppuun (ja liian pitkiksi venyvät sarjat välttämättä eivät, vrt. Preacher).

Bryan Talbot: The Adventures of Luther Arkwright / Tuhman rotan tarina

Viime aikoina on taas tullut luettua Kuvastaja-ehdokkaita ja arvostelukirjoja (sekä Teetä ja Tolkienia -kirjoja, joista ehkä lisää myöhemmin), mutta väliin onneksi mahtui jotain muutakin. Eli pitkäaikainen "pitäisi lukea": The Adventures of Luther Arkwright, Bryan Talbotin eeppinen saaga sekä saman taiteilijan Tuhman rotan tarina, nyt ties kuinka monetta kertaa.

Ensin Lutherista... Monella eri tasolla (kirjaimellisesti!) toimiva tarina ei ole ihan nopein mahdollinen lukea. Luther Arkwright seikkailee useassa eri maailmassa ja yrittää pelastaa maailmankaikkeuden, samalla kun selvittää kuka oikeastaan itse onkaan... Pikkujuttuja, siis. Tarinassa on hyvin voimakasta politiikan ja uskonnonkin kritiikkiä, mikä tietenkin tekee tarinasta entistä mielenkiintoisemman. Scifi-elementti on luonnollisesti voimakas, mutta - niin kuin usein on - tarinan vahvuus on muualla.

Hankala tästä on sanoa... Vaikka Talbotin piirustustyylistä pidänkin, oli TAoLAssa muutamia liiankin tummia ja raskassävyisiä sivuja. Tekstiä on paljon, kuvissa on paljon yksityiskohtia ja tarina piti lukea useammssa lyhyemmässä pätkässä. Ei siinä mitään pahaa, tietenkään. Kyllä tämä ehdottomasti pitää lukea uudestaan!

Siinä missä Luther Arkwright on juonellisesti monimutkainen, on Tuhman rotan tarina näennäisesti yksinkertaisempi, mutta tunnetasolla vielä voimakkaampi (eikä lainkaan scifiä tai fantasiaa). Tuhman rotan tarina on kertomus kotoaan karanneesta tytöstä, karkauksen syistä ja lopulta voitosta (niinkin voi ehkä sanoa). Tämä on taas niitä sarjakuvia, jotka luettuaan ei voi parhaalla tahdollakaan väittää että sarjakuvat olisivat vain lasten juttu tai että niillä ei voitaisi kertoa "oikeista" ongelmista. Talbot kuitenkin välttää liiallisen raskauden tässä, ja vakavasta aiheestaan huolimatta (tai siitä johtuen) Tuhman rotan tarinasta jää erittäin positiivinen fiilis. Tekisi mieli vaan lähteä Englannin järviseudulle... Tuhman rotan tarina on yksi kauneimmista ja voimakkaimmista sarjakuvista ikinä ja sitä voi suositella melkein kaikille, myös ehdottomasti niille, jotka sarjakuvia eivät juuri lue.

Mike Carey: Neil Gaimanin Neverwhere

Olipas kummallinen otsikko ("Bram Stocker's Dracula"), mutta olkoon. Siis sarjakuvaa, Mike Careyn käsikirjoittama ja Glenn Fabryn kuvittama sarjakuvaversio Neil Gaimanin alunperin kirjoittamasta/käsikirjoittamasta romaanista/televisiosarjasta Neverwhere.

Suhteellisen uskollinen tarina alkuperäiselle teokselle onkin. Muutama juttu on jätetty pois (Lamiaa hieman kaipasin), mutta pääpiirteittäin homma toimii. Jotkut jutut näyttävät tietty vielä paremmilta kuin televisiosarjassa, ainakin Lontoon Peto on varsin komea otus piirettynä. OK, olen ehkä yksi niistä noin kolmesta ihmisestä maailmassa, jonka mielestä BBC:n sarja oli onnistunut, ja siksi osa sarjakuvan hahmoista näytti vähän vääriltä (Anestesia, esimerkiksi).

Käännökset olivat osittain vanhat, osittain uudet. Osa kalskahti kummasti korvaan, esimerkiksi Old Bailey jupisemassa itsekseen Kalevalaa... ja paljon oli jätetty kääntämättä: Lady Door oli edelleen Lady Door. No, eipä se paljon haitannut.

Olisi tietty kiva lukea taas Gaimanin käsikirjoittamaan sarjakuvaa, mutta kyllä Carey ihan hyvää työtä tässä on tehnyt!

Bryan Talbot: Alice in Sunderland

Vaikka en ole koskaan Luther Arkwright'istä innostunut, Bryan Talbotin The Tale of One Bad Rat on uskomattoman hieno sarjakuva! Joten kun Talbot käy Alicen kimppuun, niin toki heti kiinnostuin (ja tajusin sanoa sen ääneenkin, niin sain sarjakuvan ystävänpäivälahjaksi).

Alice in Sunderland kertoo... no, vaikka mitä! Se kuvaa Sunderlandin historiaa, Alice in Wonderland kirjaan ja ennen kaikkea sen syntyyn liittyviä myyttejä ja totuuksia mutta toisaalta pohtii myös pitkälti samoja teemoja kuin Lewis Carrollkin aikoinaan Alicessa pohti. Lapsuutta, kaiken katoavaisuutta ja ajan olemusta. Talbotin tapa kuvittaa ja kertoa on värikästä ja vaihtelevaa ja vaikka albumi on paikoitellen hyvin raskas (historiaa on paljon!), pysyy se kuitenkin koko ajan kasassa ja liikkeessä monipuolisen ja tilanteisiin sopivan kuvituksensa ansiosta. Lewis Carrollista Talbot saa aikaan kuvan aidosti mielenkiintoisena henkilönä ja hänen suhteensa Alice Liddelliin kuvataan erinomaisesti.


Alice in Sunderland ei siis ole "juonellinen romaani" vaan enemmänkin aitoa historiaa, tarinoita, totutta ja valheita yhdistelevä historiankirja. Kuinka paljon tarinasta on totta? Ja mikä on unta? Mikä taas valetta? Syökö kissa yökön? Yökön kissa syökö?

Alan Moore: Promethea

Ei, en ole lopettanut kirjojen lukemista. Nyt taas on ollut työn alla useampi arvostelukirja ja - säälittävää sinänsä - muutama "vapaaehtoinen", joita en vaan ole saanut luettua loppuun asti. Sääli sinänsä: hyviä kirjoja, mutta ei vaan energia riitä.

Mutta luin Alan Mooren Promethea-sarjakuvan loppun ja oli kyllä sellaista ajatusten ja visuaalisuuden tykitystä että oksat pois! Tarina alkoi melko "normaalisti": päähenkilö Sophie saa tietää olevansa Promethea-nimisen metafiktio-hahmon uusin reinkarnaatio. Sophie tutkii asiaa tarkemmin ja tajuaa Promethean olevan osa ikuista kertomusta, joka nivoutuu mystisyyteen, tarottiin ja vaikka mihin. Mukana Sophien matkalla immateriaan ja maailman alkuun/loppuun ovat myös aikaisemmat Promethea-inkarnaatiot.

Visuaalisesti todella hienoa kamaa! J.H.Williams ei tyydy todellakaan vain yhteen tyyliin sarjan aikana ja sivujen lay-outiin ja yksityiskohtiin pitää todella kiinnittää huomiota. Teemallisesti Promethea ei ole mitenkään kevyt ja taitaa olla parasta lukea koko tarina uudestaan, nyt kun se kokonaisuudessaan on ilmestynyt (nyt luin vain osat 4 ja 5).

Suosittelen aikuisen, ajatuksia herättävän sarjakuvan ystäville! Ja heille, ja kaikille muillekin, oikein leppoisaa ja kirjojen täyttämää vuodenvaihdetta!

CLAMP: Chobits

Eipä ole tullutkaan tänne kirjoiteltua mitään sarjakuvista, vaikka niitä paljon luenkin. Korjataanpa asia heti.

Harvinaista mutta totta: luin mangaa. Ostin netin kautta kehutun (ja haukutun) sarjan Chobits, joka on hieman vanhemmille suunnattua mangaa. Suhteellisen tyhmästä nimestään huolimatta tämä oli itse asiassa oikein mukava tuttavuus.

Pääidea on aika perinteinen, eli päähenkilö Hideki löytää roskiksesta hylätyn Persocomin eli hieman androidin tyyppisen robotin, joka näyttää kauniilta naiselta. Persocom ei käynnistyessään toimi ihan kunnolla, osaa sanoa vain "Chi" ja niinpä Hideki nimeää löytönsä Chiksi ja alkaa selvitellä Chin taustaa ja alkuperää: Chi kuitenkin pystyy toimimaan ja liikkumaan, vaikkei mitään muistakaan, eli jotain ohjelmointia on oltava tallella. Sarjan edetessä pohditaan ihmisten ja koneiden välisiä suhteita, ihmisten välisiä suhteita ja sitä, kuinka kammottavasti toisia voidaan käyttää hyväksi. Tosi rakkaus tarkoittaa hyväksymistä sellaisenaan kuin on, vaikka olisi millaisia negatiivisia piirteitä.

Minä pidin tästä. OK, olen nyt lukenut arvosteluita, joissa sanotaan että "kaikki on jo nähty aiemmin" ja "ihan tyhmä", mutta minuun tämä vetosi. En ole tietystikään lukenut kuin ihan vähän mangaa mikä ihan varmasti vaikuttaa mielipiteeseeni, mutta itse koin sarjakuvassa käsitellyt teemat hyvinki relevanteiksi ja jopa syvällisiksi. Vaikka osa olikin toki ennalta-arvattavissa, jäi loppuun muutama yllätyskin.

Ehkä luen joskus toisenkin mangasarjan. Tämän ehdoton bonus oli myös se, että koko sarja mahtui 8 alppariin!