Aliette de Bodard: Obsidian & Blood trilogy

Kerrankin ajoissa: ranskalaisvietnamilainen Aliette de Bodard on tämän vuoden Finnconin yksi kunniavieraista. Häneltä on julkaistu paljon novelleja sekä Obsidian & Blood -romaanitrilogia.

Trilogia sijoittuu atseekkien kukoistuksen aikaan, ja kertojapäähenkilö Acatl on Kuoleman jumalan pappi. Acatl joutuu kuitenkin nopeasti toimimaan sekä etsivänä (Servant of the Underworld), poliitikkona että maailmanpelastajana (Harbringer of Death, Master of the House of Darts) ja melko haluttomasti kunkin roolin omaksuu. Mutta kun vaihtoehtoja ei ole ja valtakunnan etu on tärkein... Sarjan ensimmäisessä osassa (Servant...) pelataan vielä verrattain pienillä panoksilla (kysessä on "vain" Acatl'n veljen henki), mutta nopeasti uhka skaalautuu suuremmaksi.

Obsidian & Blood -sarjan kirjat toimivat kaikki ihan itsenäisinäkin kokonaisuuksina, mutta tietenkin niistä saa enemmän irti, jos lukee kaikki järjestyksessä. de Bodard kuvaa atsteekkien maailmaa todella hyvin ja hän on selvästi tutkinut historiaa paljon (kirjan taustatiedoissa kerrotaankin mitkä asioista pohjautuvat kokonaan historiaan ja missä on otettu taiteellisia vapauksia). Eri jumaluudet ovat toki tärkeässä asemassa tällaisessa maailmassa ja he ovatkin varsin aktiivisia toimijoita, usein julmia ja mustasukkaisiakin. Yliluonnollinen elementti on siis oikeastaan koko ajan läsnä, ja romaanit ovat mitä suurimmassa määrin fantasiaa (kuitenkin onneksi "perinteisestä" täysin poikkeavassa maailmassa).

Siitä huolimatta, että kirjoissa on paljon kuolemaa (ihan jo päähenkilön ammatinkin vuoksi), veri virtaa ja uhrauksia tehdään oikealle ja vasemmalle, on trilogia kuitenkin varsin kevyttä luettavaa ja erittäin viihteellinen ja viihdyttävä. Tarinat ovat aika suoraviivaisia ja niissä tapahtuu paljon. Päähenkilö pohtii toki osaansa pappina ja vertaa omaa elämäänsä sisarustensa elämiin (Acatl'n sisko nousee tärkeään rooliin toisessa kirjassa), mutta myös toiminnallisille taistelukohtauksille on paikkansa. Acalt'in vastapainona sarjassa on myös hänen oppilaansa Teomitl, jonka toiminta on varsin erilaista kuin Acalt'in itsensä.

Romaanit voi ostaa Angry Robotsin verkkokaupasta helposti ja varsin edullisesti.

Andrzei Sapkowski: Viimeinen toivomus

Osallistuin kesän Finnconissa Tähtifantasia-palkinnon varjopaneeliin (eli siis panelistit, jotka eivät tienneet voittajaa, puivat ehdokkaita ja esittivät omat arvauksensa voittajasta: pieleen meni). Tuli siis luettua nekin Tähtifantasia-ehdokkaat, jotka oli jääneet lukematta (Tuulen nimi & Kuolemattomien kaarti on arvosteltu Portissa, Yövartiosto tuli luettua englanniksi kauan aikaa sitten). Toinen näistä vielä lukemattomista oli Andrzei Sapkowskin Viimeinen toivomus.

Viimeinen toivomus seuraa (Witcher-peleistäkin tutun) Geraltin seikkailuita. Kirja on oikeastaan novellikokoelma, joita sitoo yhteen hyvin löyhä kehyskertomus. Geralt reissaa ympäriinsä ja kohtaa erilaisia hirviöitä.

Romaanin vahvuus on nimenomaan Geraltissa ja hänen kohtaamissaan otuksissa. Perinteisistä hirviöistä on päästy itäeurooppalaisiin ja - ennen kaikkea - musta-valkoisuuden sijaan Sapkowski pelaa paljon harmaasävyillä. Siinä missä Geralt ei ole aivan puhtoisa, eivät hänen kohtaamansa hirviöt ole välttämättä suoranaisesti pahoja. Käsiteltävät aiheet ovat muutenkin "aikuisempia": sekä väkivalta että seksi on melkoisen graafista. Sinänsä Viimeinen toivomus oli ihan viihdyttävä, hieman pulp-henkinenkin, mutta oliko se paras viime vuonna ilmestyneistä käännetyistä fantasiakirjoista...? No, virallisen raadin mukaan ainakin oli: Viimeinen toivomus voitti Tähtifantasia-palkinnon. Varjoraati tuntui olevan Swainstonin puolella.

Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring

Mitä tapahtui helmi- ja maaliskuulle? Katkennut kyynärvarsi esti sekä aluksi kirjojen lukemisen että vielä paljon pidempään kirjoittamisen. Jos nyt saisi kirjoiteltua enemmän...

Finncon-Animecon 2011 -kunniavieras Nalo Hopkinsonin esikoiskirja Brown Girl in the Ring poikaystävänsä jättäneestä Ti-Annesta, joka on palannut takaisin isoäitinsä hoiviin. Isoäiti hallitsee kansanparannukset ja taiat, mistä onkin hyötyä; narkkaripoikaystävä kun tekee paluun ja muitankin isompia ongelmia ilmenee. Ti-Anne ei itsekään ole aivan osaton taikuudesta, ja vaikka hän kuinka siltä yrittää mielensä sulkea, vastustaminen on vaikeaa.

Vaikka Brown Girl in the Ring sijoittuu Toronton lähitulevaisuuteen (lähes post-apokalyptiseen), on se kuitenkin enemmän fantasiaa kuin science fictionia. Taikuudella ja ihmeillä on suurempi osa kuin tieteellä, vaikka erilaiset elinsiirrot ovatkin juonessa tärkeässä asemassa. Alkuun Brown Girl in the Ring ei ollut aivan kaikkein helpoin ja nopealukuisin kirja, ainakaan englantia ei-äidinkielenään lukevalle. Jamaikalais-kanadalaisen kirjailijan ilmaisu on hyvin paksusti erilaisten slangi- ja murretermien kyllästämää, ja vaikka kaikki onkin ymmärrettävissä, ei lukeminen ole nopeaa. Kieliopillisesti "oikeaa" englantia olisi ehkä jopa helpompi lukea, puhekielisyys on yllättävän raskasta. Onneksi siihen tottuu nopeasti, ja tietenkin autenttinen kieli hahmojen puhumana luo paljon uskottavamman kuvan kuin mihin kirjakieli pystyisi.

Ehdottomasti pitää lukea Hopkinsonilta vielä jotain muuta ennen kesää!

Richard Morgan: Muuntohiili

Oikeasti viime vuoden viimeinen kirja oli joululahjaksi saatu Richard Morganin Muuntohiili. Richard Morgan on tietenkin ajankohtainen vuonna 2011, onhan hän Finncon 2011:n kunniavieras!

Muuntohiili on noir-cyberpunk-dekkari. Päähenkilö Kovacs palkataan tutkimaan Laurens Bankcroftin näennäistä itsemurhaa. Hommassa tuntuu olevan jotain mätää: uuteen ruumiiseen ("sukkaan") kuolemansa jälkeen ladattu Bankcroft on vakuuttunut siitä, ettei hän olisi missään tapauksessa tappanut itseään. Kovacs tutkii asiaa paikallisen poliisin sukassa, mikä aiheuttaa omat ongelmansa sekin.

Morgan pelaa pitkälle ajatuksella siitä, että muistomme voidaan tallettaa ja siirtää toiseen ruumiiseen. Rikkailla on varaa kasvattaa itselleen uusia kehoja jatkuvasti ja säilyä ikuisesti nuorina, kun taas köyhemmät siirtyvät ruumiista toiseen vasta käytettyään ensimmäisen kehonsa "loppuun." Tietoisuuden jakamista useampaan kehoon yhtäaikaa paheksutaan. Katoliset pitävät tietoisuuden siirtoa vääränä (sielu päätyy taivaaseen), ja niinpä katolisia (tai ainakin katolisksi väitettyjä) murhataan paljon; he kun eivät voi tulla takaisin kielimään. Tätä mielenkiintoista lähtökohtaa Morgan käsittelee monesta eri näkökulmasta. Tavallaan "kropasta toiseen" siirtymä on hyvin samankaltaista kuin Dollhouse-sarjassa (etenkin 2.kaudella), vaikka Morgan toki käsitteli asiaa jo jonkin verran aikaisemmin! Kirjoitustyylinä noir-dekkari sopii näin kovaksikeitettyyn scifiin varsin mainiosti (cyberpunkiin erityisesti), ja Kovacs on kuitenkin pohjimmiltaan kiinnostava hahmo, vaikka toki hieman jähmeä. Paikoitellen Morgan kuvailee asioita hyvinkin graafisesti (ei heikkohermoisille!) ja aivan kirjan keskivaiheilla on hieman tyhjäkäyntiäkin, mutta positiivinen kokemus Muuntohiili kuitenkin oli. Seuraavaa suomennosta odotellessa: Musta mies ilmestynee tämän kevään aikana.

Ellen Kushner & Delia Sherman: The Fall of Kings

Finncon 2010 valmisteluissa piti lukea tietenkin vielä se viimeinen Ellen Kushnerin kirjoittama kirja (muut siis jo luettu aikaa sitten). Mukavasti myös Delia Sherman tuli Finnconiin, eli pääsi juttelemaan Riverside-kirjoista heidän molempien kanssa.

The Fall of Kings on toinen Riverside-kirjoista, mutta sijoittuu kronologisesti viimeiseksi. Swordspointin tapahtumista on kuutisenkymmentä vuotta, Priviledge of the Swordista noin neljäkymmentä. Muutamia ensimmäisestä ja kolmannesta kirjoista tuttuja hahmoja on vielä mukana, mutta pääpaino on uusissa hahmoissa: Theronissa ja Basilissa, joista toinen on herttuan perijä ja toinen taas yliopiston tohtori. Basil tutkii kuninkaiden arvoitusta: olivatko he todella hulluja ja pahoja, ja - ennen kaikkea - mikä oli kuninkaiden suhde velhoihinsa? Oliko velhojen magia oikeaa magiaa? Tämä kaikki on tietenkin hyvin vallankumouksellista, ja politiikka onkin tärkeässä osassa tarinaa. Yliopistotutkimus voi oikeasti vaikuttaa yhteiskuntaan! Tärkeänä juonena on toki myös Theorinin ja Basilin suhde, ja sen syyt ja seuraukset.

The Fall of Kings oli loistava kirja, ja silti pidin siitä vähiten Riverside-kirjoista. Yksityiskohtiin menemättä, Theronissa oli paljon samaa kuin Alecissa (perustellusti, toki), mikä oli ihanaa. Sarjan synkin kirja tämä oli, ehdottomasti, mutta kyllä herätti taas halun lukea uudestaan kaksi muutakin osaa. Tällainen ihmisten välinen "fantasy of manners" on kyllä monella tavalla vielä mielenkiintoisempaa kuin suuret taistelut ja hirviöt! Äh, olisipa Riverside-kirjoja enemmän!

Finnconista vielä muutama sana: uskomattoman loistava tapahtuma! Järjettömästi mielenkiintoista ohjelmaa (joka jäi väliin, kun piti olla itse ohjelmassa), mahtavat ja todella mukavat kunniavieraat (sekä ulkomaiset että kotimaiset) ja poikkeuksellisen korkeatasoiset naamiaiset! Ja oli tietenkin ihanaa tavata taas kaikkia vanhoja ja uusiakin kavereita! Ensi vuonna Turussa ja 2012 Tampereella!

Pat Cadigan: Mindplayers

Tämänvuotisesta Finncon-kunniavieraiden kirjojen lukemattomuudesta viisastuneena piti aloittaa ajoissa vuoden 2010 Finnconia varten. Pat Cadiganin kirjoja tuntuu olevan todella hankala löytää, mutta esikoisromaani Mindplayers osui divarista mukaan.

Allien mielikokeilu menee pahasti pieleen, kun tahallisesti aiheutettu psykoosi ei menekään ohi. Koska psykoosi on hankittu laittomin keinoin, Allie huomaakin olevansa sekä hullu että rikollinen. Hänelle annetaan kuitenkin vaihtoehto vankilan sijaan: mindplayeriksi ryhtyminen, eli muiden ihmisten pääkopan tonkiminen ja näiden parantaminen. Kaikesta mielen puhdistamisesta huolimatta Allie ei ole aivan varma ovatko hänen ongelmansa sittenkään aivan ohi.

Sinänsä jännittävästi Mindplayerisissa oli samantyyppisiä elementtejä kuin Mappa Mundissa, lähinnä siis ihmisten päähän meneminen. Ne oli toki hoidettu aivan eri tavalla kummassakin kirjassa, ja monella tavalla Mindplayers oli psykedeelisempi kokemus. Allien kohtaamat kummalliset ihmiset, ja näiden vieläkin omituisemmat mielet muistuttivat Liisaa ihmemaassa (mikä ei varsinainen ihme olekaan, jopa hahmojen nimien samankaltaisuus on selvä). Jonkin verran Cadigan sortuu "ennakoimaan" tapahtumia, tyyliin "What the hell was I here for anyway? I didn't get an answer for a long time." Tämä ärsyttää hieman, ajoittain. Mutta kokonaisuus on todella hyvä, ja Cadiganin hahmot tukevat scifististä maailmaa loistavasti. Ehdottomasti pitää yrittää hankkia lisää Cadiganin kirjoja ennen ensi kesää!

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos

George R.R. Martin on, kuten kaikki varmaan tietävät, Finncon09:n kunniavieras. Ja Tulen ja jään laulu on onneksi toistaiseksi mielenkiintoinen sarja...

Toisessa osassa, Kuninkaiden koitoksessa, tarina itse asiassa etenee melko reippain harppauksin. Juonellisesti on vaikea sanoa mitään spoilaamatta täysin 1.osaa (tämä on kuitenkin sille ihan suoraa jatkoa). Muutamia uusia henkilöitä esitellään, muutama vanhoista ei ole enää mukana, ja sivuhenkilöitä vilisee! Kirjassa oleva henkilöluettelo on onneksi kattava, joten sieltä voi hieman lunttailla. Miksiköhän muuten kirjan nimessä ollut "clash" on käännetty "koitos" eikä "kamppailu"? Sillä ei onneksi ole juuri merkitystä: toisin kuin monet muut fantasiakirjat, Tulen ja jään laulu on käännetty erittäin hyvin.

Mutta juu, kovasti taistellaan ja kinataan kuninkuudesta. Ehtisiköhän sitä lukea 3.osan vielä ennen viikonloppua?

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli

Pitihän sitä aloittaa Finncon 2009:n kunniavieraiden kirjojen lukeminen, niissä kun on "vähän" tekemistä (sekä George R.R.Martin että Alastair Reynolds ovat suht tunnettuja valtavan kokoisista teoksistaan). Eli Martinia, ja kun kotoa hänen tuotantoaan löytyi suomeksi, niin sitten luetaan suomeksi.

Ja kyllähän ainakin Tulen ja jään laulun ensimmäinen osa, Valtaistuinpeli, vakuutti. Monesta eri näkökulmasta kerrottua eeppistä fantasiaa (1.osan fantasiaelementit olivat vielä melko hillittyjä, mutta selkeästi niitäkin oli). Muutama juonenkäänne oli ennalta-arvattava (ts. "näiden asioiden on pakko tapahtua jotta tarina pääsee kunnolla käyntiin"), mutta kiinnostus jatkoa kohti heräsi kyllä. Hahmoja on valtaisa lauma, heidän muistamisensa saattaa käydä vaikeaksi jatkossa, mutta onneksi kirjassa oli hyvä ja laaja henkilöhakemisto. Ymmärrän miksi Tad Williamsin Varjojen marssi -sarjaa on verrattu tähän: Williams pyrkii samanlaiseen monen näkökulman kerrontaan. Iso ero Martinin ja Williamsin välillä vain on se, että Williamsilla on huomattavasti ohuemmat ja epäkiinnostavammat hahmot. Tietenkään Martinin hahmoista kaikki eivät ole yhtä kiinnostavia, mutta Williamsilla etenkin ns. keskushahmot ovat todella tylsiä ja kuivia. Martinin "hyviksetkin" ovat sentään persoonallisia (ja hyvä ja paha ovat toki varsin joustavia käsitteitä Martinin kirjassa, niin kuin olla pitääkin).

Tästä on hyvä jatkaa, paljon on vielä luettavaa ennen heinäkuun puoliväliä!

M. John Harrison: Nova Swing

M.John Harrison, Finncon08 jne. You know the drill.

Eli uusin suomennos, Nova Swing. Jatkoa, tavallaan, Valolle, mutta kuitenkin - onneksi - ihan itsenäinen teos (muistikuvat Valosta ovat parhaimmillaankin hämäriä). Nova Swing on monella tavalla "pienempi" romaani kuin Valo: tapahtumapaikat ovat vähemmän eeppisiä, hahmot vielä epätäydellisempiä ja ongelmat lähinnä ihmisten omia. Nova Swing selvästi ammentaa samasta lähteestä kuin Huviretki tienpientareelle: "Tapahtumapaikka" on mystinen alue, joka ei noudata mitään normaaleja lainalaisuuksiamme. Sinne katoaa ihmisiä, mutta entä kun sieltä alkaa myös tulla porukkaa...?

Nova Swing on jotenkin haikean surumielinen romaani. Hahmojen valinnat eivät tunnu oikeilta vaikka he tekisivät mitä. Jokaisella hahmolla on menneisyys, jonka pakeneminen on mahdotonta (vrt. Eilisen mystinen sydän). Ja kuitenkaan Nova Swing ei ole ahdistava. Se on tavallaan film noir -dekkarigenreä, tavallaan scifiä, tavallaan vielä jotain ihan muuta. Tangoa, ja muutenkin musiikkia, kirjassa esiintyy myös paljon.

Tämä pitää ehdottomasti lukea uudestaan Finnconin jälkeen ja odotan innolla mitä kirjailija kertoo kirjastaan! Tästä aukeaa todennäköisesti toisella lukukirjalla paljon uusia ulottuvuuksia!

M.John Harrison: Pastellikaupunki

Siltä varalta, että vielä on epäselvää, M. John Harrison on Finncon08-tapahtuman kunniavieraana. Sen takia pitää yrittää lukea hänen kirjojaan, tällä kertaan vanhempi (muttei lainkaan huonompi!) Pastellikaupunki.

Pastellikaupunki on kertomus kuolevasta tai jo kuolleesta kulttuurista, jonka raunioilla pieni joukkio "sankareita" yrittää puolustaa inhimillisyyden rippeitä. Päähenkilö Lordi Cromis on - omien sanojensa mukaan - ennemminkin runoilija kuin miekkamies. Koko kertomuksen ajan tunnelma on voimakkaan sodan vastainen, taistellaan vain koska on vain pakko ja lopputulos on koko ajan selvillä. Viivytystaistelua väistämätöntä vastaan. Ja tämähän tietenkin tekee Pastellikaupungista niin hienon. Vertajanoavien "sankareiden" sijaan Harrisonin hahmot toimivat lähinnä pakon edessä, lojaalisuudesta toisiaan kohtaan. Heidän hienoimmat hetkensä ovat jo menneisyydessä (kuten kuvatun kulttuurinkin) ja menneisyys toimii sekä voimavarana (sen jo kadotettu teknologia auttaa monessa kohdassa) että painolastina.

Kaunista kuvausta, toisenlaista kuin yleinen fantasia. Vai olisiko tämä scifiä? Magiaa ei varsinaisesti ole, kadotettua teknologiaa senkin edestä? Loppu kuitenkin yllättää ja haluaisinkin lukea Viriconium-sarjasta muutkin osat (joita valitettavasti ei ole suomennettu). Ehkä jonain päivänä, jollain muulla kääntäjällä (Pastellikaupungin hienosta käännöksestä vastasi Leena Peltonen). Harrisonin myöhempään tuotantoon verrattuna Pastellikaupunki on varsin erilainen, monin tavoin selkeämpi, mutta myös hyvin suositeltava (ja kannattaa verrata sitä uudempaan tuotantoon)!

Jim Butcher: Death Masks

Vielä olisi tarkoitus lukea muutama Jim Butcherin Dresden Files -kirja. Nyt ollaan jo osassa 5.

Harry Dresden joutuu tällä kertaa mm. kaksintaisteluun vampyyrin kanssa, metsästämään Torinon käärinliinaa ja tappelemaan demonien (suunnilleen) kanssa. Toisaalla puidaan Harryn ja Susanin välistä mutkistunutta suhdetta. Susan kun on muuttunut kovasti eikä Harry enää oikein pysy mukana.

Ihan mukavaa luettavaa tämäkin taas oli. Nyt ei ole enää tarve lukea urbaania fantasiaa hetkeen (paitsi "aivot narikkaan" -tarkoituksessa): pidin aiheesta esitelmän viime viikonlopun Finnconissa ja se vaati hieman ennakkovalmisteluita.

Finncon oli taas kerran tosi onnistunut tapahtuma, ja oli hienoa päästä tapaamaan sellaisia kirjailijoita, joista on pitänyt paljon. Gay Haldeman muisti minut viime vuoden Sweconista, mikä oli erityisen ilahduttavaa! Toki tuli tavattua myös vanhoja kavereita ja ystäviä fandomin piiristä ja kirjoitettua ihan kamalasti muistiinpanoja ensi vuoden Finnconin järjestämistä varten. Ensi vuoden Finncon pidetään nimittäin Tampereella 26.-27.7 ja itse olen uponnut jo nyt niskaani myöten siihen suohon. Saapa nähdä mitä hienoa ensi vuodelle keksitään!

Joe Haldeman: Forever Peace

Jatketaan coni-kunniavieraiden kirjoilla, tällä kertaa Finncon'07 kunniavieraan Joe Haldemanin Forever Peace (joka ei todellakaan ole jatkoa kirjalle Forever War, vaan nämä voi lukea ihan erillisinä kokonaisuuksina. Mitä ne siis todellakin ovat.)

Tulevaisuudessa ei enää sodita face-to-face (tai ainakaan rikkaissa maissa ei niin tehdä) vaan sotilaille isketään plugi niskaan ja he kontrolloivat valtavia sotilasrobotteja etänä. Forever Peacen päähenkilö Julian on yksi näistä sotilaista, kunnes "alkaa tapahtua" ja yhtäkkiä koko universumin tulevaisuus onkin vaakalaudalla. Julian ei ole se henkilö, joka universumia yksin lähtee pelastamaan (tämä ei ole sellainen kirja), mutta hän on tahtomattaankin keskeisessä roolissa kun suunnitellaan juonta, jonka avulla maailmankaikkeus voi säilyä. Siinä on tärkeässä asemassa rauhan saavuttaminen.

Forever Peace on hyvin erilainen kuin Forever War (joka on yksi parhaista sotakirjoista ikinä, kannattaa lukea, suomennettu nimellä Loputon sota). Forever Peace käsittelee enemmän ihmisyyttä ja sen eri aspekteja ja siitä mikä tekee ihmisestä ihmisen. Pyhittääkö tarkoitus keinot ja mikä tarkoitus on sellainen, johon kannattaa edes pyrkiä? Julian ei ole suoraviivaisesti sankarityyppiä, monella tavalla jopa päin vastoin.

Forever Peace'ssa luotu maailma on sellainen, josta olisi mielenkiintoista lukea enemmänkin! Mitä tapahtuu kirjan jälkeen? Tahtoo tietää! Valitettavasti (?) Forever Free onkin sitten Forever Warin jatko-osa, eli tälle jatkoa ei ole ainakaan vielä kirjoitettu.