Joseph DeMarco: A Study in Lavender

Matkalukemiseksi oli hyvä ottaa novelleja ja mielellään vielä e-kirjamuodossa. Tällä kertaa Sherlock Holmes -tarinoita eri näkökulmasta: A Study in Lavender'in alaotsikko onkin "Queering Sherlock Holmes."

Ja varsin mielenkiintoisia, eri näkökulman novelleja kokoelmassa olikin. Esipuheessa viitataan Doylen omiin viittauksiin Holmesin (ja Watsonin!) mahdollisista seksuaalisista suuntautumisista, ja hyvin novelistit ovatkin saaneet tarinat vaikuttamaan aidoilta. Tyylillisesti novellit noudattelevat myös mukavasti Doylen tyyliä, ja vaikka tarinoissa onkin selkeä eroottinen teema, ei graafisiin kuvauksiin missään vaiheessa mennä (paitsi tietenkin murhien kohdalla). Erityisesti mieleen jäi Vincent Kovar'in "The Bride and the Bachelors", jossa käsitellään myös naisten asemaa viktoriaanisessa maailmassa ja joka - toisin kuin alkuperäiset Doylen tarinat - on kerrottu Holmesin, ei Watsonin näkökulmasta.

Varsin mukava kokoelma, siis, ja tosiaan oikein näppärästi e-kirjana ostettavissa mm: Wizard's Tower Press'istä.

Richard Morgan: Muuntohiili

Oikeasti viime vuoden viimeinen kirja oli joululahjaksi saatu Richard Morganin Muuntohiili. Richard Morgan on tietenkin ajankohtainen vuonna 2011, onhan hän Finncon 2011:n kunniavieras!

Muuntohiili on noir-cyberpunk-dekkari. Päähenkilö Kovacs palkataan tutkimaan Laurens Bankcroftin näennäistä itsemurhaa. Hommassa tuntuu olevan jotain mätää: uuteen ruumiiseen ("sukkaan") kuolemansa jälkeen ladattu Bankcroft on vakuuttunut siitä, ettei hän olisi missään tapauksessa tappanut itseään. Kovacs tutkii asiaa paikallisen poliisin sukassa, mikä aiheuttaa omat ongelmansa sekin.

Morgan pelaa pitkälle ajatuksella siitä, että muistomme voidaan tallettaa ja siirtää toiseen ruumiiseen. Rikkailla on varaa kasvattaa itselleen uusia kehoja jatkuvasti ja säilyä ikuisesti nuorina, kun taas köyhemmät siirtyvät ruumiista toiseen vasta käytettyään ensimmäisen kehonsa "loppuun." Tietoisuuden jakamista useampaan kehoon yhtäaikaa paheksutaan. Katoliset pitävät tietoisuuden siirtoa vääränä (sielu päätyy taivaaseen), ja niinpä katolisia (tai ainakin katolisksi väitettyjä) murhataan paljon; he kun eivät voi tulla takaisin kielimään. Tätä mielenkiintoista lähtökohtaa Morgan käsittelee monesta eri näkökulmasta. Tavallaan "kropasta toiseen" siirtymä on hyvin samankaltaista kuin Dollhouse-sarjassa (etenkin 2.kaudella), vaikka Morgan toki käsitteli asiaa jo jonkin verran aikaisemmin! Kirjoitustyylinä noir-dekkari sopii näin kovaksikeitettyyn scifiin varsin mainiosti (cyberpunkiin erityisesti), ja Kovacs on kuitenkin pohjimmiltaan kiinnostava hahmo, vaikka toki hieman jähmeä. Paikoitellen Morgan kuvailee asioita hyvinkin graafisesti (ei heikkohermoisille!) ja aivan kirjan keskivaiheilla on hieman tyhjäkäyntiäkin, mutta positiivinen kokemus Muuntohiili kuitenkin oli. Seuraavaa suomennosta odotellessa: Musta mies ilmestynee tämän kevään aikana.

Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu

Taas Komissario Koskista joululomalla. "Kummasti" aina juuri joulunpyhinä tulee luettua näitä.

Räätälöidyssä ratkaisussa Koskisella on isoja henkilökohtaisia murheita, mutta samalla pitäisi tutkia ratapihalta löytyneen teinipojan murhaa. Toisin kuin edellinen kirja, tällä kertaa liikutaan enemmän Tampereen keskustassa ja vähemmän muualla.

Ihan leppoisaahan nämä Koskiset ovat. Hyvin realistisen oloista sinänsä, että mitään suuria takaa-ajoja tai tulitaisteluita ei mukaan mahdu. Ja kaupunkikuvaus on hyvin tarkkaa: Koskisen jalanjälkiä on helppo seurata ja vaikka baareja ei nimeltä mainitakaan, niin tietää kyllä mihin milloinkin eksytään. Koskinen on ihan sympaattinen hahmo, sivuhahmot jäävät taas hieman ohuemmiksi (auttaisi ehkä, jos olisi lukenut kaikki sarjan aiemmat osat). Varmaan tulee taas ensi jouluna luettua seuraava osa.

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Stieg Larssonin Millenium-sarjan kolmas osa toi toki ratkaisuja, mutta...

Pilvilinna joka romahti alkaa siitä, mihin edellinen osa loppui, ja hyvä niin. Tarina onkin ihan suoraa jatkoa, ja oikeastaan kaksi kirjaa muodostavat yhden melko massiivisen kokonaisuuden. Nyt onneksi saadaan selvitettyä asioita, ja tarinalle parempi "loppu." Mikael Blomkvistin ja Lisbeth Salanderin lisäksi mukana on aikamoinen kaarti enemmän tai vähemmän tärkeitä sivuhenkilöitä.

Onhan Larsson toki monisanainen. Ja kantaaottava. Nyt pelataan vielä paljon isommilla panoksilla kuin aiemmissa osissa, ja Ruotsi-kriittisyys nousee voimakkaasti läpi. Larsson kuvaa myös kaikkea hyvin yksityiskohtaisesti. Ehkä jopa hieman liiankin yksityiskohtaisesti: aivan kaikkien aamiaisten ja vaatteiden vaihtojen kuvaus ei ollut välttämätöntä. Toisaalta, hahmoihin saa luotua ihan erilaista kosketuspintaa, kun heistä tietää enemmän. Eikä Larsson sorru jaarittelemaan, vaan tarina etenee koko ajan melko vauhdikkaastikin. Sopivaa kesälukemista! (Pokkariversion kansikuva häiritsi: se on kaiketi olevinaan Lisbeth, mutta yksityiskohdat ovat pielessä!)

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Millennium-trilogian toinen osa jatkaa lähes siitä mihin ensimmäinen osa loppui. Mikael Blomkvist tutkii siis jälleen, tällä kertaa Tukholmassa.

Tällä kertaa tutkitaan seksi- ja ihmiskauppaa Ruotsissa. Pahoja asioita tapahtuu, ja Lisbeth Salander käyttäytyy huolestuttavasti. Lisbethin mielenterveyden epäilyyn käytetäänkin melko iso osa ajasta, mutta kaikelle lienee luonnollinen selitys?

Larsson miettiin sivuhahmonsakin huolellisesti. Lähes kaikista, vähemmänkin merkittävistä hahmoista, kerrotaan pitkät pätkät historiaa. Tämä saa toki hahmot vaikuttamaan luonnollisilta ihmisiltä, mutta onko kaikella juonen kannalta niin paljon merkitystä? Kirjaa tämä tietenkin pidentää. Ajoittain tuntui siltä, että hieman lyhentääkin olisi voinut: nyt tarina pääsee kunnolla vauhtiin vasta noin sivun 250 kohdalla. Onneksi Larssonin proosaa lukee ihan sujuvasti, eikä missään vaiheessa tarina kovin paljoa tunnu junnaavan paikallaan. Kantaaottavahan tämäkin on - samoin kuin 1.osa - mutta ei onneksi saarnaava. Loppuratkaisu oli sen verran jännittävä, että kolmaskin osa pitää kyllä lukea, kunhan arvostelukirjoja saa taas pois alta.

Stieg Larsson: Miehet, jotka vihaavat naisia

Välillä jotain muuta kuin spefiä, eli ruotsalaista dekkaria. Stieg Larssonin Millenium-trilogiasta on kohkattu vaikka missä, niin pitihän sitä katsoa mistä on kyse. Ensimmäisenä tietenkin sarjan ensimmäinen osa, Miehet, jotka vihaavat naisia.

Taloustoimittaja Mikael Blomkvist on joutumassa vankilaan kunnianloukkauksesta. Hänelle tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus tutkia 60-luvulla kadonneen nuoren naisen tapausta, ja palkkioksi luvataan mahdollisuus maineensa puhdistamiseen. Niinpä Mikael sitten tutkii tapausta, apunaan nuori ja erikoinen Lisbeth Salander, jolla on omatkin ongelmansa.

Larssonin kirjassa oikeastaan parempaa oli yhteiskunnan kuvaus kuin varsinainen dekkarijuoni (sillä dekkarihan tämä on, vaikka päähenkilöt eivät etsiviä olekaan). Ruotsi ei vaikuta todellakaan miltään unelmayhteiskunnalta ja - kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää - tarinassa käsitellään naisten tuttujen ja tuntemattomien miesten taholta kokemaa vihaa ja väkivaltaa. Sama teema toistuu niin Mikaelin tutkimuksissa kuin Lisbethin elämässäkin. Kantaaottavaa dekkaria, siis, mutta ei kuitenkaan saarnaavaa. Larsson kuvaa hahmonsa hyvin tarkkaan, ja niinpä sekä Mikaelista että Lisbethistä muodostuu varsin selkeä kokonaisuus, mikä taas tietenkin pitää mukanaan kiitettävästi. Varsin monisanainen Larsson kyllä on: muutamassa kohdassa kävi mielessä olisiko tarina toiminut ehkä hieman ohuempanakin. Mutta varsinkin loppupuolella kirjaa alkaa olla vaikea jättää kesken, eli ehkäpä ei. Pitänee lukea kaksi seuraavaakin osaa.

Hm, Wikipedian mukaan Stieg Larsson julkaisi kahta scifi-fanzinea!

Liz Williams: Precious Dragon

Taas yksi Inspector Chen romaani. Tällä(kin) kertaa seikkaillaan Helvetin puolella.

Chen ja Zhu Irzh tutkivat kadonneen oopperakuorolaulajattaren mysteeriä, kun heidät yhtäkkiä nakitetaan saattamaan Taivaan edustaja Helvettiin vierailulle. Tämä ei etsiviä juurikaan miellytä, mutta - kuinka ollakaan - Helvetissä ei olekaan kaikki aivan kunnossa. Matkan varrella seurataan myös poikaa, jonka kuolleet vanhemmat lähettävät Helvetistä elossa olevan isoäitinsä hoiviin Maan päälle, sekä lohikäärmeitä! Isoimmaksi ongelmaksi Zhu Irzhille kuitenkin muodostuu se, että Helvetissä pitää osallistua äidin synttäreille...

Precious Dragon oli itse asiassa viihdyttävämpi kuin Demon and the City. On hyvin vaikea sanoa miksi (enemmän Cheniä?), mutta tarina tuntui rullaavan sujuvammin ja veti paremmin mukaansa. Ehkä sivuhahmot olivat sitten tällä kertaa kiinnostavampia? Huumoria oli mukana enemmän kuin aiemmissa osissa, mutta toisaalta surullisiltakaan kohtauksilta ei vältytty. Precious Dragon viittaa kahden edellisen kirjan tapahtumiin melko reippaasti, eli ne on hyvä olla luettuna, mutta toki tämä yksinäänkin toimisi. Kyllä näitä täytyy jatkossakin lukea: ilmeisesti kolme osaa on vielä tulossa (seuraava onkin jo ilmestynyt)?

Seppo Jokinen: Piripolkka

Joulunpyhinä (=tapaninpäivänä) tuli luettua toinenkin komissaario Koskinen -kirja, eli Piripolkka (jonka joulupukki oli tuonut talouteen viime vuonna).

Piripolkassa tamperelainen teinijengi sotkeutuu huumeisiin pahemman kerran. Ennen kuin tarina on ehtinyt kunnolla alkaakaan, on heillä käsissään jo pahoinpitely, tuhopoltto ja kaksi ruumista. Ruumiit vaan tulivat oman jengin joukosta, eli joku saalistaa teinejä.

Piripolkka oli parempi kuin Siimamies. Jokisen kerronta on jo alkanut kehittyä, ja hahmot ovat hieman moniulotteisempia. Koskinen itse varsinkin on saanut lihaa luittensa päälle, ja siinä missä työelämässä homma tuntuu sujuvan varsin hyvin, ei hänen yksityiselämässään ole aina kehumista. Siimamiehen ja Piripolkan välillä Koskisen perhe-elämän kuviot ovat ehtineet hieman muuttua, mutta uuteen tilanteeseen pääsee heti mukaan. Jokisen kirjat ovatkin siitä hyviä, että vaikka hahmojen elämä muuttuu kirjasta toiseen, ei niitä kuitenkaan tarvitse lukea kronologisessa järjestyksessä. Eiväthän nämä suurta kirjallisuutta ole, mutta ihan jännittävästi kuitenkin kirjoitettuja ja otteessaan pitäviä, lähinnä varmaan aiemminkin mainitun realistisuutensa takia.

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies

Kannattaa antaa joululahjaksi kirjoja, jotka itsekin voisi kuvitella lukevansa. Pitkiin joulunpyhiin löytyy jotain lisäluettavaa, jos mukana tuotu kirja loppuu kesken.

Eli Seppo Jokisen esikoisromaani, Koskinen ja siimamies. Perinteinen rikosromaani, toki. Ylikonstaapeli Koskinen tutkii Hervannassa tapahtunutta nuoren tytön murhaa. Tytön isä haluaisi ottaa oikeuden omiin käsiinsä, joten Koskisen on toimittava nopeasti.

Jokinen on malliesimerkki kehittyneestä kirjailijasta. Uudempi teos (Kuka semmoista tekisi) oli sekä juonellisesti että kielellisesti parempi. Mutta Siimamies esittelee monta tärkeää hahmoa, ja tavallaan myös Jokisen "Tampereen." Hervanta vaikuttaa hyvin vaaralliselta paikalta! Erityisen kivan Koskinen-kirjoista (no, lukemistani ainakin) tekee se, että Koskinen ei ole mikään superpoliisi, eikä tapahtumien jännitys tule ammuskelusta tai takaa-ajoista. Koskisella ei mene aina kaikki ihan putkeen, mutta kenelläpä menisi? Hyvin "realistista" poliisitoimintaa, siis. Näitä jaksaa lukea useammankin, onneksi.

Liz Williams: The Demon and the City

Con-vieras tämäkin, Liz Williams on tämän vuoden Sweconin kunniavieras. Tämän lukemisella ei ehkä olisi ollut niin kiire, Swecon on vasta lokakuussa...

The Demon and the City jatkaa etsivä Chenin seikkailuita, vaikka hän itse mukana kuvioissa kirjan alussa ei olekaan. Ei, Chen on lomalla ja demoni Zhu Irzh päätyy selvittelemään kummallisia murhia ja erikoisia tietellisiä kokeita Singapore 3:ssa. Zhu Irzhillä on - luonnollisesti - omiakin ongelmia jotka nopeasti sotkeutuvat murhatutkimuksiin. Ja kohta ollaankin jo aikamoisissa sfääreissä.

Niin hyvin kuin Williams kirjoittaakin ja niin mielenkiintoisia kuin hahmot ovatkin, ei The Demon and the City napannut mukaansa yhtä voimakkaasti kuin Snake Agent. On vaikea sanoa miksi (Zhu Irzh ei ole yhtään vähemmän mielenkiintoinen kuin Chen eikä Williams vielä tässä ainakaan kovasti itseään toista). Olisiko Singapore 3 vähemmän mielenkiintoinen kuin Helvetti? The Demon and the Cityssä tosin kuolemanjälkeistä elämää pohditaan enemmän kuin ensimmäisessä kirjassa, ja se oli kyllä varsin mielenkiintoista luettavaa, samoin kuin Taivas-spekulaatiot.

Vaikka ihan Snake Agentin tasolle ei The Demon and the City kivunnut, niin jatko-osiin on kyllä toki tarkoitus tutustua! Oikein suositeltavaa edelleen!

Alexander McCall Smith: The No.1 Ladies' Detective Agency

Oikeanlaisten työkavereiden kanssa työmatkoilla käymisissä on se hyvä puoli, että kun oma kirja loppuu, voi heiltä lainata lisää luettavaa. Nyt tuli taas luettua pitkään "pitäisi tutustua" -listalla ollutta sarjaa, eli Alexander McCall Smithin The No.1 Ladies' Detective Agency.

Ja varsin mukava tämä Precious Ramotswen ensimmäinen "seikkailu" olikin. Rauhallinen, mutta kuitenkin suhteellisen paljon tapahtui. Kovin suurta actionia kirjassa ei ehkä ollut, mutta ei se olisi sopinutkaan. Mma Ramotswen tapa tarkkailla maailmaansa ja ennen kaikkea ihmisiä vetosi kovasti ja Smithin tapa kuvailla Botswanaa tuntui lämpimältä ja luontevalta. Kaikki oli kovin maanläheistä ja rauhallista ja Smithin Botswanassa tuntui olevan paljon hyvää ja kaunista. Tekisi mieli matkustaa sinne...

Näitä voisi hyvinkin lukea lisää, leppoisaa dekkaria välillä kaiken con-lukemisen lomassa (sillä sitä riittää...).

Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi

Työpaikan lukupiirissä oli tällä kertaa kotimainen dekkari, eli Seppo Jokisen uusin Kuka sellaista tekisi.

Tampereella, Hervannan kaupunginosassa, kuolee pari laitapuolen kulkijaa. Sinänsä asiassa ei ole mitään kovin kummallista, mutta kuolemat vaikuttavat häiritsevän samanlaisilta, eivätkä varsinaisilta viinakuolemilta. Komissario Koskinen ei malta edes kesälomailla, vaan alkaa selvitellä kuolemantapauksia. Koskisen kykyä (tai sen puutetta) yhdistää työ ja vapaa-aikaruoditaan kirjassa enemmänkin.

Tosi "todenmukaiselta" Jokisen teksti vaikuttaa. Koskinen on ihan oikean tuntuinen hahmo (naisia tosin pörrää ympärillä aika paljon), ja vaikka kertomus ei ole erityisen action-painotteinen eikä edes jännittävä, on se kiinnostava. Jokisella on paljon sanottavaa Hervannasta ja Hervannan oloista, mutta onneksi pahempaan saarnaamiseen hän ei ryhdy. Oli muuten harvinaisen kummallista lukea kirjaa, jossa tapahtumapaikkoja ei voi kuvitella, vaan oikeasti tietää ihan tarkalleen miltä kaikki paikat näyttävät! Tarkkaan Jokinen paikkoja kuvaileekin, niin Hervannassa kuin keskustassakin.

Vaikka yleensä en murhaajaa dekkareista arvaa, niin tällä kertaa arvasin. Hm.

Liz Williams: Snake Agent

Lukemattomien kirjojen pino kasvaa, kun uudet kirjat kirivät jonon edelle. Liz Williamsin kirja Snake Agent (etsivä Chen-romaani) tuli luettua jo ostopäivänä...

Snake Agentissä etsivä Chen selvittää mystisesti kuolleen rikkaan perheen tytön murhaa. Ja ennen kaikkea sitä, miksi tyttö ei kuolemansa jälkeen päässytkään heti Taivaallisille niityille vaan juuttui Helvettiin. Samaa asiaa, mutta hyvin eri näkökulmasta, tutkii myös demoni Zhu Irzh. Chenillä ei mene privaattielämässäänkään ihan hyvin... Eli urbaanifantasiaa, dekkari ja hieman scifi-elementtejäkin, tulevaisuudessa kun seikkaillaan eikä magia selitä aivan kaikkea.

Ihan uskomattoman viihdyttävää! Liz Williams on hyvä kirjailija, tässä ei ollut mitään uutta, mutta Chen-tarina oli juuri sellaista hyvin kirjoitettua viihdettä mitä ajoittain kaipaa. Tarpeeksi hauskaa, tarpeeksi vakavaa, mielenkiintoinen maailma (etenkin - luonnollisesti - Helvetti) ja hahmot. Nyt pitää vaan alkaa haalia lisää Williamsin kirjoja, mikä tarkoittanee shoppailureissua nettiin... Williamsin novelli "Seikkailuja aavekaupan parissa" (Tähtivaeltaja 3/2006) on muuten lähtökohdiltaan sama kuin Snake Agent, mutta novellin lukeneillekin voi romaania suositella: tarinat lähtevät hyvin eri suuntiin noin kahden luvun jälkeen.

Jasper Fforde: The Fourth Bear

Kirjallista (ja metakirjallista) huumoria, eli Jasper Fforden viimeisin Nursery Crime -kirja. Ei viimeinen, lisää on tulossa (ja tällaiset ei-jatkuvajuoniset-sarjat ovatkin ihan OK.)

The Fourth Bear'issa Jack Spratt jatkaa lastenloruihin liittyviä tutkimuksiaan. Karhut diilaavat laittomasti puuroryynejä, Kultakutri on kadonnut ja kurkkujen kasvattaminen onkin yllättävän vaarallista. Periaatteessa tämä on "dekkari" (=selvitetään kuka on tehnyt rikoksen), mutta kirjan oikea lumo on mm. siinä, että osa hahmoista on lastenkirja/loruhahmoja ja osa "oikeita" ihmisiä. Ja koko ajan viitataan kirjallisuuteen ja runoihin ja siihen, että hahmot ovat kuitenkin pohjimmiltaan kaikki fiktiivisiä kirjahenkilöitä.

Tämä vaatii siis melko tarkkaa lukemista, ja lastenlorut pitää tuntea aika hyvin (englanniksi). Lastenlorut ovat tunnetusti melko väkivaltaista kamaa, eli niistä saa hienosti materiaalia kaikenlaisiin "hauskoihin" rikoksiin. Jack Spratt -kirjat eivät ole aivan yhtä viihdyttäviä kuin Thursday Next -sarja, mutta oikein mielellään näitäkin lukee ja odotan seuraavaa pokkaria innokkaasti! Ja seuraava Thursday Next -pokkarihan on juuri tuloillaan/tullut!

Martin Scott: Thraxas

Jatkan edelleen projektiani lukea kaikki World Fantasy Award ja Hugo-voittajat (romaanit) ja nyt vuorossa oli WFA-voittaja Thraxas.
Martin Scottin Thraxas on humoristinen pulp-dekkari, joka sijoittuu mystiseen Turain suurkaupunkiin, jossa asuu velhoja, haltioita jne, mutta jossa on kuitenkin myös selvästi huumeita, prostituutiota ja muita "ei-perinteisiä" fantasiamaailman elementtejä. Turaissa toimii Thraxas-niminen yksityisetsivä, joka on melko hyvä yksityisetsivä mutta huono velho. Hän ei myöskään ole sankarillisin sankari: hän on syö, juo, pelaa ja polttaa liikaa. Thraxas palkataan etsimään nippu kirjeitä ja pian häntä syytetäänkin jo murhasta. Niin kuin näissä aika usein käykin.
Thraxas oli ihan hauska kirja. Ja tosiaan, ihan hauska, muttei ehkä ihan WFA:n tasoisesti hyvä. Ehkä olen lukenut jo aivan liikaa urbaania fantasiaa, mutta monet Thraxasin ideoista olivat ehtineet jo tulla vastaan. OK, tämä kirja on tietysti kirjoitettu aikaisemmin, eli täältähän varmasti monet ovat ideoita napanneet, mutta silti. Thraxas on hahmona ihan hauska ja Scott kirjoittaa todella hyvin, eli kyllä tätä ihan ilokseen luki. Tuskin hankin seuraavia osia, mutta jos nyt kirjastossa tai jossain muualla (halvalla) vastaan tulee, niin ehkä sitten kuitenkin...

Dick Francis: To the Hilt

Lomalukemisena Dick Francis menee mainiosti! Ja To the Hilt vielä sijoittuu osittain Skotlantiin (jossa olin viime viikon), eli sinänsä hyvä valinta.

To the Hilt ei ollut ehkä ihan yhtä mielenkiintoinen kuin edellinen lukemanin Francis (Varjo yössä), sillä tämä oli enemmänkin tavallinen dekkari kuin hevosaiheinen dekkari. Olihan tässäkin hevonen (ja nummilla ratsastamista, ah ihanaa!), mutta se jäi ihan liikaa sivuosaan. Päähenkilö oli ihan sympaattinen ja kyllä ainakin minua oikeasti kiinnosti tietää kuka oli tehnyt mitä.

Mutta viihdyttävää lomamatkalukemista. Tuskin tulee luettua uudestaan, muttei harmita että luki kerran.

Dick Francis: Varjo yössä

(Sairasloman hyöty on se, että ehtii lukea ja jopa blogata.)

Dick Francis on pitkän linjan dekkarikirjailija, jonka teokset sijoittuvat lähinnä Englannin laukkaradoille. Tämä ei ole varsinainen ihme, Francis itse on eläkkeelle jäänyt jockey.

Varjo yössä on ensimmäinen kosketukseni Francisin teoksiin, vaikka toki niistä on paljon kuultu ystäviltä ja sukulaisilta. Ja oikein toimiva dekkari tämä olikin, mielikseen luki. Dekkarit eivät ole genre, josta erityisen paljon tietäisin, mutta tässä juoni toimi, taustatyötä oli selvästi tehty (kaikki vaikutti autenttiselta) ja päähenkilö oli tarpeeksi sympaattinen, jotta hänen tutkimuksillaan oli mielenkiintoa. Ehkä eniten huomiota herätti se, että kirjassa uhrit eivät olleet ihmisiä vaan hevosia, ja vielä nimenomaan nuoria hevosia. Hevosiin kohdistetulla väkivallalla ei onneksi kirjassa mässäilty, mutta se tuntui silti varsin pahalta. Ainakin tuli sellainen tunne, että väkivallantekijä on saatava kiinni.

Toinen sinänsä jännä puoli kirjassa oli sen rakenne. Tarinan alussa epäilty on jo saatu kiinni ja noin 1/3 kirjasta kerrotaan miten siihen tilanteeseen päädyttiin. Sitten palataan taas alkutilanteen hetkeen ja selvitetään miten asia jatkui. Sinänäsä ihan hauska, vaikka siirtymä menneisyyden ja nykyhetken välillä tökkäsi hieman (tai siis sen olisi voinut tehdä sujuvammin).

Kyllä tämän perusteella voisi useampiakin Francisin kirjoja lukea! Sitä en tiedä kuinka hyvin ne aukeavat ihmisille, joilla ei ole hevosinnostusta tai -taustaa.

Porttia varten luin muuten myös Michael Cunninghamin Säkenöivät päivät, josta tarkempi arvostelu sitten Portissa. (Mutta lyhytarvostelu tässä: Upea!)