Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset

Pikkutauko back-login purkamisesta, eli aivan uunituore kirja! Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen uuden sarjan ensimmäinen osa, Routasisarukset. Lappalainen & Leinonen ovat julkaiseet yhdessä romaaneja aikaisemminkin, ja Routasisarukset tuntuu olevan hieman "aikuisempi" kirja kuin aiemmat.

Utu-tyttö lähtee rauhallisesta Laaksosta etsimään post-ekokatastrofiseen Eurooppaan kadonnutta Marras-veljeään. Matkalla Utu tutustuu myös tarkemmin omiin voimiinsa, koneiden kanssa puhumiseen, ja Marras taas joutuu miettimään omien kykyjensä voimaa. Kaiken takana on ennustus, mutta ei aivan perinteinen sellainen...

Vaikka kirjan alussa on kartta & ennustus, ei Routasisarukset kuitenkaan ole fantasiaa. Se on enemmänkin dystopia-scifiä, mutta onneksi dystooppisuus ei ole aivan lannistavaa. Myöskään sen tarjoama scifi ei ole "vaikeaa" tai liian teknistä, vaan päähenkilöiden kautta luonnollisesti avautuvaa. Kirjan maailma on erityisen mielenkiintoinen: ihmisten lisääntymistä kontrolloidaan mielenkiintoisella tavalla. Biologisten vanhempien merkitys (tai merkitysettömyys) nouseekin esiin monella eri tavalla. Myös voima ja hallinta ovat teemoja joita pohditaan enemmänkin ja useammastakin eri näkökulmasta. Ennustus on myös hieman "perinteisestä" poikkeava!

Routasisarukset on joissain paikoissa leimattu täysin nuortenkirjaksi, todennäköisesti teini-päähenkilöittensä johdosta. Vaikka kirja nuorillekin ehdottomasti sopii, voi sitä kuitenkin suositella aikuisemmillekin lukijoille. Eijan ja Annen luoma maailma on mielenkiintoinen, hieman erilainen tulevaisuudenkuva, joka herättää ajattelemaan sitä, mihin olemme oikeasti menossa. Onko meillä varaa jatkaa tähän tahtiin? Routasisarukset ei kuitenkaan sorru saarnaamaan, ja tiettyä pinnanalaista positiivisuuttakin tuntuu löytyvän. Toivottavasti Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjasta pitäneet lukijat löytävät tämänkin!

Ja sitten odotellaan jatkoa... Vuosi on pitkä aika odottaa, mutta kannattaa kyllä!

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief

Hannu Rajaniemi on varmaankin kuuluisin suomalainen kirjailija tällä hetkellä. Hänen esikoisromaaninsa The Quantum Thief julkaistiin alunperin englanniksi Britanniassa, mutta suomennoskin on kyllä jo saatavilla.

Jean De Flambeur, rikollinen ja nero, saa elämänsä tilaisuuden paeta Dilemma-vankilasta jossa hän taistelee ikuisesti omaa itseään vastaan: Mieli-niminen nainen Perhonen-avaruusaluksellaan auttaa Jeanin pakoon. Paolla on toki hintansa, mutta ennen kuin siihen päästään on Jeanin selvitettävä kuka hän oikeastaan on ja se reissu vie parin hyvin mielenkiintoiseen Marsiin. Marsissa taas etsivä Isidore Beutrelet tutkii murhaa ja jäljet johtavat...

Rajaniemellä on monta konseptia käsissään, ja kaiken pohjalla toisaalta kuitenkin "yksinkertainen" seikkailukertomus. Etenkin hänen Marsinsa, missä aika on valuuttaa ja yksityisyys/jakaminen osa kultuurillista kanssakäymistä on hyvin erikoisen kiinnostava. Etenkin alkupuolella kirja oli melko hankalasti sisäistettävissä: maailmaan mukaan pääsemiseen meni melkoisesti aikaa. Rajaniemi ei turhia selittele.. Kiinnostavat hahmot (etenkin Mieli ja Perhonen) ja hitaasti aukeava maailma vetivät kuitenkin mukanaan ja oli tosi kiva lukea välillä kunnon high-concept scifiä. Olisi jännittävä lukea kirja uudestaan suomeksi, sillä tarinassa on paljon kääntämiskelvottomia osia (Mielin kulttuurissa kaikella on suomenkieliset nimet). Jatkoa odotan innolla!

Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu

Taas Komissario Koskista joululomalla. "Kummasti" aina juuri joulunpyhinä tulee luettua näitä.

Räätälöidyssä ratkaisussa Koskisella on isoja henkilökohtaisia murheita, mutta samalla pitäisi tutkia ratapihalta löytyneen teinipojan murhaa. Toisin kuin edellinen kirja, tällä kertaa liikutaan enemmän Tampereen keskustassa ja vähemmän muualla.

Ihan leppoisaahan nämä Koskiset ovat. Hyvin realistisen oloista sinänsä, että mitään suuria takaa-ajoja tai tulitaisteluita ei mukaan mahdu. Ja kaupunkikuvaus on hyvin tarkkaa: Koskisen jalanjälkiä on helppo seurata ja vaikka baareja ei nimeltä mainitakaan, niin tietää kyllä mihin milloinkin eksytään. Koskinen on ihan sympaattinen hahmo, sivuhahmot jäävät taas hieman ohuemmiksi (auttaisi ehkä, jos olisi lukenut kaikki sarjan aiemmat osat). Varmaan tulee taas ensi jouluna luettua seuraava osa.

Seppo Jokinen: Piripolkka

Joulunpyhinä (=tapaninpäivänä) tuli luettua toinenkin komissaario Koskinen -kirja, eli Piripolkka (jonka joulupukki oli tuonut talouteen viime vuonna).

Piripolkassa tamperelainen teinijengi sotkeutuu huumeisiin pahemman kerran. Ennen kuin tarina on ehtinyt kunnolla alkaakaan, on heillä käsissään jo pahoinpitely, tuhopoltto ja kaksi ruumista. Ruumiit vaan tulivat oman jengin joukosta, eli joku saalistaa teinejä.

Piripolkka oli parempi kuin Siimamies. Jokisen kerronta on jo alkanut kehittyä, ja hahmot ovat hieman moniulotteisempia. Koskinen itse varsinkin on saanut lihaa luittensa päälle, ja siinä missä työelämässä homma tuntuu sujuvan varsin hyvin, ei hänen yksityiselämässään ole aina kehumista. Siimamiehen ja Piripolkan välillä Koskisen perhe-elämän kuviot ovat ehtineet hieman muuttua, mutta uuteen tilanteeseen pääsee heti mukaan. Jokisen kirjat ovatkin siitä hyviä, että vaikka hahmojen elämä muuttuu kirjasta toiseen, ei niitä kuitenkaan tarvitse lukea kronologisessa järjestyksessä. Eiväthän nämä suurta kirjallisuutta ole, mutta ihan jännittävästi kuitenkin kirjoitettuja ja otteessaan pitäviä, lähinnä varmaan aiemminkin mainitun realistisuutensa takia.

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies

Kannattaa antaa joululahjaksi kirjoja, jotka itsekin voisi kuvitella lukevansa. Pitkiin joulunpyhiin löytyy jotain lisäluettavaa, jos mukana tuotu kirja loppuu kesken.

Eli Seppo Jokisen esikoisromaani, Koskinen ja siimamies. Perinteinen rikosromaani, toki. Ylikonstaapeli Koskinen tutkii Hervannassa tapahtunutta nuoren tytön murhaa. Tytön isä haluaisi ottaa oikeuden omiin käsiinsä, joten Koskisen on toimittava nopeasti.

Jokinen on malliesimerkki kehittyneestä kirjailijasta. Uudempi teos (Kuka semmoista tekisi) oli sekä juonellisesti että kielellisesti parempi. Mutta Siimamies esittelee monta tärkeää hahmoa, ja tavallaan myös Jokisen "Tampereen." Hervanta vaikuttaa hyvin vaaralliselta paikalta! Erityisen kivan Koskinen-kirjoista (no, lukemistani ainakin) tekee se, että Koskinen ei ole mikään superpoliisi, eikä tapahtumien jännitys tule ammuskelusta tai takaa-ajoista. Koskisella ei mene aina kaikki ihan putkeen, mutta kenelläpä menisi? Hyvin "realistista" poliisitoimintaa, siis. Näitä jaksaa lukea useammankin, onneksi.

J. Pekka Mäkelä: Nedut

Kotimainen kirjailija, jolta olen lukenut vain käännöstöitä (hyviä käännöksiä, tosin!). Tenttivalvonnan ajaksi tarvitsin kirjan ja työkaverilla oli Nedut töissä työmatkan jäljiltä. Nedut on ollut lukulistalla jo pitkään, joten...

Varsin mukava kirja Nedut olikin. Siinä yhdistyy hyvin aidontuntuista muusikkoelämää (suomalaisen, ei-aivan-hirvittävän-menestyneen-mutta-suht-kuuluisan muusikon elämässä ei ole ihan kamalasti glamouria) shamanismiin ja - tietenkin - neadnertalilaisia eli neduja. Nedut ovat palanneet maahan ja - sinänsä perustellusti - haluavat vanhat alueensa takaisin, mitä ei katsota mitenkään hyvällä. Puoliksi tahtomattaan muusikkolegenda Jolle sotkeutuu nedujen asiaan. Samalla selvitellään Jollen muusikkoelämän sotkuja hyvinkin realistisella tasolla.

Kiva lukea kotimainen kirja, kiva lukea scifiä ja vielä näin sujuvasti etenevää. Neduissa fantasiaelementti tuntui olevan myös mukana, vaikka ihan "oikeassa" maailmassa ollaankin ja tämähän on tietenkin reaalifantasia-genren edustaja, J.Pekan aiemmat kirjat lienevät selvemmin sitten scifiä. Pitääikin tutustua niihinkin, Alshain hyllyssä jo nököttääkin.

Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi

Työpaikan lukupiirissä oli tällä kertaa kotimainen dekkari, eli Seppo Jokisen uusin Kuka sellaista tekisi.

Tampereella, Hervannan kaupunginosassa, kuolee pari laitapuolen kulkijaa. Sinänsä asiassa ei ole mitään kovin kummallista, mutta kuolemat vaikuttavat häiritsevän samanlaisilta, eivätkä varsinaisilta viinakuolemilta. Komissario Koskinen ei malta edes kesälomailla, vaan alkaa selvitellä kuolemantapauksia. Koskisen kykyä (tai sen puutetta) yhdistää työ ja vapaa-aikaruoditaan kirjassa enemmänkin.

Tosi "todenmukaiselta" Jokisen teksti vaikuttaa. Koskinen on ihan oikean tuntuinen hahmo (naisia tosin pörrää ympärillä aika paljon), ja vaikka kertomus ei ole erityisen action-painotteinen eikä edes jännittävä, on se kiinnostava. Jokisella on paljon sanottavaa Hervannasta ja Hervannan oloista, mutta onneksi pahempaan saarnaamiseen hän ei ryhdy. Oli muuten harvinaisen kummallista lukea kirjaa, jossa tapahtumapaikkoja ei voi kuvitella, vaan oikeasti tietää ihan tarkalleen miltä kaikki paikat näyttävät! Tarkkaan Jokinen paikkoja kuvaileekin, niin Hervannassa kuin keskustassakin.

Vaikka yleensä en murhaajaa dekkareista arvaa, niin tällä kertaa arvasin. Hm.

Kuvastaja-palkinto Lumikolle!

Joskus päätin etten bloggaa arvostelemistani kirjoista enkä Kuvastaja-ehdokkaista...

Toisin kuitenkin on käynyt: helmikuussa kehuin Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjaa osana Jänismainos-kampanjaa (joka sittemmin on meikäläiseltä surullisesti jäänyt) ja nyt eilen Lumikko voitti Suomen Tolkien-seuran parhaalle kotimaiselle fantasiakirjalle jakaman Kuvastaja-palkinnon! (Ja kyllä minä sen arvostelinkin...)

Lumikko oli kuitenkin kehumisen arvoinen silloin ja se on kehumisen arvoinen nytkin: Kuvastaja meni oikeutettuun osoitteeseen! Onnittelut vielä kerran! Kaikille tiedoksi: lukekaa Lumikko!

Kauko Röyhkä: Ocean City

Kotimaista spefiä tällä kertaa, eli Kauko Röyhkän Ocean City. En ole Röyhkää aikaisemmin lukenut enkä varmaan olisi tätäkään ihan heti valinnut, mutta Sadetin suositteli (=toi työpöydälle), joten tokihan!

Ocean City on scifi-elementeiltään varsin kevyttä, ainoastaan addiktoiva kide-laite on selvä scifi-elementti. Tai no, ehkä myös Ocean City itse, joka on veden päälle rakennettu rikkaiden ja menestyvien "ideaalikaupunki" (ja lyhenne O.C on varmasti ihan Röyhkältä tarkoituksellista). Röyhkän maailmassa ihmisten lisääntyminen on huomattavasti nykyistä vaikeampaa ja päähenkilö onkin siittäjä Luukas Rothovius, jonka uskonnollinen vakaumus sotii usein mielihaluja vastaan. Kirjan juoni on varsin köykäinen, pääasiassa ovat enemmänkin ihmisen itsensä löytämisen ja yksinäisyyden teemat. Isä-teemaa Röyhkä yrittää käsitellä, mutta valitettavasti hyvän alun jälkeen tarina hieman loppua kohti löysistyy ja muuttuu liiankin action-leffaksi. Tästä olisi saanut huomattavasti enemmänkin irti.

Itse olisin halunnut lukea enemmän mielenkiintoisimmasta hahmosta, eli Ocean Citystä itse. Tällaiset yhteen kaupunkiin sijoittuvat kirjat ovat parhaimmillaan silloin kun kaupungista itsestään tulee elävä hahmo (Ambergris, New Crobuzon, Un Lun Dun, London Below, Gormenghast jne.) Röyhkällä olisi ollut tähän mahdollisuus, mutta hän jättää sen käyttämättä. Muutenkin tuntuu siltä, että Röyhkä käyttää aikaansa tarkoituksenmukaiseen shokeeraamiseen (seksin, väkivallan ja ajoittain ulosteidenkin tasolla) syvällisemmän hahmokuvauksen ja pohdintojen sijaan.

Eihän tämä kuitenkaan huono kirja ollut. Röyhkä kirjoittaa sujuvasti, hahmot ovat pääasiallisesti ihan uskottavia ja ajatukset, joita Röyhkä alkaa käsitellä, ovat sinänsä varsin mielenkiintoisia. Voisin hyvin kuvitella lukevani Röyhkältä jotain muutakin, ehkä hänen ei-scifi-kirjansa olisivat vieläkin mielenkiintoisempia?

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Taas jotakin hieman erilaista, eli kotimaista ei-fiktiota. Virkistävää.

Kyllikki Villa on eläessään reissannut sinne, tänne ja tuonne (rahti)laivoilla ja kirjassa Vanhan rouvan lokikirja hän kuvaa yhtä näistä reissuista, etelä-Amerikkaan. Matkallaan Villa nauhoitti päiväkirjaa ja niistä tämä teos sitten koostuu. Kirjassa ei varsinaisesti "tapahdu" mitään (matkustetaan kovasti), mutta tunnelmat ja vanhenevan naisen mietteet eletystä elämästä ja siitä, mitä vielä on edessä, riittävät mainiosti. Monissa kohdissa tulee sellainen "ah, jospa minäkin"-fiilis (joka karsiutuu nopeasti, kun muistaa kärsivänsä merisairaudesta). Monella tavalla kirja on haikea, Villa tuntee ikänsä painavan ja miettii usein onko tämä matka viimeinen kaukomatka. Toisaalta uusien ja tuttujen paikkojen kohtaamisessa on usein mukana täydellinen riemu, ja Villa saa taas uskomaan myös ihmisten hyvyyteen.

Hieno, "vanhanaikainen" matkakirja, jota lukiessa todella nauttii!

Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Johanna Sinisalo on aina ollut suuria suosikkejani ja siksi odotukset Lasisilmästä (Teos) olivat aika korkealla. Arvosteluista oli voinut päätellä ettei Lasisilmä ole lainkaan Sinisalon aiempien kirjojen kaltainen (toisaalta eipä Sankaritkaan ollut lainkaan kuin Ennen päivänlaskua ei voi), vaan monella tavalla "realistisempi". Ja realistiselta se vaikuttikin. Saippuaoopperan kirjoittamisen maailma on Sinisalolle varmasti tuttu ja koko hommasta jäi sellainen "ahaa, näin niitä oikeasti tehdään" -fiilis. Kirjan spekulatiivinen elementti (vai oliko se vain psykologista trilleriä?) jäi hieman taka-alalle, vaikka loppua kohti tahtia tiivistettiinkin. Toisaalta, monissa arvosteluissa kirjaa on pidetty vain trillerinä eikä mahdolliseen spekulatiivisuuteen ole kiinnitetty mitään huomiota... Melko taitavaa, tavallaan siis.

Päähenkilö Taru jäi vähän etäiseksi, vaikka tarinaa hänen näkökulmastaan (ehkä) kerrottiinkin. Ansan välikommenteilla sai avattua kirjaan vielä yhden tason, mutta niitäkin olisi ehkä kaivannut vähän enemmän. Toisaalta sitten kerronta olisi saattanut mennä liiankin alleviivaavaksi, parissa kohdassa siihen sorruttiin muutenkin.

Tämä kirja jää selvästi heikoimmaksi Sinisalolta lukemistani kirjoista, mutta toisaalta sekä Ennen päivänlaskua ei voi että Sankarit ovat molemmat äärimmäisen hyviä ja omaperäisiä kirjoja. Lasisilmä ei ollut niin hyvä, mutta ei se huonokaan ollut. Odotan innolla seuraavaa romaania, jota odotellessa olisi syytä vihdoin lukea se Kädettömät kuninkaat...

Jänismainos-kampanja

Jänismainos-kampanjan tarkoitus on nostaa esille hyviä kirjoja, joita suuri yleisö ei ole ehkä vielä löytänyt. Yhtenä ihmisenä idean takana on Pasi Jääskeläinen, , mutta mukana on siis myös muita kirjailijoita (joita jänismainostelen myöhemmin).

Ensimmäisenä siis Pasi Jääskeläisen "Lumikko ja 9 muuta" (Atena, 2006) , joka kuului viime vuoden ei ehkä suuriin yllättäjiin, mutta oli yksi mielenkiintoisimmista kirjoista koko vuonna. Jääskeläisen tyyli oli tullut tutuksi novelleista, ja hieman jännitti lukea kokonaista romaania (kävisikö novelleissa toimiva tyyli romaanissa liian raskaaksi?). Mutta se toimi. Kaikki toimi. "Lumikko" on täynnä taikuutta ja realismia, kauhua ja kauneutta eivätkä sen "fantastiset" elementit hypi silmille, vaan ne pureutuvat lukijan tajuntaan hienovaraisesti. Jääskeläisen kirja on hyvin suomalaisen oloinen, Jäniksenselkä on mitä suomalaisin paikkakunta ja hahmotkin ovat uskottavia suomalaisia. Hyviä, pahoja, ihmisiä. Mitään "suurta pahaa" tai hyvää kirjassa ei ole, mikä sekin näin fantasiahenkiselle kirjalle on vain hyväksi.

Minä suosittelen (ja olen suositellutkin) "Lumikkoa" kaikille, jotka haluavat lukea jotakin erilaista! Sen "spekulatiivisia elementtejä" on turha pelätä: tämä ei ole mitään haltiatjakääpiöt -fantasiaa, vaan ihmeen tuntu tulee ihan muualta, pitkälti tutuista asioista. Lisää tällaista!