Connie Willis: Blackout/All Clear

Viimeinenkin Hugo-ehdokas piti lukea, eli Connie Willisin tupla-kirja (=yksi kirja kahteen osaan jaettuna, molemmat osat ilmestyivät viime vuonna) Blackout/All Clear.

Blackout/All Clear seuraa kolmea historioitsijaa, jotka matkustavat vuodesta 2060 vuoden 1941 Lontooseen tutkimaan ja seuraamaan elämää Englannissa pommitusten aikaan. Suhteellisen nopeasti käy ilmi, että he eivät pääse enää takaisin "nykypäivään", ja pelko siitä, että he ovatkin muuttaneet menneisyyttä nousee esiin. Paljon aikaa käytetään myös toisten hahmojen etsimiseen...

Blackout oli itse asiassa ihan kiva, ainakin aluksi, etenkin kun ei Willisiä ollut aiemmin lukenut. Lähtökohta oli sinänsä ihan mielenkiintoinen, ja ajatus historian tutkimisesta "paikan päällä" oli hauska. Mutta. Tarina junnasi paikallaan ihan hirvittävästi. Samaa "mennään ristiin jossain paikassa" -juonikuvioita käytettiin kuin farssissa konsanaan, ja kirjassa oli aivan liikaa toistoa, tyyliin: "Maanantaina Michaelin piti soittaa. Mutta hän ei soittanut. Hän ei soittanut tiistainakaan." Hahmot olivat suhteellisen mielenkiintoisia, mutta eivät niin mielenkiintoisia, että olisi ihan kauheasti jaksanut kiinnostaa. Tästä olisi saanut ehkä yhden ihan hyvän n.400-sivuisen kirjan, mutta ei kahta yli 700-sivuista!

Ensi viikonloppuna sitten selviää kuinka Hugoissa käy!

N. K. Jemisin: The Hundred Thousand Kingdoms

Tämän vuoden Hugo-ehdokaslistalla oli yksi oikea esikoiskirjailija, N. K. Jemisin, jonka romaani The Hundred Thousand Kingdoms on ollut monella "vuoden parhaat kirjat" -listalla ja voittikin jo Locus'in "paras esikoisromaani"-palkinnon.

Äitinsä menettänyt Yeine kutsutaan leijuvaan Taivaskaupunkiin. Maailman hallitsija, Yeinen isoisä, nimeää tämän yllättävästi yhdeksi potentiaalisista perijöistään ja niinpä Yeine päätyy kiivaaseen kamppailuun serkkujensa kanssa hyvin julmassa yhteiskunnassa. Taivaassa asuu myös neljä orjuutettua jumalaa, jotka hekin kiinnostuvat Yeinestä.

Ideana tämä oli tosi hyvä, ja etenkin ajatus siitä, että jumalia voisi orjuuttaa aseikseen oli mielenkiintoinen. Jemisinin käyttämä kieli on myös todella kaunista ja sitä luki mielellään. Valitettavasti muu juoni ja ennen kaikkea hahmot jäivät ohuiksi. Yeine on kaikesta huolimatta melko persoonaton ja jumalista tärkein, Nahadoth on varsin yksiulotteinen. Jotenkin tästä jäi sellainen paranormaalin romanssin -fiilis, vaikka siitä ei varmaankaan ollut kyse.

Jatko-osia tulee luettua, ehkä, mutta jotenkin tämä ei vain ollut minun makuuni. Tai sitten en vaan tajunnut.

Ian McDonald: The Derwish House

Loistavasti yksi Hugo-ehdokkaista ja Euroconin kunniavieraista olivat sama henkilö, eli lukemalla Ian McDonaldin The Derwish House -kirjan sai lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Vuonna 2027 Turkki on kuulunut EU:hun jo 5 vuotta. Istanbul on yhtä aikaa perinteisen turkkilainen ja modernin eurooppalainen; täynnä myyttejä ja teknologiaa, terrorismia ja taidetta. The Derwish House seuraa kuuden henkilön tarinaa viikon ajan.

The Derwish House on niitä kirjoja, joissa tunnelma ja hahmot nousevat ehkä jopa juonen ohi. Se on hyvin tyypillinen (?) McDonaldin kirja, ja väistämättä tulikin mieleen Brazyl ja The River of Gods. Derwish House on kuitenkin lähestyttävämpi ja etenkin hahmoihin pääsee paremmin sisälle. Poikkeuksellisesti kirjan lapsihahmo on varsin onnistunut (pikkuvanha, mutta kuitenkin). Kirjan scifi-teknologia on sekin suhtellisen helppoa. Erityisen ihanaa kirjassa on kuitenkin tunnelma; McDonald hallitsee suuren kaupungin vilinästä kirjoittamisen. Istanbul onkin hyvin pitkälti kirjan seitsemäs hahmo, jota ilman koko tarina hajoaisi atomeiksi. Hugo-ehdokkaista ehdottomasti paremmasta päästä!

Viikon kuluttua onkin Finncon, ja siellä olisi tarkoitus jutella Hugo-romaaneista enemmänkin! Ja monesta, monesta muusta asiasta!!

Mira Grant: Feed

Tämän vuoden Hugo-urakka alkoi Mira Grantin "esikoisromaanilla" Feed (tai oikeastaanhan jo Cryoburn on Hugo-ehdokas, mutta ei vielä silloin kun se tuli luettua). "Esikoisromaanilla" sen takai, että Grant on kirjoittanut Seanan McGuire -nimellä jo muutaman vuoden ajan.

Feed on kirja presidentinvaaleista (USA), uudesta mediasta ja nimenomaan blogien voimakkuudesta, vapauksien puutteesta ja turvattomuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta ja luonnollisesti zombeista. Kirjan päähenkilöt, Georgia, Shawn ja Buffy kutsutaan raportoimaan USAn presidentinvaaleista blogeihinsa, ensimmäisinä bloggereina ikinä. Ehdokas lähtee kiertueelle ja teinit hänen mukanaan. Ja koska mukana on voimakas zombie-elementti, alkaa homma nopeasti mennä pahasti pieleen.

Kirjaa vaihtelee eri kerronnan muotoja kivasti. Välillä on ihan suoraa 1.persoonan kerrontaa, välillä blogitekstejä. Grantia on kehuttu siitä, että hän tunnistaa zombie-genrensä (esim. päähenkilöiden nimet on napattu erilaisista yliluonnollisista yhteyksistä ja tämä tehdään hyvin selväksi myös kirjassa itsessään), mutta ajoittain se menee vähän ylisöpön ja liioitellun puolelle. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja maailma tuntuu toimivan (muutamia kauneusvirheitä lukuunottamatta). Muutaman hahmon motiivit jäävät ikävän ohuiksi eikä aivan selviä miksi he tekivät mitä tekivät. Yksi poikkeuksellisen voimakas kohtaus kirjassa onneksi on! Feed on myös varsin "helppo" ja paikoitellen kevytkin kirja, eli hieman ihmetyttää miten se Hugo-ehdokkaaksi on päässyt. Kiva kirja, kannattaa lukea, mutta...

Paolo Bacigalupi: The Windup Girl

Viime vuonna Hugo-palkinto jaettiin kahden romaanin kesken. Toinen tuli luettua jo aika päivää sitten (City and the City), toinen nyt hieman myöhemmin. Kyseessä siis Paolo Bacigalupin The Windup Girl.

Tulevaisuuden Thaimaata hallitsee lapsihallitsija. Luonnonmullistukset ja kulkutaudit ovat muuttaneet maailmaa ja kaloreita kontrolloivilla megakorporaatioilla on valtaa. Thaimaassa omia polkujaan - niin poliittisia kuin kaupallisiakin - kulkevat kirjan päähenkilöt, joista yksi on nimessäkin mainittu "Windup Girl", Emiko. Emiko on aiemman omistajansa hylkäämä prostituoiduksi ajautunut kellopelinainen (paremman termin puutteessa). Tunnelma on synkkä eikä kukaan hahmoista, ehkä juuri Emikoa lukuunottamatta, vaikuta erityisen pidettäviltä. Etenkin Anderson ja Kanya jäävät tarkoituksellakin etäiseksi.

Windup Girl seuraa siis monen hahmon tarinoita, mutta jotenkin niihin oli vaikea tarttua. Bacigalupin maailma on monimutkainen ja monitasoinen, ja itse kirjaan sisäänpääsyssä meni useita satoja sivuja. Vaikka kertomus kyllä käynnistyy nopeasti ja etenee verrattain vauhdikkaasti. Ehkä hahmoja on kuitenkin hieman liikaa, ja - ennen kaikkea - Bacigalupin maailma on aidosti outo ja vieras ja vaatisi enemmän keskittymistä kuin mihin nyt oli mahdollisuus. (Tai sitten en vain tajunnut, mikä on varsin todennäköistä sekin.)

Windup Girl oli Bacigalupin esikoisromaani, ja varmasti tulee luettua häneltä jotain muuta myöhemmin.

Robert Charles Wilson: Julian Comstock: A Story of 22nd-Century America

Robert Charles Wilsonin Julian Comstock: A Story of 22nd-Century America ei voittanut Hugoa, mutta oli ehdolla. Kun tuli mahdollisuus lukea se, pitihän se käyttää.

Tarina kertoo siis Julian Comstockista, tosin parhaan ystävän Adamin näkökulmasta kerrottuna. Julianin setä, USA:n presidentti, murhauttaa Julianin isän pelätessään tämän havittelevan valtaa itselleen. Julianiin ei tietenkään myöskään suhtauduta erityisen hyvin. Tarinan alussa Julian ja Adam ovat vielä nuoria, ja kertomus seuraakin heitä läpi sodan ja vallankumouksen.

Kirjan alku oli tosi lupaava, ja Wilsonin dystopia-viktoriaaninen tulevaisuus oli oikein mielenkiintoisen oloinen. Sota Labradorilla kiinnosti sekin (tosin Euroopan tilanteesta olisi voinut kertoa vielä enemmänkin). Mutta loppua kohti kiinnostus hiipui. Tarina on aivan liian pitkä, ja Adamin naiviuus alkaa käydä nopeasti hermoille (naivin ja tyhmän välillä on ero, ja Adam liukastelee aina sille väärälle puolelle). Julianin intohimo, Charles Darwin, vaikuttaa sekin päälleliimatulta ja etenkin hänen suunnittelemansa elokuva jää aivan irralliseksi. Ei siis ihme, ettei Hugoa tällä irronnut, kokonaisuus on loppujen lopuksi varsin keskinkertainen. Alku lupasi parempaa.

C.J. Cherryh: Cyteen

Vaikka Downbelow Station ei juurikaan uponnut, piti Cyteen silti lukea, sillä se on "pakollista luettavaa" sisältävällä Hugo-voittaneiden kirjojen listalla. Downbelow Station ei olisikaan ollut välttämätön Cyteenin lukemiselle (mutta sekin on samalla listalla).

Ariane Emory on Cyteenin voimakkain henkilö, niin poliittisesti kuin tutkimuspuolellakin. Hänellä on luonnollisesti paljon vihollisia, ja ehkei kovin yllättäen Ariane murhataan. Koska Cyteenin maailmassa ihmisten fyysinen kloonaus on arkipäivää, päätetään myös Ari kloonata, mutta sillä erotuksella yleiseen lasten kloonaukseen, että uusi klooni yritetään kasvattaa niin paljon vanhan Arianen kaltaiseksi kuin vain mahdollista. Pääajatuksena tietenkin se, että Arianen ominaisuudet ja tieto kloonautuisivat myös.

Cyteenin maailma oli mielenkiintoinen. Ihmisten lisäksi kloonataan "azi"-nimisiä, lähes-ihmisiä. Kloonausprosessi on sama, mutta siinä missä ihmislapsia kasvattavat vanhemmat, azit oppivat tarvitsemansa taidot nauhojen avulla. Tässä onkin suuri ero: azit ovat superluotettavia, lähes orjia, mutta kuitenkin geneettisesti käytännössä ihmisiä. Azista ihmiseksi muutos on myös mahdollista "viimeisen nauhan" avulla. Myös hahmot olivat kiinnostavia. Ari itse oli ihan OK, mutta Justin (Arin pahimman vihollisen kloonattu poika) oli erityisen mielenkiintoinen. Justinin ja Grantin (azi) suhde toimi myös hyvin, ja koko ajan odotti Justinin ja "uuden" Arin väistämätöntä yhteentörmäystä.

Kirjan rakenne oli hieman kummallinen: tarina ei tuntunut oikein pääsevän käyntiin, sitten se eteni nopeasti, loppupuolella oli vähän (ehkä tarpeellistakin) tyhjäkäyntiä ja aivan loppu tuntui kiirehdityltä. OK, Cyteeniin on vielä toki jatko-osia (ja samaan maailmaan sijoittuu paljon muitenkin kirjoja), eli tämä selittää miksi kirja loppui niin kuin loppui, mutta näin "yksittäisenä" luetuksi kirjaksi se jäi hieman kaivertamaan. Cyteen oli kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Downbelow Station, mutta ehkä jatkossa kokeilen Cherryhiltä taas fantasiaa.

Catherynne M. Valente: Palimpsest

Mitä tapahtui huhti- ja toukokuulle? Hyvä kysymys, kirjoja ei ainakaan tullut luettua (paitsi arvostelukirjoja ja aika paljon sarjakuvia). Mutta jotain sentään, esimerkiksi Hugo-ehdokkaanakin oleva Catherynne M. Valenten Palimpsest.

Palimpsest on neljän toisensa tuntemattoman henkilön tarina. Se sijoittuu "oikeaan" maailmaan ja Palimpsest-nimiseen paikkaan, jonne on vaikea päästä, ja jossa on vielä vaikeampi pysyä. Kovasti enempää siitä ei pidä tässä sanoa, mutta kyseessä on siis urbaania fantasiaa siinä merkityksessä, jossa urbaani tapahtumapaikka on tärkeässä roolissa, oikeastaan hahmo itsekin.

Palimpsest on todella kauniisti kirjoitettu ja unenomainen tarina. Pääidea on hieno, eikä tarina sorru liiallisiin turhanpäiväisiin monimutkaistumisiin vaan pysyy koko ajan raiteillaan. Tietyntyyppistä toistoa esiintyy, mutta se on oikeastaan jopa juonen kannalta perusteltua. Suositeltava kirja! Toivottavasti Valentelta tulee pian jotain muuta (vanhempia kirjoja pitää myös hankkia, vaikka niiden hankkiminen voi kyllä olla hankalaa).

John Scalzi: Zoe's Tale

Viimeinen Hugo-romaaniehdokas on John Scalzin Zoe's Tale. Jälleen kerran entuudestaan tuntematon kirjailija, ja itse asiassa Old Man's War -sarjan 4.osa.

Zoe's Tale kertoo (yllättävää...) Zoë-nimisestä teinistä, joka ottovanhempiensa lähtee asuttamaan kaukaista planeettaa. Melko pian käy ilmi, että planeetan asuttaminen ei menekään ihan suunnitelmien mukaan. Zoë kuitenkin haluaa elää normaalia teini-ikäisen elämää kavereineen ja poikaystävineen, siitäkin huolimatta että hän on - normaalielämänsä ohella - ihmisten ja Obin-alieneiden rauhanehto ja käytänössä Obinien puolijumalatar...

Tämä kirja liittyy Scalzin kolmanteen romaaniin, The Last Colony, ja itse asiassa kertookin saman tarinan eri näkökulmasta. The Last Colonyn lukeminen ei ole välttämätöntä Zoe's Tale'n ymmärtämiseksi, mutta kyllä se olisi helpottanut paljon. Monessa kohdassa tuli selkeä "tämä juttu on varmaan kerrottu jossain muualla" -fiilis, mikä ei varsinaisesti kirjaa parantanut. Zoë on hahmona onneksi ihan OK, eikä juonellisestikaan mitään suurta vikaa ole (tapaaminen "ihmissusien" kanssa tosin tökkäsi, se ei ollut luotenva), mutta ohueksi kirja yksinään jää. Koska Zoe's Tale oli kuitenkin varsin hyvä, niin pitää ehkä yrittää lukea sarjan alkupääkin.

C.J.Cherryh: Downbelow Station

Hugo-voittaja tämäkin, eli C.J. Cherryhin Downbelow Station. Sijoittuu Alliance-Union -universumiin (joka oli ihan vieras ennen tätä kirjaa).

Monen kertojan näkökulmasta kerrottu sotakirja, avaruusasemalle sijoittuva (nimestä voinee arvata jotain). Mukana tarinassa tärkeässä osassa myös avaruusaseman vieressä oleva planeetta Pell, jolla asuu rauhanomainen rotu, hisa. Sota koskettaa toki myös heitä ja he eivät ole siihen lainkaan varautuneet. Aseman väki joutuu nopeasti sotivien osapuolten "puun ja kuoren" väliin ja joutuu tekemään tulevaisuuttaan koskevia, hankaliakin ratkaisuja.

OK, monen kertojan tarinassa oli ehdottomasti se hyvä puoli, että sodan eri osapuolet saivat - ainakin osittain - äänensä kuuluviin. Ongelmaksi (minulle) muodostui se, että mieleenpainuvia ja koskettavia hahmoja oli melko vähän. Muutama (Talley, Satin) hahmo nousi onneksi ylitse muiden ja etenkin hisa oli varsin mielenkiintoinen rotu (ja hyvä esimerkki ihmisten ahneudesta ja sortovallasta...). Mutta verrattuna niihin kahteen muuhun Cherryhin kirjaan, jotka olen aiemmin lukenut, ei Downbelow Station ollut mitenkään erityisen hyvä. 200 sivua käytettiin juonen alustamiseen ja vasta sen jälkeen alkoi tapahtua. Osa alustuksesta oli toki tärkeää ja hahmoja tosiaan oli paljon, mutta hieman nopeammin olisi voinut asia edetä. Onnistuneita kohtia oli (ja muutama oikein koskettavakin kuvaus), mutta ne jäivät ikävästi vähemmistöön.

Paladin ja Foreigner olivat hahmoiltaan parempia, mutta kaipa Cyteen (joka näytti pelottavan paksulta... ja on siis tämän jatko-osa) pitää lukea, sekin kun voitti Hugon.

Alfred Bester: Murskattu mies

Hugo-listan lyhentämistä, tällä kertaa ihka ensimmäinen voittaja Alfred Bester ja kirja Murskattu mies (joka tuli kirjastossa vastaan suomeksi).

Murskattu mies kertoo maailmasta jossa esperit eli kurkistajat (=telepaatit) näkevät kaikkien mieliin ja rikosten tekeminen onkin sen takia mahdotonta. Toinen päähenkilöistä, Ben Reich, päättää kuitenkin tehdä murhan ja päästä pakoonkin, välttyä pelätyltä Murskaamiselta. Reichin vastavoimana toimii esperi Lincoln Powell, joka yrittää selvittää sekä miten Reich murhansa teki että ennenkaikkea miksi.

Telepaatit ovat toki scifissä usein nähty teema ja siksi olikin virkistävää lukea ns. alkuteos, joka on - epäilemättä - toiminut esikuvana monelle muulle vastaavaa teemaa käsittelevälle kirjalle (ja muullekin, B5 nousee tietenkin heti mieleen). Besterin tapa kirjoittaa (kuvailla?) esperien äänetöntä, ajatuksista muodostuvaa keskustelua lauseista muodostetuilla kuvilla oli myös varsin hyvä ja pidin tavasta jolla Reich peitti ajatuksensa Powelilta.

Ymmärrettävästi alansa klassikko. Ei nyt varsinaisesti innostanut heti lukemaan lisää Besteriä, mutta varmasti tulee jossain vaiheessa hänenkin teoksiin taas tartuttua.

Michael Chabon: The Yiddish Policemen's Union

Viimeisimmän romaani-Hugon voitti Michael Chabon kirjastaan The Yiddish Policemen's Union. Aiemmin Chabonilta oli tullut luettua ainoastaan loistava Kesämaa (joka on hieno fantasiakirja baseballista!).

Vaihtoehtoisesta historiasta on kyse, juutalaisasutusta Alaskassa. The Yiddish Policemen's Union on dekkari, pääosassa alkoholisoitunut, vaimostaan eronnut poliisi Landsman. Landsman päätyy selvittelemään mysteeristä murhaa, jonka seuraukset ja syyt voivat olla huomattavasti syvemmällä kuin hän aluksi kuvittelikaan. Koko ajan mukana kulkee ajatus uudesta diasporasta: USA haluaa Alaskan takaisin juutalaisilta ja kaikkien tulevaisuus on vaakalaudalla. Landsmanilla on vielä - tietenkin - henkilökohtaisiakin ongelmia, joista vähäisin ei liene se, että hänen ex-vaimonsa onkin yhtäkkiä hänen pomonsa...

The Yiddish Policemen's Union on niitä kirjoja, jotka oikeastaan pitäisi lukea useampaan kirjaan. Chabon ei alleviivaa, ja etenkin hänen vaihtoehtoinen historiansa kuvaillaan hienovaraisesti rivien välissä, eikä selitetä rautalangasta väännetysti. Mikä ei tietenkään tee tästä helppoa, iltaisin väsyneenä luettavaa kirjaa. Tarinassa on paljon tietyntyyppistä kuivaa huumoria, mikä vetosi. Yhtä kevyt tämä ei ollut kuin Kesämaa, mutta aihe ja kohdelukijatkin ovat huomattavan eri. Chabon kuvasi kivasti Landsmanin nykyisyyttä preesensissä ja menneisyyttä imperfektissä, mikä loi hienon kontrastin useamman aikajanan välille (ja loi tavallaan myös lisäjännitystä: preesensissä voi tapahtua mitä tahansa!)

Pitäisi varmaan tutustua amerikanjuutalaisten kulttuuriin tarkemmin ja lukea tämä sitten uudestaan!

Neil Gaiman: The Graveyard Book / Odd and the Frost Giant

Viimeisin Amazon-tilaushetki karkasi käsistä pahan kerran, mutta Neil Gaimanin uusi romaani The Graveyard Book oli kyllä sillä alkuperäiselläkin tilauslistalla (The Dangerous Alphabet ei ollut eikä varsinkaan Neverwhere DVD...)

The Graveyard Book on taas hieman nuoremmille lukijoille (ei pienille lapsille, mutta Coraline-ikäisille?) suunnattu kauhutarina. Nobodyn perhe murhataan raa'asti, mutta Nobodyn ("Bod") adoptoivat läheisen hautausmaan asukit, joista suurin osa on tietenkin luonnollisesti kuolleita. Taustalla tapahtuu kaikenlaista, mutta pääasiassa keskitytään tietenkin Bodin elämään: kuinka hankalaa on kasvaa elävänä kuolleiden joukossa? Bodin ainoan eläväksi laskettavan kumppanin elävyys on sekin hieman kyseenalaista... Oikein kaunis kasvutarina.

Hyvin tyypillistä Gaimania, hyvässä ja pahassa. Erikoinen ympäristö, sympaattiset hahmot, toimivaa jännitystä, aidosti pelottava ja silleen. Toisaalta ei ehkä mitään kovin uutta...? Mutta ei siis missään tapauksessa huono tarina, hyvin kerrottu ja Dave McKeanin kuvat tukivat tarinaa kauniisti. Tästäkin tulisi oikein hieno animaatio (etenkin stop-motion-sellainen).

Samalla tuli tilattua Gaimanin Odd and the Frost Giants, mikä oli varsin mukava pieni tarina ja tavallaan toi mukaan aiemmista Gaimanin tarinoista tuttuja hahmoja (ihan eri ympäristössä ja tavallaan erilaisina, mutta kuitenkin...). Odd ja Bod ovat itse asiassa hyvin samanlaisia hahmoja: molemmat nuoria poikia, jotka joutuvat pärjäämään aivojensa avulla. Kiva kirja, toivottavasti julkaistaan kuvitettuna jossain novellikokoelmassa, sen verran lyhyestä tarinasta on kyse.