Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Harvoin pystyy sanomaan sen tarkan päivän, jolloin alkoi odottaa jonkin kirjan julkaisua. Emmi Itärannan esikoisromaanin, Teemestarin kirjan, kohdalla päivä oli 16.7.2011, jolloin Teoksen romaanikilpailun voittaja julkistettiin Finnconissa.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen. Päähenkilö Noria kouluttautuu teemestariksi isänsä jalanjäljissä maailmassa, jossa vedestä on huutava pula. Noria varjelee myös suurta salaisuutta, jonka paljastuminen johtaisi väistämättä suuriin ongelmiin.

Vaikka dystopia ei ole todellakaan suosikkilajityyppini (ehkä jopa päinvastoin), on Teemestarin kirja miellyttävää luettavaa (ja kyllä, kyllä se on dystopiaa). Syy lienee se, että monissa dystopia-romaaneissa on hyvinkin graafisia kuvauksia kaikesta maailman kamaluudesta. Teemestarin kirjassa on hyvin graafisia kohtia, mutta ne keskittyvät niihin kauniisiin asioihin, joita maailmassa on vielä jäljellä: teen tuoksuun, lehtiin polulla, veteen. Vesi onkin keskeisessä roolissa romaanissa. Sekä sen puute että läsnäolo kulkevat koko ajan mukana, ja veden merkitys elämän ylläpitäjänä on selkeä. Tyyliltään Teemestarin kirja on viipyilevä ja paikoitellen hidas, mutta samalla tavalla hidas ja viipyilevä kuin teeseremoniakin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö päähenkilön puolesta alkaisi jännittää, ja varsinkin loppua lähestyttäessä oli vaikea laskea kirjaa kädestään.

Menneisyyden kuvaus meille "arkisten" esineiden kautta on myös mielenkiintoista. Osa kuvailluista esineistä tuntuu nyt jo muinaismuistoilta, mikä omalla tavallaan lisää kirjan ajattomuutta. On teknologiaa, jota emme vielä tunne, mutta toisaalta joitain teknisiä laitteita ollaan nyt jo menetetty - tai ainakin aika on ajanut niiden ohi.

Eli kyllä, Teemestarin kirja on todella hyvä romaani! Siitä on - ainakin muutamien nettiarvosteluiden perusteella - pitäneet ihmiset, jotka eivät scifistä muuten välitä, mutta ei scifin harrastajienkaan tarvitse sitä missään nimessä karttaa. Päinvastoin! Toivottavasti kuulemme tästä kirjailijasta vielä paljon lisää!

China Miéville: Embassytown

Yksi maailman parhaista kirjailjoista, China Miéville, kirjoitti scifi-romaanin. Ja Embassytown on ihan "selvää" scifiä, toisin kuin Miévillen aiempi tuotanto jonka genrelajittelusta voisi keskustella pitkäänkin.

Kaukana tulevaisuudessa ihmiset asuttavat planeettaa, jolla elää myös planeetan alkuperäisrotu, "Isännät." Elo on sinänsä aivan rauhaisaa, siitäkin huolimatta että Isäntien kanssa keskustelu ei ole aivan helppoa, vaan siihen kykenevät ainostaan Suurlähettiläät. Päähenkilö Benner Cho pääsee näkemään eturivistä mitä tapahtuu kun paikalle saapuu uusi Suurlähetteliäs.

Embassytown on mahtava kirja! Siinä on yhdessä kirjassa enemmän mielenkiintoisia ideoita kuin monessa heikomassa yhteensä. Miéville kirjoittaa tietenkin edelleen omalla, kauniin mutkikkaalla kielellään.Vanhalle lingvistille kirja, jossa (yhdessä) pääosassa on kieli, tulkkaus ja kulttuuri oli miellyttävä kokemus. Ehkä juuri tuo kielen merkitys ja kielen muodostuminen jäivät mieleen kaikkein mielenkiintoisimpana aspektina.

Vaikka The City & The City olikin loistava romaani, on Embassytown vielä loistavampi. Tämä piti - kliseisesti sanottuna - otteessaan alusta loppuun ja yllätti joka metrillä! Lisää!

Jasper Fforde: Shades of Grey

Seuraavaa Thursday Next -romaania odotellessa oli hyvä lukea Jasper Fforden uusin teos, humoristinen dystopia Shades of Grey. Humoristinen dystopia? Niinpä.

Tulevaisuuden Walesiin (n.+500 v.) Eddie Russet ja hänen isänsä lähetetään "maaseudulle", East Carminen kylään rangaistukseksi käytännön pilasta. East Carminessa Eddie tapaa Jane-nimisen tytön, joka on ns. kastiton. Jane ei tunnu hyväksyvän maailmassa vallitsevaa tilaa ja ihmisluokkia kovinkaan helposti, ja luonnollisesti naivi Eddie tempautuu mukaan Janen suunnitelmiin. Matkan varrella selviää tietenkin myös se, että hallitus ei ehkä olekaan aivan niin hyvä kuin mitä antaa ymmärtää.

Shades of Greyn maailma on mielenkiintoinen. Ihmisten sosiaalinen status ja luokka määrittyy sen mukaan, mitä värejä he pystyvät näkemään. Teini-ikäiset testataan tietyn ikäisinä, ja esimerkiksi eri värejä näkevien väliset avioliitot ovat kiellettyjä. Toisaalta taas avioiliitoilla halutaan jalostaa jälkikasvun väripotentiaalia: mitä selvemmin tietyn värin näkee, sitä korkeampaan asemaan nousee. Shades of Grey ei ole yhtä hauska ja sanaleikkejä viljelevä kuin Fforden aiemmat sarjat. Dystopiaksi se kuitenkin on varsin huvittava (mihin ei tietenkään paljoa tarvita: dystopiat eivät kuitenkaan yleensä ole lainkaan hauskoja), ja korostaa dystooppisten hallitusten mielettömyyttä (esim. lusikoiden tekeminen on kiellettyä ja siksipä ne ovat kovaa valuuttaa maailmassa).

Vaikka ehkä Fforden muut sarjat ovat parempia, kyllä tämänkin jatko-osat tulee varmasti luettua!

Connie Willis: Blackout/All Clear

Viimeinenkin Hugo-ehdokas piti lukea, eli Connie Willisin tupla-kirja (=yksi kirja kahteen osaan jaettuna, molemmat osat ilmestyivät viime vuonna) Blackout/All Clear.

Blackout/All Clear seuraa kolmea historioitsijaa, jotka matkustavat vuodesta 2060 vuoden 1941 Lontooseen tutkimaan ja seuraamaan elämää Englannissa pommitusten aikaan. Suhteellisen nopeasti käy ilmi, että he eivät pääse enää takaisin "nykypäivään", ja pelko siitä, että he ovatkin muuttaneet menneisyyttä nousee esiin. Paljon aikaa käytetään myös toisten hahmojen etsimiseen...

Blackout oli itse asiassa ihan kiva, ainakin aluksi, etenkin kun ei Willisiä ollut aiemmin lukenut. Lähtökohta oli sinänsä ihan mielenkiintoinen, ja ajatus historian tutkimisesta "paikan päällä" oli hauska. Mutta. Tarina junnasi paikallaan ihan hirvittävästi. Samaa "mennään ristiin jossain paikassa" -juonikuvioita käytettiin kuin farssissa konsanaan, ja kirjassa oli aivan liikaa toistoa, tyyliin: "Maanantaina Michaelin piti soittaa. Mutta hän ei soittanut. Hän ei soittanut tiistainakaan." Hahmot olivat suhteellisen mielenkiintoisia, mutta eivät niin mielenkiintoisia, että olisi ihan kauheasti jaksanut kiinnostaa. Tästä olisi saanut ehkä yhden ihan hyvän n.400-sivuisen kirjan, mutta ei kahta yli 700-sivuista!

Ensi viikonloppuna sitten selviää kuinka Hugoissa käy!

Elizabeth Bear: Jenny Casey -trilogia

Euroconin toinen kunniavieras, Elizabeth Bear, oli aiemmin täysin tuntematon tuttavuus, ja Jenny Casey -trilogiaa suositeltiin hyväksi aloitussarjaksi. Mitä se olikin.

Jenny Casey on menettänyt toisen silmänsä ja kätensä, ja saanut tilalle uudet, parannetut koneversiot. Sarjan ensimmäinen osa, Hammered, käsittelee Jennyn uudelleen rekrytointia hommaan johon vain hän on soveltuva. Ja johon hän ei tietenkään haluaisi ryhtyä, syistä jotka kyllä tulevat kirjassa hyvin selväksi. Tärkeässä osassa ovat myös Jennyn ystävät, etenkin Gabe perheineen. Toinen osa, Scardown, korostaa ensimmäisen osan teemoja, tai ainakin osaa niistä, etenkin ympäristötuhoja. Tapahtumat sijoittuvat pääasiallisesti avaruusalukselle, jonne suurin osa ensimmäisen osan hahmoista on päätynyt. Kanadan ja Kiinan välit alkavat kiristyä ja jossain tuntuu olevan jotain avaruusolentojakin. Kolmannessa osassa, Worldwired, Jenny "pelastaa maailman", tai jotain sen suuntaista. Tässä vaiheessa pelataan jo varsin isoilla panoksilla, eikä helppoja ratkaisuja enää ole. Koko ajan mukana on "oikean" maailman lisäksi virtuaaliulottuvuus, mutta varsinaista cyberpunkia tämä ei kyllä ole.

Jenny määrittelee itseään pitkään ja pitkälti muokkaustensa kautta. Jenny on hahmona oikein onnistunut: epätäydellinen, hieman vanhempi naishahmo. Jennyn tarina kerrotaan preesensissä ja 1.persoonassa, muut 3.persoonan imperfektissä. Poikkeuksellisesti kirjassa on myös onnistuneita ja kiinnostavia lapsi/teinihahmoja sekä ihana AI. Ihmissuhteet olivat myös miellyttävän monimuotoisia, ja mies-nais -heteropari ei ollut tässä maailmassa mitenkään ainoa vaihtoehto. Paikoitellen tarina on hieman sirpaleinen ja on hieman hankala pysyä mukana, mutta mitä pidemmälle sarja etenee, sitä helpommaksi se käy. Sarja kannattaa ehdottomasti lukea kokonaisuutena ja järjestyksessä!

Kyllä nämä mielellään luki. Pitäisi lukea Bearilta vielä jotain muutakin: Euroconissa selvisi nimittäin se, että hän on hyvin mielenkiintoinen ihminen ja loistava esiintyjä!

Ian McDonald: The Derwish House

Loistavasti yksi Hugo-ehdokkaista ja Euroconin kunniavieraista olivat sama henkilö, eli lukemalla Ian McDonaldin The Derwish House -kirjan sai lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Vuonna 2027 Turkki on kuulunut EU:hun jo 5 vuotta. Istanbul on yhtä aikaa perinteisen turkkilainen ja modernin eurooppalainen; täynnä myyttejä ja teknologiaa, terrorismia ja taidetta. The Derwish House seuraa kuuden henkilön tarinaa viikon ajan.

The Derwish House on niitä kirjoja, joissa tunnelma ja hahmot nousevat ehkä jopa juonen ohi. Se on hyvin tyypillinen (?) McDonaldin kirja, ja väistämättä tulikin mieleen Brazyl ja The River of Gods. Derwish House on kuitenkin lähestyttävämpi ja etenkin hahmoihin pääsee paremmin sisälle. Poikkeuksellisesti kirjan lapsihahmo on varsin onnistunut (pikkuvanha, mutta kuitenkin). Kirjan scifi-teknologia on sekin suhtellisen helppoa. Erityisen ihanaa kirjassa on kuitenkin tunnelma; McDonald hallitsee suuren kaupungin vilinästä kirjoittamisen. Istanbul onkin hyvin pitkälti kirjan seitsemäs hahmo, jota ilman koko tarina hajoaisi atomeiksi. Hugo-ehdokkaista ehdottomasti paremmasta päästä!

Viikon kuluttua onkin Finncon, ja siellä olisi tarkoitus jutella Hugo-romaaneista enemmänkin! Ja monesta, monesta muusta asiasta!!

Mira Grant: Feed

Tämän vuoden Hugo-urakka alkoi Mira Grantin "esikoisromaanilla" Feed (tai oikeastaanhan jo Cryoburn on Hugo-ehdokas, mutta ei vielä silloin kun se tuli luettua). "Esikoisromaanilla" sen takai, että Grant on kirjoittanut Seanan McGuire -nimellä jo muutaman vuoden ajan.

Feed on kirja presidentinvaaleista (USA), uudesta mediasta ja nimenomaan blogien voimakkuudesta, vapauksien puutteesta ja turvattomuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta ja luonnollisesti zombeista. Kirjan päähenkilöt, Georgia, Shawn ja Buffy kutsutaan raportoimaan USAn presidentinvaaleista blogeihinsa, ensimmäisinä bloggereina ikinä. Ehdokas lähtee kiertueelle ja teinit hänen mukanaan. Ja koska mukana on voimakas zombie-elementti, alkaa homma nopeasti mennä pahasti pieleen.

Kirjaa vaihtelee eri kerronnan muotoja kivasti. Välillä on ihan suoraa 1.persoonan kerrontaa, välillä blogitekstejä. Grantia on kehuttu siitä, että hän tunnistaa zombie-genrensä (esim. päähenkilöiden nimet on napattu erilaisista yliluonnollisista yhteyksistä ja tämä tehdään hyvin selväksi myös kirjassa itsessään), mutta ajoittain se menee vähän ylisöpön ja liioitellun puolelle. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja maailma tuntuu toimivan (muutamia kauneusvirheitä lukuunottamatta). Muutaman hahmon motiivit jäävät ikävän ohuiksi eikä aivan selviä miksi he tekivät mitä tekivät. Yksi poikkeuksellisen voimakas kohtaus kirjassa onneksi on! Feed on myös varsin "helppo" ja paikoitellen kevytkin kirja, eli hieman ihmetyttää miten se Hugo-ehdokkaaksi on päässyt. Kiva kirja, kannattaa lukea, mutta...

Joanna Russ: Naisten planeetta

Inhottavaa lukea kirjoja vian siksi, että kirjailija on juuri kuollut... Niin kuitenkin kävi Joanna Russin kanssa, jonka Naisten planeetta tuli luettua uudestaan kirjailijan kuoltua huhtikuussa. Tämä on niitä kirjoja, joista on kirjoitettua kirjoja, eli tässä tulee nyt aika pintaraapaisu.

Naisten planeetta on neljän naisen, Janetin, Jeanninen, Johannan ja Jaelin tarina. Neljä naista edustavat neljää eri planeettaa, joista jokaisella on erilainen suhtautuminen tasa-arvoon (tai ehkä oikeimmin feminismiin). Tarinan aikana kukin nainen - ja ennen kaikkea lukija - oppii näkemään asiat useammalta eri kantilta.

Mikään helppo kirja Naisten planeetta ei ole. Se on moniulotteinen, monikertojainen ja vihainen kirja. Toisaalta se on myös nopeatempinen ja humoristinen. Monet sen teemoista olivat, ehkäpä onneksi, ajankohtaisempia vuonna 1975 kuin nykypäivänä. Missään tapauksessa Naisten planeetta ei ole kuitenkaan vanhentunut, minkä huomaa loistavasti esim. viime aikoina käydystä "miksi naisten kirjoittamaa scifiä ei julkaista enemmän" -keskustelusta (esim. täällä). Kirjan englanninkielinen nimi, The Female Man kertoo myös paljon enemmän kuin Naisten planeetta. Voidakseen olla hyväksytty ihmisenä, pitää muuttua mieheksi. Pitääkö naisten todella luopua itsestään tullakseen hyväksytyksi?

Mielenkiintoinen kirja! Pitäisi lukea vielä Piknikki paratiisissa.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset

Pikkutauko back-login purkamisesta, eli aivan uunituore kirja! Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen uuden sarjan ensimmäinen osa, Routasisarukset. Lappalainen & Leinonen ovat julkaiseet yhdessä romaaneja aikaisemminkin, ja Routasisarukset tuntuu olevan hieman "aikuisempi" kirja kuin aiemmat.

Utu-tyttö lähtee rauhallisesta Laaksosta etsimään post-ekokatastrofiseen Eurooppaan kadonnutta Marras-veljeään. Matkalla Utu tutustuu myös tarkemmin omiin voimiinsa, koneiden kanssa puhumiseen, ja Marras taas joutuu miettimään omien kykyjensä voimaa. Kaiken takana on ennustus, mutta ei aivan perinteinen sellainen...

Vaikka kirjan alussa on kartta & ennustus, ei Routasisarukset kuitenkaan ole fantasiaa. Se on enemmänkin dystopia-scifiä, mutta onneksi dystooppisuus ei ole aivan lannistavaa. Myöskään sen tarjoama scifi ei ole "vaikeaa" tai liian teknistä, vaan päähenkilöiden kautta luonnollisesti avautuvaa. Kirjan maailma on erityisen mielenkiintoinen: ihmisten lisääntymistä kontrolloidaan mielenkiintoisella tavalla. Biologisten vanhempien merkitys (tai merkitysettömyys) nouseekin esiin monella eri tavalla. Myös voima ja hallinta ovat teemoja joita pohditaan enemmänkin ja useammastakin eri näkökulmasta. Ennustus on myös hieman "perinteisestä" poikkeava!

Routasisarukset on joissain paikoissa leimattu täysin nuortenkirjaksi, todennäköisesti teini-päähenkilöittensä johdosta. Vaikka kirja nuorillekin ehdottomasti sopii, voi sitä kuitenkin suositella aikuisemmillekin lukijoille. Eijan ja Annen luoma maailma on mielenkiintoinen, hieman erilainen tulevaisuudenkuva, joka herättää ajattelemaan sitä, mihin olemme oikeasti menossa. Onko meillä varaa jatkaa tähän tahtiin? Routasisarukset ei kuitenkaan sorru saarnaamaan, ja tiettyä pinnanalaista positiivisuuttakin tuntuu löytyvän. Toivottavasti Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjasta pitäneet lukijat löytävät tämänkin!

Ja sitten odotellaan jatkoa... Vuosi on pitkä aika odottaa, mutta kannattaa kyllä!

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief

Hannu Rajaniemi on varmaankin kuuluisin suomalainen kirjailija tällä hetkellä. Hänen esikoisromaaninsa The Quantum Thief julkaistiin alunperin englanniksi Britanniassa, mutta suomennoskin on kyllä jo saatavilla.

Jean De Flambeur, rikollinen ja nero, saa elämänsä tilaisuuden paeta Dilemma-vankilasta jossa hän taistelee ikuisesti omaa itseään vastaan: Mieli-niminen nainen Perhonen-avaruusaluksellaan auttaa Jeanin pakoon. Paolla on toki hintansa, mutta ennen kuin siihen päästään on Jeanin selvitettävä kuka hän oikeastaan on ja se reissu vie parin hyvin mielenkiintoiseen Marsiin. Marsissa taas etsivä Isidore Beutrelet tutkii murhaa ja jäljet johtavat...

Rajaniemellä on monta konseptia käsissään, ja kaiken pohjalla toisaalta kuitenkin "yksinkertainen" seikkailukertomus. Etenkin hänen Marsinsa, missä aika on valuuttaa ja yksityisyys/jakaminen osa kultuurillista kanssakäymistä on hyvin erikoisen kiinnostava. Etenkin alkupuolella kirja oli melko hankalasti sisäistettävissä: maailmaan mukaan pääsemiseen meni melkoisesti aikaa. Rajaniemi ei turhia selittele.. Kiinnostavat hahmot (etenkin Mieli ja Perhonen) ja hitaasti aukeava maailma vetivät kuitenkin mukanaan ja oli tosi kiva lukea välillä kunnon high-concept scifiä. Olisi jännittävä lukea kirja uudestaan suomeksi, sillä tarinassa on paljon kääntämiskelvottomia osia (Mielin kulttuurissa kaikella on suomenkieliset nimet). Jatkoa odotan innolla!

Cory Doctorow: For the Win

Minne meni toukokuu?! Cory Doctorowin For the Win tuli luettua jo huhtikuun puolella, e-kirjana tämäkin (mikä Doctorowin kohdalla onkin ihan hyvä vaihtoehto: hänen kirjojaan saa helposti ja laillisesti maksuttomina e-kirjoina. Eipä sillä, on niistö ihan fyysisiäkin kappaleita tullut osteltua).

For the Win seuraa tavallaan muutaman vuoden takaisen Little Brotherin jalanjälkiä. Tämäkin on nuortenkirjaksi tarkoitettu ja käsittelee ajankohtaista aihetta melkeinpä opettavaisella tavalla. Tällä kertaa aiheena on mm.ammattimainen nettipelaaminen, siihen liittyvät ihmisoikeusrikokset ja liittotoiminta. Tarinassa seurataan useamman ammattimaiseen nettipelaamiseen liittyvän henkilön tarinaa ja melkoisiin sfääreihin tälläkin kerralla päästään.

For the Win on monella tavalla raskaampi kuin Little Brother, mikä on sinänsä jännittävää, olihan Little Brotherin aiheena terrorismi ja ihmisoikeudet. For the Win on kuitenkin aiheeltaan monimutkaisempi ja siihen liittyvät esim. liiketaloudelliset teoriat hankalampia. Monipäähenkilöinen rakenne tekee siitä myös ajoittain raskaan seurata, vaikka hyvin action-painotteisesta seikkailutarinasta onkin kyse. Tästä huolimatta, Doctorow on jälleen kerran mielenkiintoinen ja ajan hermolla, ja tulee kyllä ajateltua niitä asioita, mihin Doctorow huomion kiinnittää. Kevyestä nuorten hötöstä ei siis ole kyse, vaan vakavalla asialla ollaan (eikä luennointi missään vaiheessa onneksi leviä käsistä). For the Win kannattaa lukea, helpoiten kirjaan pääsee käsiksi sen omilta kotisivuilta.

Back-logi alkaa nyt olla sen verran pitkä, että pitää tiivistää päivitystahtia täällä ennen kesän varsinaisen lukemisen alkamista. Eli yritetään nyt sitten purkaa back-logia parin päivän välein.

Paolo Bacigalupi: The Windup Girl

Viime vuonna Hugo-palkinto jaettiin kahden romaanin kesken. Toinen tuli luettua jo aika päivää sitten (City and the City), toinen nyt hieman myöhemmin. Kyseessä siis Paolo Bacigalupin The Windup Girl.

Tulevaisuuden Thaimaata hallitsee lapsihallitsija. Luonnonmullistukset ja kulkutaudit ovat muuttaneet maailmaa ja kaloreita kontrolloivilla megakorporaatioilla on valtaa. Thaimaassa omia polkujaan - niin poliittisia kuin kaupallisiakin - kulkevat kirjan päähenkilöt, joista yksi on nimessäkin mainittu "Windup Girl", Emiko. Emiko on aiemman omistajansa hylkäämä prostituoiduksi ajautunut kellopelinainen (paremman termin puutteessa). Tunnelma on synkkä eikä kukaan hahmoista, ehkä juuri Emikoa lukuunottamatta, vaikuta erityisen pidettäviltä. Etenkin Anderson ja Kanya jäävät tarkoituksellakin etäiseksi.

Windup Girl seuraa siis monen hahmon tarinoita, mutta jotenkin niihin oli vaikea tarttua. Bacigalupin maailma on monimutkainen ja monitasoinen, ja itse kirjaan sisäänpääsyssä meni useita satoja sivuja. Vaikka kertomus kyllä käynnistyy nopeasti ja etenee verrattain vauhdikkaasti. Ehkä hahmoja on kuitenkin hieman liikaa, ja - ennen kaikkea - Bacigalupin maailma on aidosti outo ja vieras ja vaatisi enemmän keskittymistä kuin mihin nyt oli mahdollisuus. (Tai sitten en vain tajunnut, mikä on varsin todennäköistä sekin.)

Windup Girl oli Bacigalupin esikoisromaani, ja varmasti tulee luettua häneltä jotain muuta myöhemmin.

Lois McMaster Bujold: Cryoburn

Melkoisesti odotukset pettäneiden Sharing Knife -kirjojen jälkeen kynnys tarttua uuteen Miles Vorkosigan -kirjaan oli yllättävän korkea. Mutta koska kyseessä oli kuitenkin Miles (ja kun kaveritkin olivat kehuneet) niin pitihän Cryoburn sitten kuitenkin lukea.

Miles joutuu vaihteeksi ongelmiin kaukana kotoa. Kibou-dainin planeetalla tapahtuu jotain kummallista, ja kaikki tuntuu liittyvän planeetalla käytössä olevaan kryo-jäädytys-systeemiin. Miles joutuu eroon seurueestaan ja jälleen kerran saa pärjätä omillaan, tai ei aivan omillaan: 11-vuotias Jin-poika osoittautuu yllättävän suureksi avuksi. Koska Miles-kirjat yleensä ovat mielenkiintoisia juuri Milesin seikkailuiden takia, on Cryoburnkin itse asiassa menevämpi ja mukaansatempaavampi kuin edellinen osa, Diplomatic Immunity. Cryoburn onkin oikeastaan lähinnä seikkailutarina, eikä ehkä aivan niin paljon Milesin kasvutarina kuin vaikkapa Memory.

Kibou-dani oli planeettana mielenkiintoinen yhdistelmä kaukoitää ja muinaista Egyptiä. Kloonaamalla ja geenimuuntelulla saadaan aikaan vaikka mitä, jopa lemmikkisfinksejä! Tarina kerrottiin tällä kertaa kolmen eri hahmon näkökulmasta, eli Milesin lisäksi ääneen pääsivät aiemmistakin osista tuttu Roic ja Jin. Roicin näkökulma oli näistä mielenkiintoisempi, sillä hän tietenkin näki Milesin varsin eri silmin kuin Jin (tai Miles itse: on aina jännittävää nähdä miten muut hahmot päähenkilön kokevat). Cryoburn ei ole sarjan paras osa, missään tapauksessa, muttei kyllä huonoinkaan. Oli todella kiva havaita kuinka voimakas "Miles-tunnelma" siinä oli. Isoin ero Miles-sarjan ja Sharing Knife -kirjojen välillä lienee se, että jälkimmäisissä ei ole oikeastaan ollenkaan huumoria. Bujold kuitenkaan ei ole, harha-askelistaan huolimatta, kadottanut taitoaan kirjoittaa menevää ja tunteisiin vetoavaa tarinaa jossa on hyvät hahmot! Seuraavasta osasta voinee tulla hyvin, hyvin mielenkiintoinen (jos seuraavaa osaa enää tulee, ainakaan mistään ei löytynyt tietoa sellaisesta).

Cryoburn oli myös ensimmäinen kokeilu e-kirjojen parissa. Väliaikaisesti yksikätiselle e-kirja-lukija oli loistava vaihtoehto, sillä sitä saattoi pidellä yhdellä kädellä ja kääntää sivujakin samalla kädellä. Jostain syystä kirjan muotoilussa oli pientä häikkää, sillä kaikki kohdat missä olisi pitänyt olla kolme pistettä (...) olivat muodossa (.?.?.?). No, pikkujuttuhan tuo oli, muuten kyllä hyvin sujui lukeminen näinkin!

Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring

Mitä tapahtui helmi- ja maaliskuulle? Katkennut kyynärvarsi esti sekä aluksi kirjojen lukemisen että vielä paljon pidempään kirjoittamisen. Jos nyt saisi kirjoiteltua enemmän...

Finncon-Animecon 2011 -kunniavieras Nalo Hopkinsonin esikoiskirja Brown Girl in the Ring poikaystävänsä jättäneestä Ti-Annesta, joka on palannut takaisin isoäitinsä hoiviin. Isoäiti hallitsee kansanparannukset ja taiat, mistä onkin hyötyä; narkkaripoikaystävä kun tekee paluun ja muitankin isompia ongelmia ilmenee. Ti-Anne ei itsekään ole aivan osaton taikuudesta, ja vaikka hän kuinka siltä yrittää mielensä sulkea, vastustaminen on vaikeaa.

Vaikka Brown Girl in the Ring sijoittuu Toronton lähitulevaisuuteen (lähes post-apokalyptiseen), on se kuitenkin enemmän fantasiaa kuin science fictionia. Taikuudella ja ihmeillä on suurempi osa kuin tieteellä, vaikka erilaiset elinsiirrot ovatkin juonessa tärkeässä asemassa. Alkuun Brown Girl in the Ring ei ollut aivan kaikkein helpoin ja nopealukuisin kirja, ainakaan englantia ei-äidinkielenään lukevalle. Jamaikalais-kanadalaisen kirjailijan ilmaisu on hyvin paksusti erilaisten slangi- ja murretermien kyllästämää, ja vaikka kaikki onkin ymmärrettävissä, ei lukeminen ole nopeaa. Kieliopillisesti "oikeaa" englantia olisi ehkä jopa helpompi lukea, puhekielisyys on yllättävän raskasta. Onneksi siihen tottuu nopeasti, ja tietenkin autenttinen kieli hahmojen puhumana luo paljon uskottavamman kuvan kuin mihin kirjakieli pystyisi.

Ehdottomasti pitää lukea Hopkinsonilta vielä jotain muuta ennen kesää!

Richard Morgan: Muuntohiili

Oikeasti viime vuoden viimeinen kirja oli joululahjaksi saatu Richard Morganin Muuntohiili. Richard Morgan on tietenkin ajankohtainen vuonna 2011, onhan hän Finncon 2011:n kunniavieras!

Muuntohiili on noir-cyberpunk-dekkari. Päähenkilö Kovacs palkataan tutkimaan Laurens Bankcroftin näennäistä itsemurhaa. Hommassa tuntuu olevan jotain mätää: uuteen ruumiiseen ("sukkaan") kuolemansa jälkeen ladattu Bankcroft on vakuuttunut siitä, ettei hän olisi missään tapauksessa tappanut itseään. Kovacs tutkii asiaa paikallisen poliisin sukassa, mikä aiheuttaa omat ongelmansa sekin.

Morgan pelaa pitkälle ajatuksella siitä, että muistomme voidaan tallettaa ja siirtää toiseen ruumiiseen. Rikkailla on varaa kasvattaa itselleen uusia kehoja jatkuvasti ja säilyä ikuisesti nuorina, kun taas köyhemmät siirtyvät ruumiista toiseen vasta käytettyään ensimmäisen kehonsa "loppuun." Tietoisuuden jakamista useampaan kehoon yhtäaikaa paheksutaan. Katoliset pitävät tietoisuuden siirtoa vääränä (sielu päätyy taivaaseen), ja niinpä katolisia (tai ainakin katolisksi väitettyjä) murhataan paljon; he kun eivät voi tulla takaisin kielimään. Tätä mielenkiintoista lähtökohtaa Morgan käsittelee monesta eri näkökulmasta. Tavallaan "kropasta toiseen" siirtymä on hyvin samankaltaista kuin Dollhouse-sarjassa (etenkin 2.kaudella), vaikka Morgan toki käsitteli asiaa jo jonkin verran aikaisemmin! Kirjoitustyylinä noir-dekkari sopii näin kovaksikeitettyyn scifiin varsin mainiosti (cyberpunkiin erityisesti), ja Kovacs on kuitenkin pohjimmiltaan kiinnostava hahmo, vaikka toki hieman jähmeä. Paikoitellen Morgan kuvailee asioita hyvinkin graafisesti (ei heikkohermoisille!) ja aivan kirjan keskivaiheilla on hieman tyhjäkäyntiäkin, mutta positiivinen kokemus Muuntohiili kuitenkin oli. Seuraavaa suomennosta odotellessa: Musta mies ilmestynee tämän kevään aikana.

Matthew Stover: Blade of Tyshalle

Cainen (tai ehkä oikeammin Harin) seikkailuja tuli sitten jatkettua toisenkin kirjan verran.

Blade of Tyshalle sijoittuu 7 vuotta Heros die -kirjan jälkeen. Harin elämä on muuttunut monella tavalla, mutta niin on monen muunkin. Hari ei todellakaan ole enää sama mies, joka Overworldissa Cainena taisteli. Hänelle kuitenkin selviää kammottava salaliitto Overworldia vastaan, ja tietenkin asialle pitää tehdä jotain, etenkin kun siitä tulee hyvin nopeasti Henkilökohtaista.

Blade of Tyshalle oli monin paikoin parempi kuin Heros die. Hahmot olivat jotenkin vielä hioutuneempia, ja Stover käytti vähemmän aikaa maailmalla kikkailuun, ymmärrettävästi, onhan maailma nyt lukijoille jo tuttu. Scifi-elementti on tässä korostuneempi, mutta toisaalta niin on magiakin. Stover sortuu hieman kuitenkin siihen, että Haria potkitaan päähän ihan joka suunnalta, ja "otetaan pois IHAN kaikki" -mentaliteetti käy hieman vanhaksi nopeasti. Lopun suuret yhteentotot ovat myös hieman liian äärimmäisiksi vietyjä ja ajoittain hieman sekavia. Tästä huolimatta Blade of Tyshalle oli oikein viihdyttävä kirja (joka olisi hyötynyt noin 200 sivun editoinnista, pituutta oli liikaa) ja sarjan kolmannenkin osan voisi ehkä joskus lukea.

Gwyneth Jones: Bold as Love

Gwyneth Jonesin rockahtava scifi/fantasiasarja istui hyllyssä aika pitkään, kunnes kaveri halusi lainata ne. No, niiden poissaollessa iski tietenkin vastustamaton halu lukea ne, joten kun ne palasivat, piti ekan osan kimppuun käydä heti. Sarjan ensimmäinen osa on siis Bold as Love.

Tulevaisuuden Britanniassa hommat alkavat hajota käsiin, ja niinpä hallitus suuressa viisaudessaan nimittää indie-rokkareista koostuvan "Vastakulttuuriajatushautomon." Idea on hyvä, käytännön toteutus saa ikävän käänteen kun punkkari Pigsty murhaa pääministerin ja ottaa vallan... Päähenkilöillä onkin tämän jälkeen kädet täynnä työtä, etenkin kun teknologia alkaa pistää sekin hanttiin ja mystisyys/magia nousta taas pinnalle. Ja kaiken keskellä kuitenkin tärkeintä on musiikki ja rakkaus.

Kaikkein hienointa Bold as Lovessa ovat juuri päähenkilöt. Hyvin raflaavan alun kirjassa saava Fiorinda-tyttö, indierock-kitaristi Ax ja konemusiikin puolelta mystinen Axomoxoa taistelevat tiensä läpi murentuvan yhteiskunnan. Hahmot on kuvattu poikkeuksellisen hienosti ja vaikka yksikään hahmoista ei välttämättä ole perinteisesti "pidettävä", kiinnostaa silti ihan hirvittävästi mitä heille tapahtuu. Jonesin tavassa kirjoittaa on selvää 60-lukuista rock-idealismia yhdistettynä scifi (ja osin fantasia) elementteihin. Ehdottomasti pitää lukea sarjan kolme muutakin osaa (kunhan taas ensin saisi luettua arvostelukirjoja).

Robert Charles Wilson: Julian Comstock: A Story of 22nd-Century America

Robert Charles Wilsonin Julian Comstock: A Story of 22nd-Century America ei voittanut Hugoa, mutta oli ehdolla. Kun tuli mahdollisuus lukea se, pitihän se käyttää.

Tarina kertoo siis Julian Comstockista, tosin parhaan ystävän Adamin näkökulmasta kerrottuna. Julianin setä, USA:n presidentti, murhauttaa Julianin isän pelätessään tämän havittelevan valtaa itselleen. Julianiin ei tietenkään myöskään suhtauduta erityisen hyvin. Tarinan alussa Julian ja Adam ovat vielä nuoria, ja kertomus seuraakin heitä läpi sodan ja vallankumouksen.

Kirjan alku oli tosi lupaava, ja Wilsonin dystopia-viktoriaaninen tulevaisuus oli oikein mielenkiintoisen oloinen. Sota Labradorilla kiinnosti sekin (tosin Euroopan tilanteesta olisi voinut kertoa vielä enemmänkin). Mutta loppua kohti kiinnostus hiipui. Tarina on aivan liian pitkä, ja Adamin naiviuus alkaa käydä nopeasti hermoille (naivin ja tyhmän välillä on ero, ja Adam liukastelee aina sille väärälle puolelle). Julianin intohimo, Charles Darwin, vaikuttaa sekin päälleliimatulta ja etenkin hänen suunnittelemansa elokuva jää aivan irralliseksi. Ei siis ihme, ettei Hugoa tällä irronnut, kokonaisuus on loppujen lopuksi varsin keskinkertainen. Alku lupasi parempaa.

Alan Moore: The League of Extraordinary Gentlemen: Black Dossier

Alan Mooren The League of Extraordinary Gentlemen: Black Dossier -sarjakuvaa ei valitettavasti ole julkaistu USA:n ulkopuolella (eli tuskin tulee suomeksikaan), mutta onneksi on mahdollisuus lainata kavereilta... Black Dossierissa on myös sen verran sarjakuvallisia kikkailuita (3-lasit vaativia kuvia, TijuanaBible-henkisiä lehtiä) että sen suomeksi julkaisu voisi olla melko tyyristä.

Black Dossier sijoittuu tavallaan osien 2 ja 3 väliin (jotka on siis molemmat suomennettu) ja kertoo melko kattavasti Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liigan synnystä, menneisyydestä ja jopa tulevaisuudestakin. Moore nivoo Liigan historian Englannin ja Yhdysvaltojen historiaan ja heittää mukaan mausteeksi lovecraftilaisia lonkeroita. Shakespeare, Kerouac ja P.H.Wodehouse - kaikilta löytyy Mooren mukaan Liiga-tarinoita!

Black Dossier on perinteinen Moore tarina siinä, että intertekstuaalisuutta ja mystiikkaa riittää! Toisin kuin monet muut Mooren kertomukset, se on paikoitellen jopa hysteerisen hauska (Bertie Wooster -pätkä oli aivan loistava!). Black Dossier avasi myös monia sellaisia asioita, jotka pelkän 1910-sarjakuvan jäljiltä olivat jääneet epäselviksi, eli selvästi tarinalla on kokonaisuudessa paikkansa.

Matthew Stover: Heroes Die

Synkästä nimestään huolimatta Matthew Stoverin Heroes Die ei ole aivan järkyttävän synkkä. Melko väkivaltainen, tosin...

Cain on seikkailija Overworldissa, joka on melko perinteinen fantasiamaailma. Oikeasti hän on kuitenkin näyttelijä Hari Michaelson, joka on - näyttelijätovereineen - lähtetty Maasta "seikkailemaan" Overworldiin. Harin seikkailuita näytetään sitten kalliina tosiTV:nä Maassa. Harin vaimo on kadonnut Overworldissa ja - televisioyhtiön toiveista välittämättä - Hari lähtee tätä pelastamaan. Nopeasti käy ilmi, että suositunkin sankarin henki voi olla höllässä kun rahasta on kyse.

Stover yhdistää ihan hauskasti scifiä ja fantasiaa (Overworld on selvää fantasiaa, mutta teknologia, jolla sinne päästään ja sieltä lähetykset ihmisille saadaan melko scifiä). Väkivalta on melko graafista ajoittain, mutta - ehkä erästä kidutuskohtausta lukuunottamatta - överiksi ei onneksi juuri mene. Stoverin luoma maailma on myös mielenkiintoinen dystopia, jossa syntyperä on kaikki kaikessa ja ainoastaan Näyttelijöillä on ehkä mahdollisuus päästä parempaan asemaan (mikä on melko pelottavan lähellä nykypäivän tosiTV-kuvioita). Hieman ehkä tuo sankarin "Hari Cain" -nimi herätti hilpeyttä, mutta onneksi sitä ei tässä vielä kauheasti alleviivattu. Varsin viihdyttävää, eiköhän tätä tule luettua lisääkin jossain vaiheessa.