Keväällä tuli luettua myös ei-spefististä (no...) höttöä, eli Lauren Weisbergerin VIP-ihmisiä.
Päähenkilö on juuri poikaystävästään eronnut Bette, joka päätyy töihin PR-firmaan New Yorkissa. Pintaliito on melkoista, ja lopulta pitää sitten päättää kuinka paljon on valmis uhraamaan uransa vuoksi.
Weisberger kirjoitti myös Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan, ja juoni on näissä kahdessa melkoisen samanlainen. On ärsyttävä, naivi päähenkilö jota ilkeä pomo pompottelee. Ja täysin turhia sivuhenkilöitä. Eli ei tämä mikään hyvä kirja ollut, ei edes tällaisten kirjojen joukossa. New Yorkin julkkiselämää se kuvaa ihan kivasti (tiedä sitten kuinka realistisesti).
Showing posts with label romaani. Show all posts
Showing posts with label romaani. Show all posts
Thursday, June 30, 2011
Sunday, May 29, 2011
Cory Doctorow: For the Win
Minne meni toukokuu?! Cory Doctorowin For the Win tuli luettua jo huhtikuun puolella, e-kirjana tämäkin (mikä Doctorowin kohdalla onkin ihan hyvä vaihtoehto: hänen kirjojaan saa helposti ja laillisesti maksuttomina e-kirjoina. Eipä sillä, on niistö ihan fyysisiäkin kappaleita tullut osteltua).
For the Win seuraa tavallaan muutaman vuoden takaisen Little Brotherin jalanjälkiä. Tämäkin on nuortenkirjaksi tarkoitettu ja käsittelee ajankohtaista aihetta melkeinpä opettavaisella tavalla. Tällä kertaa aiheena on mm.ammattimainen nettipelaaminen, siihen liittyvät ihmisoikeusrikokset ja liittotoiminta. Tarinassa seurataan useamman ammattimaiseen nettipelaamiseen liittyvän henkilön tarinaa ja melkoisiin sfääreihin tälläkin kerralla päästään.
For the Win on monella tavalla raskaampi kuin Little Brother, mikä on sinänsä jännittävää, olihan Little Brotherin aiheena terrorismi ja ihmisoikeudet. For the Win on kuitenkin aiheeltaan monimutkaisempi ja siihen liittyvät esim. liiketaloudelliset teoriat hankalampia. Monipäähenkilöinen rakenne tekee siitä myös ajoittain raskaan seurata, vaikka hyvin action-painotteisesta seikkailutarinasta onkin kyse. Tästä huolimatta, Doctorow on jälleen kerran mielenkiintoinen ja ajan hermolla, ja tulee kyllä ajateltua niitä asioita, mihin Doctorow huomion kiinnittää. Kevyestä nuorten hötöstä ei siis ole kyse, vaan vakavalla asialla ollaan (eikä luennointi missään vaiheessa onneksi leviä käsistä). For the Win kannattaa lukea, helpoiten kirjaan pääsee käsiksi sen omilta kotisivuilta.
Back-logi alkaa nyt olla sen verran pitkä, että pitää tiivistää päivitystahtia täällä ennen kesän varsinaisen lukemisen alkamista. Eli yritetään nyt sitten purkaa back-logia parin päivän välein.
For the Win seuraa tavallaan muutaman vuoden takaisen Little Brotherin jalanjälkiä. Tämäkin on nuortenkirjaksi tarkoitettu ja käsittelee ajankohtaista aihetta melkeinpä opettavaisella tavalla. Tällä kertaa aiheena on mm.ammattimainen nettipelaaminen, siihen liittyvät ihmisoikeusrikokset ja liittotoiminta. Tarinassa seurataan useamman ammattimaiseen nettipelaamiseen liittyvän henkilön tarinaa ja melkoisiin sfääreihin tälläkin kerralla päästään.
For the Win on monella tavalla raskaampi kuin Little Brother, mikä on sinänsä jännittävää, olihan Little Brotherin aiheena terrorismi ja ihmisoikeudet. For the Win on kuitenkin aiheeltaan monimutkaisempi ja siihen liittyvät esim. liiketaloudelliset teoriat hankalampia. Monipäähenkilöinen rakenne tekee siitä myös ajoittain raskaan seurata, vaikka hyvin action-painotteisesta seikkailutarinasta onkin kyse. Tästä huolimatta, Doctorow on jälleen kerran mielenkiintoinen ja ajan hermolla, ja tulee kyllä ajateltua niitä asioita, mihin Doctorow huomion kiinnittää. Kevyestä nuorten hötöstä ei siis ole kyse, vaan vakavalla asialla ollaan (eikä luennointi missään vaiheessa onneksi leviä käsistä). For the Win kannattaa lukea, helpoiten kirjaan pääsee käsiksi sen omilta kotisivuilta.
Back-logi alkaa nyt olla sen verran pitkä, että pitää tiivistää päivitystahtia täällä ennen kesän varsinaisen lukemisen alkamista. Eli yritetään nyt sitten purkaa back-logia parin päivän välein.
Wednesday, August 18, 2010
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli
Carlos Ruiz Zafónin edellinen kirja, Tuulen varjo, oli varsin loistava, joten odotukset Enkelipelin suhteen olivat ehkä hieman liiankin korkealla. Tuulen varjon tasolle ei päästy.
Enkelipelin päähenkilö, David, on kirjailija, jota pyydetään kirjoittamaan aivan tietty kirja. David ei kuitenkaan aivan hevillä suostu, vaan haluaa selvittää mitä tähän kirjoittamiseen oikeastaan kuuluu ja mitä on tapahtunut niille, jotka ovat aiemmin tarjoukseen tarttuneet. Menneisyys nostaa rumaa päätään joka käänteessä, välillä on romantiikkaakin.
Olihan tässä puolensa. Zafónin kieli on kaunista (tosin erääseen sivuhahmoon viitattiin sekä vamppina että vampyyrinä, ja jäi hyvin epäselväksi oliko hahmo todellakin molempia!), mutta tunnelma ei ole yhtä tiivis kuin Tuulen varjossa. Tuulen varjo kertoi myös Espanjasta, mutta Enkelipeli ei tartu maan historiaan yhtä tehokkaasti. Barcelona tulee tutuksi, mikä on hyvä asia, mutta Espanjan historia jää ohuemmaksi. Kirja on myös aivan liian pitkä ja keskivaiheilla jopa hieman tylsä. Juonellisesti Enkelipelissä on paljon samaa kuin Tuulen varjossa, ehkä hieman liikaakin. Vähän kurja maku tästä jäi: loistavan kirjan jatko-osa ei päässyt lähellekään alkuperäistä teosta.
Enkelipelin päähenkilö, David, on kirjailija, jota pyydetään kirjoittamaan aivan tietty kirja. David ei kuitenkaan aivan hevillä suostu, vaan haluaa selvittää mitä tähän kirjoittamiseen oikeastaan kuuluu ja mitä on tapahtunut niille, jotka ovat aiemmin tarjoukseen tarttuneet. Menneisyys nostaa rumaa päätään joka käänteessä, välillä on romantiikkaakin.
Olihan tässä puolensa. Zafónin kieli on kaunista (tosin erääseen sivuhahmoon viitattiin sekä vamppina että vampyyrinä, ja jäi hyvin epäselväksi oliko hahmo todellakin molempia!), mutta tunnelma ei ole yhtä tiivis kuin Tuulen varjossa. Tuulen varjo kertoi myös Espanjasta, mutta Enkelipeli ei tartu maan historiaan yhtä tehokkaasti. Barcelona tulee tutuksi, mikä on hyvä asia, mutta Espanjan historia jää ohuemmaksi. Kirja on myös aivan liian pitkä ja keskivaiheilla jopa hieman tylsä. Juonellisesti Enkelipelissä on paljon samaa kuin Tuulen varjossa, ehkä hieman liikaakin. Vähän kurja maku tästä jäi: loistavan kirjan jatko-osa ei päässyt lähellekään alkuperäistä teosta.
Sunday, February 21, 2010
Nick Cave: Bunny Munron kuolema
Nick Caven musiikki on - tietenkin - ollut tuttua jo vuosia, mutta romaanipuolelle Bunny Munron kuolema oli ensikosketus. Ihan mielenkiintoinen kosketus olikin, mutta kyllä biisit ovat parempia.
Bunny Munrolla ei mene erityisen hyvin. Vaimoaan sarjapettänyt mies huomaakin yhtäkkiä olevansa poikansa yksinhuoltaja, ja jotain tarvitsisi tehdä. Viinaan, huumeisiin ja naisiin menevä mies lähtee pojan kassa hankkimaan "parempaa elämää", tai ainakin jotain merkityksellistä.
Tarinan keskiössä on siis pitkälti isän ja pojan suhde, ja se, kuinka sellainen suhde voi muuttua. Bunnyn suhde poikaansa ja vastaavasti omaan isäänsä heijastaa melko traagisellakin tavalla elämän raadollisuutta. Bunny yrittää epätoivoisesti olla pojalleen parempi isä, tajuamatta pojan jatkuvaa ihailua (herää myös kysymys ketä Bunny Munroa kirjan nimi tarkoittaa...). Caven päähenkilö on oikein kunnon antisankari, ja kaikesta limaisuudestaan huolimatta sympaattinen ja kannustettavakin hahmo. Kirjassa on jotenkin sellainen amerikkalainen "road-movie" -fiilis, ja välillä tuleekin aina yllätyksenä se tosiasia, että Britanniassa tässä ollaan. Osa tekstistä on huvittavaa, osa kammottavaa ja paikoitellen - ikävä kyllä - hieman heikkoakin. Etenkin keskivaiheen tienoilla Cave jää hieman junnaamaan paikoilleen, ja Bunnyn naisseikkailuita selostetaan enemmän kuin oikeastaan olisi edes juonen tai tematiikan kannalta tarpeen.
Tästä huolimatta, Bunny Munron kuolema kannattaa lukea. Cave toimii ehkä paremmin lyhyemmissä lyriikoissa, mutta ei Bunny Munro missään tapauksessa huono kirja ole!
Bunny Munrolla ei mene erityisen hyvin. Vaimoaan sarjapettänyt mies huomaakin yhtäkkiä olevansa poikansa yksinhuoltaja, ja jotain tarvitsisi tehdä. Viinaan, huumeisiin ja naisiin menevä mies lähtee pojan kassa hankkimaan "parempaa elämää", tai ainakin jotain merkityksellistä.
Tarinan keskiössä on siis pitkälti isän ja pojan suhde, ja se, kuinka sellainen suhde voi muuttua. Bunnyn suhde poikaansa ja vastaavasti omaan isäänsä heijastaa melko traagisellakin tavalla elämän raadollisuutta. Bunny yrittää epätoivoisesti olla pojalleen parempi isä, tajuamatta pojan jatkuvaa ihailua (herää myös kysymys ketä Bunny Munroa kirjan nimi tarkoittaa...). Caven päähenkilö on oikein kunnon antisankari, ja kaikesta limaisuudestaan huolimatta sympaattinen ja kannustettavakin hahmo. Kirjassa on jotenkin sellainen amerikkalainen "road-movie" -fiilis, ja välillä tuleekin aina yllätyksenä se tosiasia, että Britanniassa tässä ollaan. Osa tekstistä on huvittavaa, osa kammottavaa ja paikoitellen - ikävä kyllä - hieman heikkoakin. Etenkin keskivaiheen tienoilla Cave jää hieman junnaamaan paikoilleen, ja Bunnyn naisseikkailuita selostetaan enemmän kuin oikeastaan olisi edes juonen tai tematiikan kannalta tarpeen.
Tästä huolimatta, Bunny Munron kuolema kannattaa lukea. Cave toimii ehkä paremmin lyhyemmissä lyriikoissa, mutta ei Bunny Munro missään tapauksessa huono kirja ole!
Saturday, January 16, 2010
China Miéville: The City & the City
China Miéville on yksi harvoja kirjailjoita, joiden kirjoja ostan heti ilmestymisen jälkeen. The City & the City tuli hankittua jo lokakuussa, mutta nyt vasta joululomalla oli aikaa nauttia siitä.
Juonesta ei oikein uskalla sanoa mitään, sillä tätä kirjaa ei kannata spoilata itseltään. Lyhyesti kuitenkin kyseessä on dekkari, päähenkilö tutkii murhaa. Koska kyseessä on kuitenkin Miéville, ei tarina suinkaan dekkarin asteelle jää, vaan toimii (kirjaimellisesti?) monella tasolla ja eri ulottuvuuksissa. Miévillelle tyypillisesti tapahtumapaikka on sekin oma hahmonsa, ja aivan yhtä tärkeä kokonaisuuden muodostamiseksi kuin päähenkilötkin, ehkä tällä kertaa jopa tärkeämpi kuin aiemmissa Bas Lag-sarjan romaaneissa. The City & the Cityn kaupunki on tavallaan realistisempi kuin Bas Lag, se sijoittuu kuitenkin meidän maailmaamme, mikä osaltaan selittää myös kirjan tiiviyden (taas aiempaan Miévilleen verrattuna): aivan kaikkea ei tarvitse selittää alusta asti. Tapahtumapaikka on kuitenkin - jälleen kerran - elävä ja hengittävä, aidon tuntuinen kaupunki, josta todellakin haluaa lukea koko ajan lisää. Tietynlaista monisanaisuutta jäi paikoitellen jopa kaipaamaan.
Poliittisuus on tärkeässä asemassa, mikä ei sekään oikeastaan yllätä. The City & the City tuntuu olevan Miévillen toistaiseksi poliittisin romaani, mutta Iron Councilin lukemisesta on sen verran pitkä aika, että mielikuva saattaa olla väärä. Poliittisempi kuin Miévillen edellinen romaani, Un Lun Dun, tämä on, mutta siihen ehkei kannatakaan verrata. The City & the City on loistava kirja, joka vastustaa määrittelyitä ja kategorioita (sekä genrenä että sisällössään). Bas Lag-romaanien tasolle se ei aivan kuitenkaan yllä, mutta toisaalta ne tuli luettua silloin kun uuskummaa ei ollut vielä aivan niin paljon tarjolla, jolloin ne vaikuttivat poikkeuksellisen tuoreilta. The City & the City:n vertaaminen Miévillen vanhempiin teoksiin onkin kuin vertaisi American Gods'ia Sandmaniin: American Gods ei ole yhtä hyvä kuin Sandman-sarja, mutta se ei silti tarkoita, että American Gods olisi ollenkaan huono! Samalla tavalla The City & the City on ehdottomasti suositeltava kirja, myös niille, joita Miévillen aiempien romaanien paksuus on saattanut karkoittaa.
Juonesta ei oikein uskalla sanoa mitään, sillä tätä kirjaa ei kannata spoilata itseltään. Lyhyesti kuitenkin kyseessä on dekkari, päähenkilö tutkii murhaa. Koska kyseessä on kuitenkin Miéville, ei tarina suinkaan dekkarin asteelle jää, vaan toimii (kirjaimellisesti?) monella tasolla ja eri ulottuvuuksissa. Miévillelle tyypillisesti tapahtumapaikka on sekin oma hahmonsa, ja aivan yhtä tärkeä kokonaisuuden muodostamiseksi kuin päähenkilötkin, ehkä tällä kertaa jopa tärkeämpi kuin aiemmissa Bas Lag-sarjan romaaneissa. The City & the Cityn kaupunki on tavallaan realistisempi kuin Bas Lag, se sijoittuu kuitenkin meidän maailmaamme, mikä osaltaan selittää myös kirjan tiiviyden (taas aiempaan Miévilleen verrattuna): aivan kaikkea ei tarvitse selittää alusta asti. Tapahtumapaikka on kuitenkin - jälleen kerran - elävä ja hengittävä, aidon tuntuinen kaupunki, josta todellakin haluaa lukea koko ajan lisää. Tietynlaista monisanaisuutta jäi paikoitellen jopa kaipaamaan.
Poliittisuus on tärkeässä asemassa, mikä ei sekään oikeastaan yllätä. The City & the City tuntuu olevan Miévillen toistaiseksi poliittisin romaani, mutta Iron Councilin lukemisesta on sen verran pitkä aika, että mielikuva saattaa olla väärä. Poliittisempi kuin Miévillen edellinen romaani, Un Lun Dun, tämä on, mutta siihen ehkei kannatakaan verrata. The City & the City on loistava kirja, joka vastustaa määrittelyitä ja kategorioita (sekä genrenä että sisällössään). Bas Lag-romaanien tasolle se ei aivan kuitenkaan yllä, mutta toisaalta ne tuli luettua silloin kun uuskummaa ei ollut vielä aivan niin paljon tarjolla, jolloin ne vaikuttivat poikkeuksellisen tuoreilta. The City & the City:n vertaaminen Miévillen vanhempiin teoksiin onkin kuin vertaisi American Gods'ia Sandmaniin: American Gods ei ole yhtä hyvä kuin Sandman-sarja, mutta se ei silti tarkoita, että American Gods olisi ollenkaan huono! Samalla tavalla The City & the City on ehdottomasti suositeltava kirja, myös niille, joita Miévillen aiempien romaanien paksuus on saattanut karkoittaa.
Tuesday, October 27, 2009
Graham Joyce: The Facts of Life
Vielä yksi Swecon-kunniavieraan Graham Joycen kirja, eli se ehkäpä kaikkein kuuluisin: World Fantasy Awardinkin voittanut The Facts of Life.
Coventryyn 2.maailmansodan aikaan ja -jälkeen sijoittuva romaani kertoo Frank-nimisestä pojasta, joka kasvaa äitinsä Cassien ja Cassien sisarusten keskellä. Cassiella on omat ongelmansa, joten Frank siirtyy perheessä siskolta toiselle, oppien heiltä ja opettaen heille. Sisarukset ovat kaikki keskenään hyvin erilaisia... Joycelle ominaisesti yliluonnollinen elementti on tietenkin mukana, mutta Facts of Life on ennen kaikkea tarina perheestä, sodasta ja sodan aiheuttamista seurauksista.
Joycen tyyli on ehkä (näistä lukemistani kirjoista) tässä kaikkein lempein ja hahmokuvaus on hillityintä, mutta hyvin realistista. Frank esiintyy ikäänkuin ulkopuolisena omassa elämässään, mutta kuitenkin yhtäaikaa keskipisteessä. Hahmoja kuvataan sekä hänen kauttaan että perheen isoäidin, Marthan näkökulmasta (toki muistakin, mutta nämä "suodattimet" ovat usein esillä). Mieshahmot jäävät (tarkoituksella) taka-alalle. Kuten Smoking Poppykin (ja tavallaan myös Do the Creepy Thing), Facts of Life kertoo isän kaipuusta ja isän etsimisestä, mutta myös voimakkaasta äidinrakkaudesta.
Sweconissa oli jännä kuunnella kun Joyce kertoi kirjoistaan. Hän on itse kotoisin juuri Coventrysta, ja halusi kertoa 2.maailmansodassa maantasalle pommitetun kaupungin tarinan. Monet Facts of Lifen tapahtumista (yliluonnollisistakin!) ovat kuulemma Joycen sukulaisille tapahtuneita! Kaunis tarina yhdistää huumoria ja surullisia tapahtumia kauniiksi kokonaisuudeksi. Ihana kirja!!
Coventryyn 2.maailmansodan aikaan ja -jälkeen sijoittuva romaani kertoo Frank-nimisestä pojasta, joka kasvaa äitinsä Cassien ja Cassien sisarusten keskellä. Cassiella on omat ongelmansa, joten Frank siirtyy perheessä siskolta toiselle, oppien heiltä ja opettaen heille. Sisarukset ovat kaikki keskenään hyvin erilaisia... Joycelle ominaisesti yliluonnollinen elementti on tietenkin mukana, mutta Facts of Life on ennen kaikkea tarina perheestä, sodasta ja sodan aiheuttamista seurauksista.
Joycen tyyli on ehkä (näistä lukemistani kirjoista) tässä kaikkein lempein ja hahmokuvaus on hillityintä, mutta hyvin realistista. Frank esiintyy ikäänkuin ulkopuolisena omassa elämässään, mutta kuitenkin yhtäaikaa keskipisteessä. Hahmoja kuvataan sekä hänen kauttaan että perheen isoäidin, Marthan näkökulmasta (toki muistakin, mutta nämä "suodattimet" ovat usein esillä). Mieshahmot jäävät (tarkoituksella) taka-alalle. Kuten Smoking Poppykin (ja tavallaan myös Do the Creepy Thing), Facts of Life kertoo isän kaipuusta ja isän etsimisestä, mutta myös voimakkaasta äidinrakkaudesta.
Sweconissa oli jännä kuunnella kun Joyce kertoi kirjoistaan. Hän on itse kotoisin juuri Coventrysta, ja halusi kertoa 2.maailmansodassa maantasalle pommitetun kaupungin tarinan. Monet Facts of Lifen tapahtumista (yliluonnollisistakin!) ovat kuulemma Joycen sukulaisille tapahtuneita! Kaunis tarina yhdistää huumoria ja surullisia tapahtumia kauniiksi kokonaisuudeksi. Ihana kirja!!
Sunday, October 11, 2009
Graham Joyce: Smoking Poppy
Arvostelukirjat ja työt vievät kallisarvoista lukuaikaa, mutta työmatkalla oli onneksi muutama rauhallinen hetki lukea (=lentokoneessa). Tällä kertaa lukulistalla Imagicon 2:n toisen kunniavieraan, Graham Joycen kirja Smoking Poppy.
Smoking Poppy on melko realistinen tarina isästä, jonka vieraantunut tytär Charlie joutuu vankilaan huumeiden salakuljetuksesta Thaimaassa. Danny lähtee pelastamaan tytärtään yhdessä biljardikaverinsa Mickin ja uskonnollisen herätyksen kokeneen poikansa Philin kanssa. Dannyn joutuu kulkemaan pitkän matkan Thaimaan viidakoissa löytääkseen sen, mitä hän oikeastaan lähti etsimään.
Fantasiaelementtejä tarinassa on, mutta ne on helppo selittää muillakin ratkaisuilla. Eikä tätä kannatakaan lukea fantasiakirjana, vaan tarinan vanhemmuudesta ja uhrauksien tekemisestä. Lapsista ja vanhemmista, menetyksestä ja ehkä jopa - paikoitellen - toivosta. Joyce kirjoittaa kauniisti ja realistisen oloisesti Thaimaan synkemmistäkin puolista, ja hahmot ovat kaikki uskottavan oloisia, ehdottoman epätäydellisiä. Hahmoissa tapahtuva muutos kirjan aikana on sekin onnistuneesti kerrottu: yhtäaikaa selkeää ja toisaalta hienovaraista. Tarina kerrotaan Dannyn näkökulmasta, mikä luo oman suodattimensa tapahtumille ja ajoittain lukija tuntuukin tajuavan asioita joita Danny ei (vielä) aivan itse näe. Smoking Poppy oli hyvä johdanto Joycen tuotantoon, ja nyt pitää lukea kyllä lisää. Juuri tällaisia hahmovetoisia kirjoja on mielenkiintoista lukea, etenkin kun niihin yhdistyy kiinnostava juoni.
Smoking Poppy on melko realistinen tarina isästä, jonka vieraantunut tytär Charlie joutuu vankilaan huumeiden salakuljetuksesta Thaimaassa. Danny lähtee pelastamaan tytärtään yhdessä biljardikaverinsa Mickin ja uskonnollisen herätyksen kokeneen poikansa Philin kanssa. Dannyn joutuu kulkemaan pitkän matkan Thaimaan viidakoissa löytääkseen sen, mitä hän oikeastaan lähti etsimään.
Fantasiaelementtejä tarinassa on, mutta ne on helppo selittää muillakin ratkaisuilla. Eikä tätä kannatakaan lukea fantasiakirjana, vaan tarinan vanhemmuudesta ja uhrauksien tekemisestä. Lapsista ja vanhemmista, menetyksestä ja ehkä jopa - paikoitellen - toivosta. Joyce kirjoittaa kauniisti ja realistisen oloisesti Thaimaan synkemmistäkin puolista, ja hahmot ovat kaikki uskottavan oloisia, ehdottoman epätäydellisiä. Hahmoissa tapahtuva muutos kirjan aikana on sekin onnistuneesti kerrottu: yhtäaikaa selkeää ja toisaalta hienovaraista. Tarina kerrotaan Dannyn näkökulmasta, mikä luo oman suodattimensa tapahtumille ja ajoittain lukija tuntuukin tajuavan asioita joita Danny ei (vielä) aivan itse näe. Smoking Poppy oli hyvä johdanto Joycen tuotantoon, ja nyt pitää lukea kyllä lisää. Juuri tällaisia hahmovetoisia kirjoja on mielenkiintoista lukea, etenkin kun niihin yhdistyy kiinnostava juoni.
Thursday, July 9, 2009
Sue Townsend: Number 10
Jotain ihan muuta vaihteeksi. Sue Townsendin hieman vanhempi teos Number 10, poliittista satiiria (ja "satiiria").
Britannian pääministeri Edward Clare tajuaa ettei ymmärrä enää lainkaan tavallisia kansalaisia, ja niinpä hän lähtee henkivartijansa Jack Sprattin kanssa "lomalle" normaalien ihmisten pariin selvittääkseen mitä hänestä ja hallinnosta oikeasti puhutaan. Pääministeri on toki tunnettu hahmo, joten naamiointi tulee tarpeeseen... onneksi pääministeri viihtyy vaimonsa vaatteissa!
Ihan kivasti Townsend taas kuvailee brittien ongelmia, esimerkiksi terveydenhuoltoon ja sosiaaliavustuksiin liittyen. Edward Clare on varsin onnistunut pökkelö, jonka kosketus tosielämään on melko ohut. Sivuhahmot ovat varsin karrikoituja, mikä tietenkin tällaiseen sopiikin. Toisin kuin The Queen and I:ssä ja Queen Camillassa, Number 10:n päähenkilö ei ole suoraan kukaan brittipoliitikko (vaikka yhteys Tony Blairiin onkin ihan selkeä).
Kevyttä kesälukemista, ei niin hyvä kuin The Queen and I, parempi kuin Queen Camilla.
Britannian pääministeri Edward Clare tajuaa ettei ymmärrä enää lainkaan tavallisia kansalaisia, ja niinpä hän lähtee henkivartijansa Jack Sprattin kanssa "lomalle" normaalien ihmisten pariin selvittääkseen mitä hänestä ja hallinnosta oikeasti puhutaan. Pääministeri on toki tunnettu hahmo, joten naamiointi tulee tarpeeseen... onneksi pääministeri viihtyy vaimonsa vaatteissa!
Ihan kivasti Townsend taas kuvailee brittien ongelmia, esimerkiksi terveydenhuoltoon ja sosiaaliavustuksiin liittyen. Edward Clare on varsin onnistunut pökkelö, jonka kosketus tosielämään on melko ohut. Sivuhahmot ovat varsin karrikoituja, mikä tietenkin tällaiseen sopiikin. Toisin kuin The Queen and I:ssä ja Queen Camillassa, Number 10:n päähenkilö ei ole suoraan kukaan brittipoliitikko (vaikka yhteys Tony Blairiin onkin ihan selkeä).
Kevyttä kesälukemista, ei niin hyvä kuin The Queen and I, parempi kuin Queen Camilla.
Sunday, April 5, 2009
Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
Tyäpaikan lukupiiri jälleen kerran: edellisenä kirjana oli Bryan Talbotin Tuhman rotan tarina (ei varmaankaan tarvitse kauheasti arvailla kuka ehdotti lukupiiriin sarjakuvaa...), nyt Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Ihan erilaista, ja kuitenkin monissa kohdin samanlaistakin, ihmisistä ja heidän väärinkohtelustaan on kyse kuitenkin pohjimmiltaan molemmissa.
Tuhat loistavaa aurinkoa on kahden afganistanilaisen naisen, Mariamin ja Lailan tarina. Mariam naitetaan itseään huomattavasti vanhemmalle miehelle, ja lapsettomuus muodostuu ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. Mies ottaa toisen vaimon, Lailan, ja naisten välinen ystävyys kehittyy voimaksi väkivaltaista ja hallitsevaa aviomiestä vastaan. Afganistanin historia ja nykyisyys toimivat hyvin kulisseina tarinalle.
Kirja on tärkeä: on totta kai hirvittävän tärkeää, että naisten asemasta maailmassa puhutaan. Ja kauheita asioita kirjassa tapahtuukin, epäilemättä hyvin realistisia ja totuudenmukaisia. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti muuta sitä seikkaa, että hahmot ovat hieman yksiulotteisia (ehkä Lailaa ja osittain Mariamia lukuunottamatta), tarina on ennalta-arvattava ja etenkin miehet kuvataan hyvin mustavalkoisesti (loppuratkaisu on hieman töksähtävä sekin). Eli asia on hyvä ja tärkeä, mutta kerrontatapa ei aivan tehokkain mahdollinen. Leijapoika on kuulemma parempi, pitänee lukea sekin.
Tuhat loistavaa aurinkoa on kahden afganistanilaisen naisen, Mariamin ja Lailan tarina. Mariam naitetaan itseään huomattavasti vanhemmalle miehelle, ja lapsettomuus muodostuu ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. Mies ottaa toisen vaimon, Lailan, ja naisten välinen ystävyys kehittyy voimaksi väkivaltaista ja hallitsevaa aviomiestä vastaan. Afganistanin historia ja nykyisyys toimivat hyvin kulisseina tarinalle.
Kirja on tärkeä: on totta kai hirvittävän tärkeää, että naisten asemasta maailmassa puhutaan. Ja kauheita asioita kirjassa tapahtuukin, epäilemättä hyvin realistisia ja totuudenmukaisia. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti muuta sitä seikkaa, että hahmot ovat hieman yksiulotteisia (ehkä Lailaa ja osittain Mariamia lukuunottamatta), tarina on ennalta-arvattava ja etenkin miehet kuvataan hyvin mustavalkoisesti (loppuratkaisu on hieman töksähtävä sekin). Eli asia on hyvä ja tärkeä, mutta kerrontatapa ei aivan tehokkain mahdollinen. Leijapoika on kuulemma parempi, pitänee lukea sekin.
Friday, February 20, 2009
Alice Seblod: The Lovely Bones
Joskus pitää (ehkä) lukea myös ei-genreromaaneja, vaikka olihan Alice Seboldin The Lovely Bones -teoksessa myös ehkä hieman genre-elementtejä.
Sinänsä idea on hyvä, 14-vuotias tyttö kertoo omasta murhastaan, ns. taivasnäkökulmasta. Lukija tietää koko ajan kuka murhaaja on, vaikka muut hahmot eivät tietenkään. Koko pointti onkin siinä, miten päähenkilö Susie eli, ja - ennen kaikkea - miten hänen läheisensä elivät hänen kuolemansa jälkeen. Kuinka paljon se vaikutti, keneen eniten ja kuinka pitkään. Paljon kerrotaan takaumien kautta ja kuolleena Susie pääsee tietenkin katsomaan kaikkien elämää. Erityisesti vaikutuksen tekivät Susien pikkusiskon kokemukset: millaista on tulla jatkuvasti verratuksi kuolleeseen siskoon? Loppua kohti tarina hieman lässähtää, mutta ei onneksi kovin häiritsevästi.
Itse asiassa ihan OK kirja. Ei mitään elämää suurempaa, mutta ihan sujuvasti kirjoitettua. Leffakin tästä on tällä hetkellä tekeillä, Peter Jackson siirtyy "realistisempien" aiheiden pariin. Itse asiassa, Jacksonin Heavenly Creatures oli sen verran hyvä, että tämäkin saattaa häneltä onnistua. Seboldin muut teokset pyörivät - aina luotettavan Wikipedian mukaan - saman väkivalta-teeman ympärillä, joten tuskin tulee häneltä enempää luettua.
Sinänsä idea on hyvä, 14-vuotias tyttö kertoo omasta murhastaan, ns. taivasnäkökulmasta. Lukija tietää koko ajan kuka murhaaja on, vaikka muut hahmot eivät tietenkään. Koko pointti onkin siinä, miten päähenkilö Susie eli, ja - ennen kaikkea - miten hänen läheisensä elivät hänen kuolemansa jälkeen. Kuinka paljon se vaikutti, keneen eniten ja kuinka pitkään. Paljon kerrotaan takaumien kautta ja kuolleena Susie pääsee tietenkin katsomaan kaikkien elämää. Erityisesti vaikutuksen tekivät Susien pikkusiskon kokemukset: millaista on tulla jatkuvasti verratuksi kuolleeseen siskoon? Loppua kohti tarina hieman lässähtää, mutta ei onneksi kovin häiritsevästi.
Itse asiassa ihan OK kirja. Ei mitään elämää suurempaa, mutta ihan sujuvasti kirjoitettua. Leffakin tästä on tällä hetkellä tekeillä, Peter Jackson siirtyy "realistisempien" aiheiden pariin. Itse asiassa, Jacksonin Heavenly Creatures oli sen verran hyvä, että tämäkin saattaa häneltä onnistua. Seboldin muut teokset pyörivät - aina luotettavan Wikipedian mukaan - saman väkivalta-teeman ympärillä, joten tuskin tulee häneltä enempää luettua.
Monday, December 22, 2008
Stella Gibbons: Cold Comfort Farm
Kirjallisuusparodiaa tällä kertaa, Stella Gibbonsin Cold Comfort Farm. Varsin viihdyttävää.
Flora Poste on aikaansaava nuori nainen, joka lähtee maaseudulle kummallisten sukulaistensa luo tarkoituksenaan selvittää kaikki heidän ongelmansa ja tuoda sukulaiset ns. nykypäivään. Sukulaisissa riittää hommaa, mutta Flora ei helposti lannistu!
Ihastuttavaa kieltä, paljon omituisia (mutta ymmärrettäviä) termejä, jotka luovat ihanaa "maalaiskuvaa". Vinkeitä hahmoja, toinen toistaan oudompia ongelmia. Ja tietenkin pirteä (Flora on suorastaan pirteä!) päähenkilö, joka täysin muiden elämästä piittaamatta parantaa kaiken.
Ehdottoman viihdyttävä, mutta vaatii hieman brittiläisen kirjallisuuden tuntemusta: suurin osa riemusta tulee Gibbonsin tavasta parodioida mm. D.H.Lawrencea. Tämän tyyppisiä vakavia kirjoja on kuitenkin kirjoitettu paljonkin tuossa 1900-luvun alkupuolella... Pitäisi varmaan hankkia kirjan jatko-osakin, vaikka eiväthän ne yleensä ole niin hyviä... Myös leffaan tekisi mieli tutustua!
Flora Poste on aikaansaava nuori nainen, joka lähtee maaseudulle kummallisten sukulaistensa luo tarkoituksenaan selvittää kaikki heidän ongelmansa ja tuoda sukulaiset ns. nykypäivään. Sukulaisissa riittää hommaa, mutta Flora ei helposti lannistu!
Ihastuttavaa kieltä, paljon omituisia (mutta ymmärrettäviä) termejä, jotka luovat ihanaa "maalaiskuvaa". Vinkeitä hahmoja, toinen toistaan oudompia ongelmia. Ja tietenkin pirteä (Flora on suorastaan pirteä!) päähenkilö, joka täysin muiden elämästä piittaamatta parantaa kaiken.
Ehdottoman viihdyttävä, mutta vaatii hieman brittiläisen kirjallisuuden tuntemusta: suurin osa riemusta tulee Gibbonsin tavasta parodioida mm. D.H.Lawrencea. Tämän tyyppisiä vakavia kirjoja on kuitenkin kirjoitettu paljonkin tuossa 1900-luvun alkupuolella... Pitäisi varmaan hankkia kirjan jatko-osakin, vaikka eiväthän ne yleensä ole niin hyviä... Myös leffaan tekisi mieli tutustua!
Sunday, December 21, 2008
Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
Kyllä sitä kirjojakin tulee luettua, viimeisin ei-arvostelukirja oli yllättävästi Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti. Leffa on tullut katsottua jo vuosia sitten, kirja oli jäänyt lukematta. No, kun Sadetin sen lainasi ja tenttivalvontaan tarvitsi jotain lukemista, niin...
Ja olihan se kiva kirja. Vianne saapuu pieneen ranskalaiseen kaupunkiin, pistää pystyyn suklaapuodin (pienen!) ja aiheuttaa pahennusta paikallisessa papissa. Kirja onkin nimenomaan Viannen ja papin ristiriitaa, tosin pappi-parka ei tunnu tajuavan että hänen (ja Viannen!) ongelmat ovat paljon syvemmällä kuin vain yhdessä suklaakaupassa. Tietynlainen fantastinen elementtikin on mukana, vaikka suht realistisesta kirjasta on kyse. Tosin fantsu-elementti tuntuu sopivan mukaan, ei vaikuta lainkaan päälleliimatulta. Mikä on hyvä asia.
Temanttisesti puhutaan paljon kuolemasta ja luopumisesta yleensä, elämisestä ja uskonnosta ja siitä, kuinka paljon yksi ainoa ihminen voi vaikuttaa muiden elämään. Myös historia on tärkeää: juutummeko menneisyyden ongelmiin, pakenemmeko niitä vai kohtaammeko ne? Tämä puoli jäi elokuvassa vajaaksi, kirja korosti sitä hienosti. Elokuva ei myöskään onnistunut kuvaamaan suklaata ja ranskalaisia ruokia aivan samalla intensiteetillä kuin kirja, minkä seurauksena Pieni suklaapuoti oli todella huono valinta tenttivalvontaan: nälkä tulee kuin Viisikoita lukiessa ja suklaata on aivan pakko saada! Harris kuvaa hyvin tarkasti suklaan makua, tuoksua, tuntua jne... Ja tämäkin siis on hyvä asia! Kyllä tätä voi suositella, eikä tämä ole ollenkaan niin paha chick lit'in kuin voisi kuvitella.
Ja olihan se kiva kirja. Vianne saapuu pieneen ranskalaiseen kaupunkiin, pistää pystyyn suklaapuodin (pienen!) ja aiheuttaa pahennusta paikallisessa papissa. Kirja onkin nimenomaan Viannen ja papin ristiriitaa, tosin pappi-parka ei tunnu tajuavan että hänen (ja Viannen!) ongelmat ovat paljon syvemmällä kuin vain yhdessä suklaakaupassa. Tietynlainen fantastinen elementtikin on mukana, vaikka suht realistisesta kirjasta on kyse. Tosin fantsu-elementti tuntuu sopivan mukaan, ei vaikuta lainkaan päälleliimatulta. Mikä on hyvä asia.
Temanttisesti puhutaan paljon kuolemasta ja luopumisesta yleensä, elämisestä ja uskonnosta ja siitä, kuinka paljon yksi ainoa ihminen voi vaikuttaa muiden elämään. Myös historia on tärkeää: juutummeko menneisyyden ongelmiin, pakenemmeko niitä vai kohtaammeko ne? Tämä puoli jäi elokuvassa vajaaksi, kirja korosti sitä hienosti. Elokuva ei myöskään onnistunut kuvaamaan suklaata ja ranskalaisia ruokia aivan samalla intensiteetillä kuin kirja, minkä seurauksena Pieni suklaapuoti oli todella huono valinta tenttivalvontaan: nälkä tulee kuin Viisikoita lukiessa ja suklaata on aivan pakko saada! Harris kuvaa hyvin tarkasti suklaan makua, tuoksua, tuntua jne... Ja tämäkin siis on hyvä asia! Kyllä tätä voi suositella, eikä tämä ole ollenkaan niin paha chick lit'in kuin voisi kuvitella.
Tuesday, October 28, 2008
Paolo Coelho: Portobellon noita
Paolo Coelho on sillä ikuisella "kirjailijoita, joihin pitäisi tutustua" -listalla, joten työpaikan kirjapiirin (eri asia kuin työpaikan kirjakerho, hm, kummallista) kirjaksi valittu Portobellon noita sopi hyvin. Oikeastaan mitään en kirjasta/kirjailijasta tiennyt etukäteen kuin että kiinnostavalta vaikutti.
Portobellon noita olikin ihan jees kirja, ja pidin tavasta jolla päähenkilö kuvailtiin muiden ihmisten kokemusten kautta. Athena muodostui tavallaan muiden kertomuksista ja ennen kaikkea niiden väliin jäävästä tilasta. Oikeastaan toivoin, että kertojia olisi ollut enemmänkin, etenkin loppupuolella meni hieman toistoksi. Tavallaan tämä muistutti Dinan tarinaa, tai siis Dinan tarina olisi ehkä hyötynyt kokonaan Dinan ulkopuolella olevasta kerronnasta.
Hegellisyydestä... no, hm. Odotin jotenkin enemmän romaania ja vähemmän uskonnollista kirjaa. Ei siinä mitään, uskonnollisuudessa ja siitä kirjoittamisessa ei ole mitään vikaa, ja onneksi Coelho ei sorru saarnaamiseen. Sen verran voimakkalta mielipiteet kuitenkin vaikuttivat, että olisi kiva tietää ovatko hänen kaikki kirjansa samanlaisia vai toimivatko muut vähemmän uskonnollisilla tasoilla (Athenan elämä muuttui kirjan loppupuolella hyvin... pääsiäismäiseksi, mikä hieman häiritsi. Tämä oli ihan varmasti tarkoituksellista, mutta jotenkin se tökki. Ehkä en taas vaan tajunnut.) Pääteemat muilta oppimisesta ja oman polun löytämisestä olivat toki hienoja!
Nyt voisi lukea lisää sarjakuvia, DMZ ja Transmetropolitan ovat hyvää erilaisuutta tähän... vaikka Transmetropolitanissakin uskontoa kovasti käsitellään!
Portobellon noita olikin ihan jees kirja, ja pidin tavasta jolla päähenkilö kuvailtiin muiden ihmisten kokemusten kautta. Athena muodostui tavallaan muiden kertomuksista ja ennen kaikkea niiden väliin jäävästä tilasta. Oikeastaan toivoin, että kertojia olisi ollut enemmänkin, etenkin loppupuolella meni hieman toistoksi. Tavallaan tämä muistutti Dinan tarinaa, tai siis Dinan tarina olisi ehkä hyötynyt kokonaan Dinan ulkopuolella olevasta kerronnasta.
Hegellisyydestä... no, hm. Odotin jotenkin enemmän romaania ja vähemmän uskonnollista kirjaa. Ei siinä mitään, uskonnollisuudessa ja siitä kirjoittamisessa ei ole mitään vikaa, ja onneksi Coelho ei sorru saarnaamiseen. Sen verran voimakkalta mielipiteet kuitenkin vaikuttivat, että olisi kiva tietää ovatko hänen kaikki kirjansa samanlaisia vai toimivatko muut vähemmän uskonnollisilla tasoilla (Athenan elämä muuttui kirjan loppupuolella hyvin... pääsiäismäiseksi, mikä hieman häiritsi. Tämä oli ihan varmasti tarkoituksellista, mutta jotenkin se tökki. Ehkä en taas vaan tajunnut.) Pääteemat muilta oppimisesta ja oman polun löytämisestä olivat toki hienoja!
Nyt voisi lukea lisää sarjakuvia, DMZ ja Transmetropolitan ovat hyvää erilaisuutta tähän... vaikka Transmetropolitanissakin uskontoa kovasti käsitellään!
Saturday, August 23, 2008
Herbjorg Wassmo: Dinan kirja
Herbjorg Wassmon Dinan kirjasta olisi kai pitänyt pitää... Sadetin lykkäsi keväällä ennen lomaa mukaan ja nyt sain vihdoinkin luettua. Ilmeisesti en vaan tajunnut tai jotain, mutta minuun tämä ei uponnut ollenkaan.
Dina aiheuttaa lapsena vahingossa äitinsä kuoleman sillä seurauksella, että hän etääntyy isästään lopullisesti eikä itsekään tietenkään siitä koskaan toivu. Dinaa ei voi hallita, ja niinpä vallesmanni-isä pakkonaittaa Dinan vanhalle Jacobille. Dina ei tietenkään sitä purematta niele vaan jatkaa itsenäistä ja itsepäistä käytöstään.
Hylkäys-teema on kirjassa selvästi esillä ja niinpä Dina selviytymiskonstina kuljettaakin kuolleita läheisiään mukanaan jatkuvasti: näin he eivät voi häntä enää koskaan hylätä. Dinan omapäinen käytös (=mielen järkkyminen) on muutenkin ymmärrettävissä lapsuuden kokemusten ja traumojen perusteella, mutta miksi ihmeessä kirjan lähes kaikki miehet toimivat niin typerästi kuin toimivat? Dinalla tuntuu olevan suorastaan noitamainen voima miehiin, mitä ei selitetä oikeastaan millään (Dinan käytös sitä ei ainakaan selitä). Se vaikuttaa siksi epäuskottavalta.
Wassmon kuvaus Norjasta ja Norjan luonnosta on kaunista ja tarinan lomaan tiputellut "Dinan näkökulmat" ihan mielenkiintoinen tapa kertoa (tosin Dinan olisi voinut muuten etäyttää tarinasta vieläkin selkeämmin, mikä olisi saattanut korostaa hahmon sairautta entistä enemmän). Pienen paikkakunnan elämä vaikuttaa aidolta. Ehkä tarina olisi ollut parempi ilman nimihenkilöä? Tai sitten en tosiaan vain tajunnut mikä tässä oli "niin" hienoa. Ymmärrän tavallaan miksi tämän kirjan olisi pitänyt tehdä suuri vaikutus, mutta eipä vain tehnyt.
Dina aiheuttaa lapsena vahingossa äitinsä kuoleman sillä seurauksella, että hän etääntyy isästään lopullisesti eikä itsekään tietenkään siitä koskaan toivu. Dinaa ei voi hallita, ja niinpä vallesmanni-isä pakkonaittaa Dinan vanhalle Jacobille. Dina ei tietenkään sitä purematta niele vaan jatkaa itsenäistä ja itsepäistä käytöstään.
Hylkäys-teema on kirjassa selvästi esillä ja niinpä Dina selviytymiskonstina kuljettaakin kuolleita läheisiään mukanaan jatkuvasti: näin he eivät voi häntä enää koskaan hylätä. Dinan omapäinen käytös (=mielen järkkyminen) on muutenkin ymmärrettävissä lapsuuden kokemusten ja traumojen perusteella, mutta miksi ihmeessä kirjan lähes kaikki miehet toimivat niin typerästi kuin toimivat? Dinalla tuntuu olevan suorastaan noitamainen voima miehiin, mitä ei selitetä oikeastaan millään (Dinan käytös sitä ei ainakaan selitä). Se vaikuttaa siksi epäuskottavalta.
Wassmon kuvaus Norjasta ja Norjan luonnosta on kaunista ja tarinan lomaan tiputellut "Dinan näkökulmat" ihan mielenkiintoinen tapa kertoa (tosin Dinan olisi voinut muuten etäyttää tarinasta vieläkin selkeämmin, mikä olisi saattanut korostaa hahmon sairautta entistä enemmän). Pienen paikkakunnan elämä vaikuttaa aidolta. Ehkä tarina olisi ollut parempi ilman nimihenkilöä? Tai sitten en tosiaan vain tajunnut mikä tässä oli "niin" hienoa. Ymmärrän tavallaan miksi tämän kirjan olisi pitänyt tehdä suuri vaikutus, mutta eipä vain tehnyt.
Tuesday, August 19, 2008
Ellen Kushner: Swordspoint
Fantasiaa, tällä kertaan Ellen Kushnerin esikoisromaani (tosin jo vuodelta 1987) Swordspoint. Kushnerilta on tulossa piakkoin suomeksi Thomas the Rhymer (Vaskikirjoilta!), joka tulikin luettua jo pari vuotta sitten.
Swordspoint sijoittuu nimettömään (ja kartattomaan, mutta kerrankin sitä ei tarvinnut!) kaupunkiin, jossa kaksintaistelut ovat tavallinen tapa ratkoa ristiriitoja. Aateliset palkkaavat luonnollisesti miekkamiehiä taistelemaan puolestaan ja yksi heistä, Richard de Vier, onkin yksi kirjan päähenkilöistä. Kaupungissa juonitellaan kovasti ja Richard päätyy puolustamaan sekä omaansa että ennen kaikkea rakastettunsa Alecin kunniaa.
Todella hieno kirja! Ihana lukea periatteessa yksiosaista (jatko-osat eivät ole suoraa jatkoa) "toiseen maailmaan sijoittuvaa" kirjaa jossa ei matkustettu, ei ollut outoja rotuja, eikä edes magiaa. Kaupunki oli huolella laadittu ja Kushnerin tapa kuvailla juonitteluita ja seksuaalisuutta virkistävän raikas. Ei tässä mitään kovin graafista kuvausta ollut, mutta tarinan maailmassa henkilöiden rakastajien/rakastajattarien asemalla oli paljonkin merkitystä, sukupuolella huomattavasti vähemmän. Tästä ei kuitenkaan missään vaiheessa tehty suurta numeroa, näin vain oli, ja se tuntui aivan luonnolliselta. Ainakin yhdellä hahmolla oli yhtä aikaa sekä rakastaja että rakastajatar (joista hän oikeastaan halusi molemmista eroon, he olivat jo käyneet tylsiksi. Kirjassa ei ollut myöskään selvää "hyvää" tai "pahaa": monien hahmojen moraali oli parhaimmillaankin kyseenalainen eikä kukaan ollut selvästi suoraselkäisen hyvä. Richard, joka ehkä näennäisesti oli "kunniallisin" hahmo, oli hänkin kuitenkin ammatiltaan palkkatappaja... Alec oli erityisen mielenkiintoinen hahmo, hän ei ole fantasiahistorian tasapainoisin yksilö.
Samaan maailmaan sijoittuu myös pari muuta kirjaa, joihin pitää ehdottomasti tutustua! Kategorisoidaan tämä nyt fantasiaksi, vaikkei se oikeastaan sitä ehkä olekaan...?
Swordspoint sijoittuu nimettömään (ja kartattomaan, mutta kerrankin sitä ei tarvinnut!) kaupunkiin, jossa kaksintaistelut ovat tavallinen tapa ratkoa ristiriitoja. Aateliset palkkaavat luonnollisesti miekkamiehiä taistelemaan puolestaan ja yksi heistä, Richard de Vier, onkin yksi kirjan päähenkilöistä. Kaupungissa juonitellaan kovasti ja Richard päätyy puolustamaan sekä omaansa että ennen kaikkea rakastettunsa Alecin kunniaa.
Todella hieno kirja! Ihana lukea periatteessa yksiosaista (jatko-osat eivät ole suoraa jatkoa) "toiseen maailmaan sijoittuvaa" kirjaa jossa ei matkustettu, ei ollut outoja rotuja, eikä edes magiaa. Kaupunki oli huolella laadittu ja Kushnerin tapa kuvailla juonitteluita ja seksuaalisuutta virkistävän raikas. Ei tässä mitään kovin graafista kuvausta ollut, mutta tarinan maailmassa henkilöiden rakastajien/rakastajattarien asemalla oli paljonkin merkitystä, sukupuolella huomattavasti vähemmän. Tästä ei kuitenkaan missään vaiheessa tehty suurta numeroa, näin vain oli, ja se tuntui aivan luonnolliselta. Ainakin yhdellä hahmolla oli yhtä aikaa sekä rakastaja että rakastajatar (joista hän oikeastaan halusi molemmista eroon, he olivat jo käyneet tylsiksi. Kirjassa ei ollut myöskään selvää "hyvää" tai "pahaa": monien hahmojen moraali oli parhaimmillaankin kyseenalainen eikä kukaan ollut selvästi suoraselkäisen hyvä. Richard, joka ehkä näennäisesti oli "kunniallisin" hahmo, oli hänkin kuitenkin ammatiltaan palkkatappaja... Alec oli erityisen mielenkiintoinen hahmo, hän ei ole fantasiahistorian tasapainoisin yksilö.
Samaan maailmaan sijoittuu myös pari muuta kirjaa, joihin pitää ehdottomasti tutustua! Kategorisoidaan tämä nyt fantasiaksi, vaikkei se oikeastaan sitä ehkä olekaan...?
Monday, August 11, 2008
Robert McCammon: Boy's life
World Fantasy Award ja Hugo -projekti jatkuu, tällä kertaa vuoden 1992 WFA voittajalla Boy's life'llä. Robert McCammonin tuotanto oli myös aiemmin aivan tuntematonta.
Boy's life kertoo vuodesta 11-12 vuotiaan pojan elämässä amerikkalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1964. Cory ja hänen isänsä näkevät kuinka autoon sidottu mies uppoaa järven syvyyksiin. Coryn isä yrittää pelastaa miehen, mutta tämä on murhattu jo ennen autoon laittamista. Mies ei kuitenkaan jätä Corya eikä tämän isää rauhaan, vaan pysyy heidän mielissään koko pitkän kesän ja syksynkin. Cory yrittää selvittää kotikaupungistaan löytyviä hyvän ja pahan voimia, mutta oikeastaan kyse on siitä maagisesta kesästä lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, jolloin kaikkialla on seikkailuita ja maailman ikävä todellisuus ei ole vielä tunkeutunut pysyvästi mielikuvitukseen.
Ei kuulosta kovin originaalilta, mutta McCammonin tapa kertoa Coryn kasvusta ja muutoksesta tuon yhden vuoden aikana on ihan uskomaton! Cory kertoo tarinaa aikuisen itsensä silmin, ja peilaa ajoittain kokemuksiaan aikuisen kokemuksiin. Cory haaveilee kirjailijan urasta, mutta McCammon väittää ettei tarina ole aivan kokonaan elämäkerrallinen. McCammon kuvailee myös hienosti vuotta 1964, jolloin Amerikassa tapahtui paljon merkittäviä asioita, etenkin rotukysymyksiin liittyen. Tämä onkin yksi hienoista asioista kirjassa: vaikka selkeästi asiat eivät aina ole 100% "realistisia" (vai ovatko? kirjan fantastiset elementit voi tulkita monella tavalla!), McCammonin Zephyr vaikuttaa todelliselta paikalta todellisine "arkipäiväisine" ongelmineen. Rotuasioista puhutaan paljon, ja McCammon tuntuu korostavan sitä, että kaikkia asioita ei saisi unohtaa. Niin kuin ei lapsuuden taikuuttakaan.
Hieno kirja! Jonkin verran kauhuelementtejäkin mukana oli, pari melkein liiankin tehokasta. McCammon kirjoittaa hyvin tunteisiin vetoavaa tekstiä, eli parissa kohdassa nenäliinatkin olivat tarpeen... Ehdottoman suositeltava kirja kaikille, jotka ovat joskus olleet lapsia!
Boy's life kertoo vuodesta 11-12 vuotiaan pojan elämässä amerikkalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1964. Cory ja hänen isänsä näkevät kuinka autoon sidottu mies uppoaa järven syvyyksiin. Coryn isä yrittää pelastaa miehen, mutta tämä on murhattu jo ennen autoon laittamista. Mies ei kuitenkaan jätä Corya eikä tämän isää rauhaan, vaan pysyy heidän mielissään koko pitkän kesän ja syksynkin. Cory yrittää selvittää kotikaupungistaan löytyviä hyvän ja pahan voimia, mutta oikeastaan kyse on siitä maagisesta kesästä lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, jolloin kaikkialla on seikkailuita ja maailman ikävä todellisuus ei ole vielä tunkeutunut pysyvästi mielikuvitukseen.
Ei kuulosta kovin originaalilta, mutta McCammonin tapa kertoa Coryn kasvusta ja muutoksesta tuon yhden vuoden aikana on ihan uskomaton! Cory kertoo tarinaa aikuisen itsensä silmin, ja peilaa ajoittain kokemuksiaan aikuisen kokemuksiin. Cory haaveilee kirjailijan urasta, mutta McCammon väittää ettei tarina ole aivan kokonaan elämäkerrallinen. McCammon kuvailee myös hienosti vuotta 1964, jolloin Amerikassa tapahtui paljon merkittäviä asioita, etenkin rotukysymyksiin liittyen. Tämä onkin yksi hienoista asioista kirjassa: vaikka selkeästi asiat eivät aina ole 100% "realistisia" (vai ovatko? kirjan fantastiset elementit voi tulkita monella tavalla!), McCammonin Zephyr vaikuttaa todelliselta paikalta todellisine "arkipäiväisine" ongelmineen. Rotuasioista puhutaan paljon, ja McCammon tuntuu korostavan sitä, että kaikkia asioita ei saisi unohtaa. Niin kuin ei lapsuuden taikuuttakaan.
Hieno kirja! Jonkin verran kauhuelementtejäkin mukana oli, pari melkein liiankin tehokasta. McCammon kirjoittaa hyvin tunteisiin vetoavaa tekstiä, eli parissa kohdassa nenäliinatkin olivat tarpeen... Ehdottoman suositeltava kirja kaikille, jotka ovat joskus olleet lapsia!
Wednesday, August 6, 2008
Iain Banks: The Business
Vielä yksi con-kirja, tällä kertaa Oslo Science Fiction Festival'in kunniavieraan Iain Banksin The Business. Huonona scifi-fanina pitää myöntää, että Iain Banksin kirjat ovat mielenkiintoisempia kuin Iain M. Banksin...
The Business on tarina valinnoista ja valintojen seurauksista. Päähenkilölle tehdään melkein tarjous, josta hän ei voi kieltäytyä, mutta vastaavasti hänen on pohdittava tekonsa seurauksia. Toisaalla Firmassa ("The Business") on käynnissä jotakin kummallista, jota päähenkilö tietenkin päätyy tutkimaan.
Ei aivan yhtä hyvä kuin Crow Road, ei aivan yhtä realistinenkaan. The Business tapahtuu kyllä melkein "tuntemassamme maailmassa", muttei aivan kuitenkaan, mikä tekee siitä erittäin mielenkiintoisen. Etenkin Thulahn on paikkana kiehtova: se voisi olla olemassa muttei kuitenkaan taida olla. Banks tiputtelee sujuvasti paikkoja ja merkkituotteita ja tarina pysyy hyvin koossa ja oikean oloisena. Monella tavalla kirja viittaa myös kirjoitusaikaansa (1999), eli osa teknologiasta on hyvin pian vanhentunutta, mutta se ei onneksi haittaa, se ei ole tarinan pääpointti. Oikein suositeltava, ei tosin ainakaan vielä suomennettu.
The Business on tarina valinnoista ja valintojen seurauksista. Päähenkilölle tehdään melkein tarjous, josta hän ei voi kieltäytyä, mutta vastaavasti hänen on pohdittava tekonsa seurauksia. Toisaalla Firmassa ("The Business") on käynnissä jotakin kummallista, jota päähenkilö tietenkin päätyy tutkimaan.
Ei aivan yhtä hyvä kuin Crow Road, ei aivan yhtä realistinenkaan. The Business tapahtuu kyllä melkein "tuntemassamme maailmassa", muttei aivan kuitenkaan, mikä tekee siitä erittäin mielenkiintoisen. Etenkin Thulahn on paikkana kiehtova: se voisi olla olemassa muttei kuitenkaan taida olla. Banks tiputtelee sujuvasti paikkoja ja merkkituotteita ja tarina pysyy hyvin koossa ja oikean oloisena. Monella tavalla kirja viittaa myös kirjoitusaikaansa (1999), eli osa teknologiasta on hyvin pian vanhentunutta, mutta se ei onneksi haittaa, se ei ole tarinan pääpointti. Oikein suositeltava, ei tosin ainakaan vielä suomennettu.
Sunday, April 27, 2008
Kate Jacobs: The Friday Night Knitting Club
Työmatkahöttöä, siis. Kate Jacobsin The Friday Night Knitting Club on oikein perinteistä "chick-lit'iä": ikäviä asioita tapahtuu periaatteessa ihan hyville ihmisille.
Yksinhuoltajaäiti Georgia omistaa lankakaupan, ja koko juoni nivoutuu (ehkä jopa kutoutuu) lankakaupassa syntyvien ystävyyksien ympärille. Perjantai-iltaisin porukka kokoontuu kutomaan yhdessä ja jakamaan huoliaan. Tätä puolta olisikin saanut olla enemmän: klubi-idea jäi hieman ohueksi ja siitä olisi ihan mielellään lukenut hieman enemmän.
Tarinaa kerrotaan melkein kaikkien hahmojen näkökulmista, mikä tekee siitä hieman rikkonaisen. Muutamaan tärkeimpään hahmoon (Georgia, Anita, Cat, Darwin) keskittyminen olisi tiivistänyt tarinaa olennaisesti, ja etenkin Georgian lapsen isän Jamesin näkökulma oli ihan "turha". Monia juonenpätkiä solmittiin lopussa myös hieman liian pikaisesti yhteen ja loppu oli muutenkin epäuskottava (enkä pitänyt siitä muutenkaan).
Ihan hyvin kirjoitettu, ihan viihdyttävä paikoitellen. Kauhea nälkä tuli: Georgian tytär Dakota leipoi koko kirjan ajan toinen toistaan paremman kuuloisia leivonnaisia. Myös ihan minimaalisen pieni into kokeilla kutomista syntyi, mikä lienee sekin ihan hyvä asia? The Friday Night Knitting Clubista on - kuinka ollakaan - tekeillä myös elokuva jossa näyttäisi olevan Julia Roberts pääosassa. Se jäänee väliin, mutta tämä varmaan suomennetaan leffan yhteydessä. On sitä huonompiakin kirjoja suomennettu.
Yksinhuoltajaäiti Georgia omistaa lankakaupan, ja koko juoni nivoutuu (ehkä jopa kutoutuu) lankakaupassa syntyvien ystävyyksien ympärille. Perjantai-iltaisin porukka kokoontuu kutomaan yhdessä ja jakamaan huoliaan. Tätä puolta olisikin saanut olla enemmän: klubi-idea jäi hieman ohueksi ja siitä olisi ihan mielellään lukenut hieman enemmän.
Tarinaa kerrotaan melkein kaikkien hahmojen näkökulmista, mikä tekee siitä hieman rikkonaisen. Muutamaan tärkeimpään hahmoon (Georgia, Anita, Cat, Darwin) keskittyminen olisi tiivistänyt tarinaa olennaisesti, ja etenkin Georgian lapsen isän Jamesin näkökulma oli ihan "turha". Monia juonenpätkiä solmittiin lopussa myös hieman liian pikaisesti yhteen ja loppu oli muutenkin epäuskottava (enkä pitänyt siitä muutenkaan).
Ihan hyvin kirjoitettu, ihan viihdyttävä paikoitellen. Kauhea nälkä tuli: Georgian tytär Dakota leipoi koko kirjan ajan toinen toistaan paremman kuuloisia leivonnaisia. Myös ihan minimaalisen pieni into kokeilla kutomista syntyi, mikä lienee sekin ihan hyvä asia? The Friday Night Knitting Clubista on - kuinka ollakaan - tekeillä myös elokuva jossa näyttäisi olevan Julia Roberts pääosassa. Se jäänee väliin, mutta tämä varmaan suomennetaan leffan yhteydessä. On sitä huonompiakin kirjoja suomennettu.
Tuesday, March 11, 2008
Gaelen Foley: Prince Charming
Ei voi lukea liian monta hyvää kirjaa peräkkäin, välillä pitää lukea höttöä. Tällä kertaa höttö oli Gaelen Foleyn Prince Charming.
Ascensionia piinannut Naamioitunut Ratsastaja ryöstää epähuomiossa valtakunnan kruununperijän, legendaarisen naistenmiehen maineessa olevan prinssi Rafaelin (ks. kirjan nimi). Naamioituneen Ratsastajan naamion alta paljastuukin nainen (tämä ei ole suuri spoileri, lukijalle se paljastetaan heti kirjan aluksi), Daniela, ja hirttämisen sijaan Rafael rakastuukin häneen päätäpahkaa. Taustalla tietysti juonitellaan kruununperijää vastaan ja kaikkea muuta mitä historialliseen romanssiin kuuluu. Tapahtumapaikkana on Välimeren alue, aika 1815.
Tämä oli itse asiassa trilogian kolmas osa, mutta toimi varsin mainiosti sellaisenaankin. Erityisen omaperäistä tämä ei ollut, mutta ei sitä oikeastaan tältä odottanutkaan. Kevyttä, ihan hauskaa, melko kliseistä (etenkin rakkauskohtaukset, joita oli yllättävän vähän). Välipalakirjana toimi oikein hyvin. Kielellisesti tämä oli melko helppoa englantia (esim. moneen spefikirjailijaan verrattuna) eli tätä voisi hyvin suositella ihmisille, jotka haluavat lukea jotain kevyttä ja romanttista englanniksi.
Ascensionia piinannut Naamioitunut Ratsastaja ryöstää epähuomiossa valtakunnan kruununperijän, legendaarisen naistenmiehen maineessa olevan prinssi Rafaelin (ks. kirjan nimi). Naamioituneen Ratsastajan naamion alta paljastuukin nainen (tämä ei ole suuri spoileri, lukijalle se paljastetaan heti kirjan aluksi), Daniela, ja hirttämisen sijaan Rafael rakastuukin häneen päätäpahkaa. Taustalla tietysti juonitellaan kruununperijää vastaan ja kaikkea muuta mitä historialliseen romanssiin kuuluu. Tapahtumapaikkana on Välimeren alue, aika 1815.
Tämä oli itse asiassa trilogian kolmas osa, mutta toimi varsin mainiosti sellaisenaankin. Erityisen omaperäistä tämä ei ollut, mutta ei sitä oikeastaan tältä odottanutkaan. Kevyttä, ihan hauskaa, melko kliseistä (etenkin rakkauskohtaukset, joita oli yllättävän vähän). Välipalakirjana toimi oikein hyvin. Kielellisesti tämä oli melko helppoa englantia (esim. moneen spefikirjailijaan verrattuna) eli tätä voisi hyvin suositella ihmisille, jotka haluavat lukea jotain kevyttä ja romanttista englanniksi.
Saturday, March 8, 2008
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Joskus kirjan valitsee tai hylkää täysin kannen perusteella. Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon kansi on jotenkin synkkä ja niinpä kuvittelin että kirjakin on raskas ja synkkä eikä sellaista aina jaksa lukea. Ei tämä nyt ihan kevyt kirja ole, mutta ennemminkin viihdyttävä kuin raskas (olisi pitänyt uskoa henkilöä jolta kirjan sain, hän kyllä yleensä tietää suosittelemansa kirjat).
Tuulen varjon alussa kertojaminä Daniel käy isänsä kanssa Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Hän saa valita sieltä yhden kirjan ja valitsee Julián Caraxin kirjan Tuulen varjo. Daniel uppoutuu kirjaan täysin ja haluaa lukea lisää Caraxilta. Caraxin muut kirjat on kuitenkin tuhottu ja nopeasti käy ilmi, että Danielin kopio Tuulen varjosta herättää erilaisten ihmisten kiinnostuksen ja Danielin elämä käy vaaralliseksi. Hän haluaa kuitenkin selvittää mitä Juliánille tapahtui, miksi hänen kirjansa tuhottiin. Danielin ja Juliánin elämistä alkaa myös löytyä pelottavia yhtymäkohtia...
Eli hieno lähtökohta ja Zafón kirjoittaa uskomattoman mukaansatempaavasti. Hänen hahmonsa ovat mielenkiintoisia ja Caraxin (ja toki Danielin) kohtalo alkaa nopeasti kiinnostaa. Tapahtuma-aikana on sisällissodan runtelema Espanja, mikä luo oman varjonsa kertomukselle. Sisällissodan kauhut ja väkivalta ovat vielä muistissa, Francon valta on melko absoluuttinen, mutta toisaalta ihmiset elävät omia elämiään niin kuin aina ennenkin: vihaavat, rakastuvat, elävät ja kuolevat. Aikaa ja paikkaa eritavalla korotamalla Zafón olisi saanut kirjastaan helposti liiankin raskaan, mutta onneksi sille tielle ei mennä vaan pääpaino pysyy jännittävässä mysteerissä.
Olisi pitänyt lukea Tuulen varjo jo paljon aikaisemmin, mutta oma typerä ennakkoluulo esti sen. Tarinan opetus: ihan oikeasti ei saa tuomita kirjaa kannen perusteella! Tuulen varjo on hieno kirja jota voi hyvillä mielin suositella!
Tuulen varjon alussa kertojaminä Daniel käy isänsä kanssa Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Hän saa valita sieltä yhden kirjan ja valitsee Julián Caraxin kirjan Tuulen varjo. Daniel uppoutuu kirjaan täysin ja haluaa lukea lisää Caraxilta. Caraxin muut kirjat on kuitenkin tuhottu ja nopeasti käy ilmi, että Danielin kopio Tuulen varjosta herättää erilaisten ihmisten kiinnostuksen ja Danielin elämä käy vaaralliseksi. Hän haluaa kuitenkin selvittää mitä Juliánille tapahtui, miksi hänen kirjansa tuhottiin. Danielin ja Juliánin elämistä alkaa myös löytyä pelottavia yhtymäkohtia...
Eli hieno lähtökohta ja Zafón kirjoittaa uskomattoman mukaansatempaavasti. Hänen hahmonsa ovat mielenkiintoisia ja Caraxin (ja toki Danielin) kohtalo alkaa nopeasti kiinnostaa. Tapahtuma-aikana on sisällissodan runtelema Espanja, mikä luo oman varjonsa kertomukselle. Sisällissodan kauhut ja väkivalta ovat vielä muistissa, Francon valta on melko absoluuttinen, mutta toisaalta ihmiset elävät omia elämiään niin kuin aina ennenkin: vihaavat, rakastuvat, elävät ja kuolevat. Aikaa ja paikkaa eritavalla korotamalla Zafón olisi saanut kirjastaan helposti liiankin raskaan, mutta onneksi sille tielle ei mennä vaan pääpaino pysyy jännittävässä mysteerissä.
Olisi pitänyt lukea Tuulen varjo jo paljon aikaisemmin, mutta oma typerä ennakkoluulo esti sen. Tarinan opetus: ihan oikeasti ei saa tuomita kirjaa kannen perusteella! Tuulen varjo on hieno kirja jota voi hyvillä mielin suositella!
Subscribe to:
Posts (Atom)