Juri Nummelin (toim.): On Suurten Muinaisten Aika

Näin presidentivaalien edellä oli hyvä lukea hieman vaaliteemaista kirjallisuutta. Tai no, On Suurten Muinaisten Aika edustaa takakantensakin perusteella antivaalikirjallisuutta.

Kyse on siis Paavo Väyrysen vuosikaudet jatkuneen menestyksen (?) salaisuudesta, joka - tämä ei juurikaan spoilaa - ovat tietenkin Suuret Muinaiset, eli Cthulhu kumppaneineen. Tästä aiheesta on julkaistu nippu novelleja, jotka valottavat Paavon menneisyyttä, nykyisyyttä ja jopa tulevaisuutta.

Kuten aina, osa novelleista on parempia kuin toiset. Vesa Katajiston Presidentti Väyrysen puhe Ikaalisten pato- ja matologisen tiedeinstituutin avajaisissa marraskuussa 2019 oli tiiviin hupaisa (ja "pato- ja matologinen instituutti" kuulostaa loistavalta). Tuomas Salorannan Kari Tenho Väyrysen tapaus lähtee Charles Dexter Wardin linjalle onnistuneesti ja Vesa Sisätön Paavo Väyrysen ääni upposi sekin.

Kyllä tämä ainakin jonkin verran vaalipropagandanakin toimi, tai no, ehkäpä ei. Varsin hupaisa ajatus kuitenkin ja onnistuneet kirjoittajavalinnat!

Anne Rice: Interview with the Vampire

Syksyn vampyyribuumi jatkuu, tällä kertaa uudelleenluvussa vampyyrigenreä aikanaan merkittävästi (ja pysyvästi!) uudistanut Anne Ricen Interview with the Vampire.

Juonikuvaus ei liene tarpeen... eipä tässä paljoa juonta olekaan. Louis-niminen vampyyri kertoo elämästään New Orleansissa 1800-luvulla ja Pariisissa hieman myöhemmin. Louisin elämään liittyvät olennaisesti hänet luonut vampyyri Lestat ja lapsivampyyri Claudia.

Interview with the Vampire on yksi ensimmäisistä vampyyriromaaneista, joissa vampyyri on päähenkilönä ja suorastaan sympaattinen, säälittäväkin olento (Louis osaa kitistä kohtalostaan aika paljon). Rice käsittelee peto vs. ihminen -teemaa huomattavasti paremmin kuin monet seuraajansa, ja vaikka Louis onkin ns. hyvä vampyyri, on hän selvästi kuitenkin vampyyri, jonka on juotava verta ja tapettava ihmisiä (aspekti, joka monilta moderneilta vampyyreiltä puuttuu). Lestat on enemmänkin "paha" vampyyri, ja moraalittomuudessaan ajoittain ihastuttava (Claudiasta puhumattakaan). Rice kuvailee myös kauniisti sekä New Orleansia että Pariisia, että ennen kaikkea ajan kulkua ja muutosta. Aika kulkee, kaikki muuttuu, ainoastaan vampyyrit pysyvät samanlaisina ikuisesti. Kerronta on muutenkin erityisen kaunista, hidastempoista tosin, mikä saattaa ärsyttää joitain. Eikä muuten ole ihme, että Ricen vampyyrejä on pidetty varsin homoeroottisina: kirjassa on toki paljon rakkautta, mutta ns. heterosuhteita ei tunnu olevan ainuttakaan. Erityisen graafista kuvaus ei kuitenkaan ole, vaan enemmänkin vihjattua.

Yllättävän hyvin tämäkin klassikko on aikaa kestänyt, ja vaikka Anne Ricen myöhemmästä tuotannosta osa on aika heikkoa kamaa, on Interview with the Vampire edelleen vampyyrigenren klassikko, jota pitää suositella kaikille vampyyrien ystäville.

Poppy Z. Brite: Lost Souls

Syksyllä iski hirveä himo lukea vampyyriromaaneja, ja niinpä tuli luettua uudestaan Poppy Z. Briten omalla tavallaan klassinen Lost Souls.

Lost Souls kertoo monesta eri hahmosta, jotka kaikki päätyvät Missing Mile -nimiseen pikkukaupunkiin ja New Orleansiin. On onneton, teini-ikäinen Nothing-poika, jota kukaan ei ymmärrä, ihanan kamala vampyyri Zillah jengeineen, ikuisesta syyllisyydestä kärsivä Christian ja muutama ihminen, hyvin epätäydellinen Steve ja kummallinen muusikko Ghost. Kaikki nämä eksyneet hahmot ajautuvat yhteen, löytävät ja menettävät toisensa, ja kaiken taustalla soi musiikki...

Juonellisesti Lost Souls ei ole ehkä kovin kummoinen, mutta Briten tapa kuvata 90-luvun alkupuolen goottiskeneä on hyvin onnistunut. Musiikki, savu, epätoivo ja intohimo ovat lähes käsin kosketeltavia. Suurin osa hahmoista on omalla angstisella tavallaan myös mielenkiintoisia: Nothing on niin yksinäinen, Ghost taas niin ymmärtävä ja lempeä. Ja Zillah... no, Zillah on ehdottomasti vampyyrikuvaston parhaimmistoa: moraaliton, kuolemattomuudestaan kaiken ilon irti ottava androgyyninen kaunistus. Lost Souls on parhaimmillaan myös miellyttävää, varsin kevyttä kauhua (pari Briten myöhempää romaania ovat tosin merkittävästi pelottavampia). Vaikka Lost Souls on selvästi 90-luvun kirja, kyllä sen vieläkin mielellään luki.

Pitäisi ehkä lukea uudestaan Briten muut 90-luvun goottiromaanit, niiden jälkeenhän hän kirjoitti hieman erilaista kirjallisuutta (enemmän dekkareita, ja ruokajuttuja). Ilmeisesti Brite on kuitenkin nyt lopettanut kirjailijanuransa kokonaan, mikä on kyllä sääli.

Kim Newman: Anno Dracula

Taas kirja, jota oli todella vaikea löytää - kunnes siitä otettiin uusintapainos viime vuonna. Eli siis modernimpi kauhuklassikko, Kim Newmanin Anno Dracula.

Anno Draculan lähtökohta on se, että Bram Stockerin Dracula-romaani päättyy toisin, ja Dracula voittaa. Anno Draculan alussa Dracula on mennyt naimisiin kuningatar Victorian kanssa ja on siis prinssipuoliso, jolla on melko paljon valtaa. Vampyyrit ovat tulleet julkisuuteen ja ihmisten asema on melko kurja. Kirjassa on monta näkökulmahahmoa, joista suurin osa tutkii Viiltäjä-Jackin tapausta (romaanissa Jack tappaa vampyyriprostituoituja). Ja samalla toki käsitellään Englannin poliittista tilannetta ja luonnollisesti ristiriitaa ihmisten ja vampyyrien välillä.

Mielenkiintoiseksi Anno Draculan tekee ehkä kuitenkin se, että kyse on mitä suurimmassa määrin metafiktiosta. Stockerin Draculan hahmoista osa on yhä hengissä, ja työskentelvät joko Draculan puolella tai tätä vastaan. Muita (enemmän tai vähemmän) tärkeitä hahmoja kirjassa ovat mm. Diogenes-klubi, Mycroft Holmes, etsivä Lestrade, jopa tohtori Jekyll ja Lestat de Lioncourt! Mukana on myös paljon aitoja historiallisia henkilöitä. Kyse on siis tavallaan yhtäaikaa vaihtoehtohistoriasta ja vaihtoehtokirjallisuudesta. Varsin viihdyttävää! Anno Dracula on myös melko aidosti kauhukirja, ja osa Draculan tai tämän käskyläisten tekemistä teoista on varsin hirvittäviä.

On hyvin ymmärrettävää, miksi Anno Dracula on moderni klassikko. Kyllä tämän mielellään luki, ja voisi lukea lisääkin Newmanin romaaneja (tämä on kuitenkin vasta sarjan 1.osa).

Mark Z. Danielewski: House of Leaves

Blogi ei ole kuollut enkä ole minäkään, ainoastaan kovin kiireinen. Jo aika päivää sitten tuli luettua kirja, joka saanee "vuoden erikoisin kirja" -maininnan.

Eli siis Mark Z. Danielewskin romaani (?) House of Leaves. Joka kertoo... niin, no. Monta tarinaa, joissa keskiössä (?) on kertomus talosta, joka ei ole ihan niin stabiili ja turvallinen kuin talot yleensä, vaan jonne ilmestyy yhtäkkiä uusia ovia ja joka on - aiheeseen sopimaton klisee - suurempi sisältä kuin ulkoa. Kirja on yhtäaikaa "tieteellinen" teksti, päiväkirjamainen purkaus ja dokumenttielokuva. Siinä on monta kertojaa, toinen toistaan epäluotettavampia, ja itse talo on yksi tärkeimmistä hahmoista, ellei jopa kaikkein tärkein. Ja kirjan ulkoasu... no, sekin rikkoo romaanejen perinteistä tyyliä. Julkisella paikalla lukiessa muut ihmiset tuijottavat.

Ja siis aivan loistava kirja! Yhtä aikaa kauhua, tiedettä (?), romantiikkaa! Kirjaan pitää todella keskittyä, ja Danielewski onnistuu kuljettamaan montaa eri tyyliä hyvin yhtä aikaa. Tästä on todella vaikea sanoa yhtään mitään muuta kuin että kannattaa ehdottomasti lukea se!

Nancy Kilpatrick: Near Death

Jospa 90-luvulla olisi kirjoitettu parempaa vampyyrifiktiota kuin 2000-luvulla... ja varmaan onkin, mutta Nancy Kilpatrickin Near Death ei sitä kyllä ole. Bram Stocker -palkintoehdokkaaksi Near Death pääsi ilmeistymisvuonnaan jostain syystä, esikoiskirjailijoiden sarjaan. Ehdokkaita oli sinä vuonna vain 4, eli ehkä se kertoo jotain vuoden yleisestä tasosta.

Zero-niminen narkkarityttö palkataan tappamaan vampyyri. Zero ei tietenkään onnistu, etenkin kun hänet on määrätty menemään vampyyrin kotiin yöllä. Vampyyri David sen sijaan kiinnostuu Zerosta ja yhdessä he alkavat selvittää kuka haluaa Davidin tappaa ja miksi juuri Zero palkattiin tehtävään. Romantiikkaa (ja huonosti kirjoitettua seksiä) seuraa, matkustetaan paljon.

Kilpatrick on selvästi Anne Rice'n aikalaisia ja Near Deathin maailma muistuttaa Ricen maailmaa, sillä erotuksella, että Rice viitsi panostaa hahmokuvauksiinkin. Vampyyrit toimivat yksin (paitsi tietenkin ne hyvikset, jotka toimivat yhdessä), ja ovat kovin vietteleviä. Siis teoriassa. Valitettavasti hahmot jäävät niin yksiulotteisiksi, että on vaikea ymmärtää mitä David ja Zero toisissaan näkevät. "Modernimman vampyyrikirjallisuuden" lähteenä tätä voisi ehkä tavallaan pitää (ellei paremmin tietäisi), sillä David on hyvin konservatiivinen luonne, joka mm. kieltää Zeroa käyttämästä liikaa meikkejä, ja määrää myös millaisia vaatteita (=peittäviä, perinteisiä!) tämän on pidettävä! Ja Zerohan tottelee. Myös muita, vieläkin epämiellyttävämpiä piirteitä Davidista löytyy, mutta Zero tuntuu onnellisesti ohittavan ne kaikki.

Near Death on ysärikirja, minkä huomaa mm. vaatekuvauksista. Sinänsä niitä on huvittava lukea, mutta aika nopeasti sekin käy vanhaksi. Juoni on ohut, hahmoista ei oikein jaksa välittää ja koko homma on kömpelösti kirjoitettu. Byron-siteeraukset ovat nättejä, mutta ne kannattaa lukea Byronin omista kirjoista.

Amanda Grange: Mr Darcy, Vampyre

Lisää "vanhanaikaista" "kauhua". Amanda Grange on kirjoittanut aiemminkin Jane Austenin maailmasta (Mr Darcy's Diary kertoo Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumat "toisesta" näkökulmasta), ja Mr Darcy, Vampyre, onkin suoraa jatkoa Ylpeydelle ja ennakkoluulolle. No, melkein suoraa...

Darcy ja Elizabeth menevät naimisiin ja lähtevät häämatkalleen Eurooppaan, Darcyn sukulaisia tapaamaan. Jokin tuntuu kuitenkin painavan tuoreen aviomiehen mieltä, ja vaimokin tietysti huolestuu.

Lukijalle kirjassa ei ole ainuttakaan yllätystä (ainakaan jos sattuu muistamaan kirjan nimen vielä lukiessakin), eli ainoa, joka yllättyy on Elizabeth. Tätä yllätystä sitten pedataan lähes koko kirja, ja paikoitellen hyvinkin puuduttavasti, tarinasta puuttuu jännitys aivan kokonaan. Darcyn vampyyri-piirteet ovat melko epätyypillisiä (aurinko ei aiheuta ongelmia, vertakaan ei tarvitse juoda, tosin hukkua kyllä voi?), ja vampyyrimytologiaan olennaisesti kuuluva vaara ja petomaisuus puuttuvat kokonaan. Grange vie kyllä "erään toisen vampyyreistä kirjoittavan kirjailijan" ajatukset seksistä ennen avioliittoa vieläkin pidemmälle: papin aamenkaan ei riitä tässä kirjassa! Elizabeth on hahmona ihan hyvä, Darcy jää etäiseksi, mikä lienee tarkoituskin. Viimeiset noin 4 lukua ovat aivan kammottavaa roskaa, loppuratkaisu on todella hirvittävä (eikä siis hyvällä, kauhukirjallisuudelle ominaisella tavalla hirvittävä).

Tyyli on toki varsin austenmaista, mikä on hyvä. Itse asiassa tarinasta olisi voinut saada vetävämmän, jos perinteisen proosan sijaan Granger olisi kirjoittanut kirjeromaanin. Elizabeth kirjoittelee kirjeitä koko ajan Janelle, ja jos koko tarina olisi kerrottu niiden avulla, olisi siinä ollut edes jotain itua. Tällaisenaan tätä ei voi oikein suositella Jane Austenin kirjojen ystäville eikä - varsinkaan - vampyyrikirjallisuuden harrastajille.

A.E. Moorat: Queen Victoria: Demon Hunter

Joskus kirjan ostaa puhtaasti kansikuvan ja nimen perusteella. A.E. Mooratin Queen Victoria: Demon Hunter on tietenkin juuri näitä kirjoja. Valitettavasti kansikuvan Victoria ei ollut romaanin Victoria.

Victoriasta on juuri tullut kuningatar, mutta valtakunnassa ei ole kaikki hyvin. Niinpä Victorialle kerrotaan "suuri salaisuus" (=valtakunnassa ei ole kaikki hyvin). Toisaalla ruoditaan nuoren Victorian suhdetta tuoreeseen prinssipuolisoonsa Albertiin.

Eipä tämä kyllä kovin kaksinen ollut. Zombie-kohtaukset olivat itse asiassa aika mainiota splatteria (paikoitellen hyvinkin graafista!), mutta muuten jäätiin pinnalliselle tasolle. Kauhuelementit olivat lähinnä koomisia, mikä oli ehkä ihan hyväkin asia. Hahmot olivat täysin mitäänsanomattomia, ehkä nimihahmoa lukuunottamatta, ja juonesta olisi saanut paljon enemmän irti. Esimerkiksi Victorian konfliktista monarkkina ja valtakunnan suojelijana olisi voitu ottaa enemmän iloa irti, ja hänen suhteensa Albertiin jäi myös aivan liian ohueksi. Hyvän elokuvan tästä kyllä saisi, ja varmaan vielä tuleekin. Takakansitekstillä oli hyvin vähän tekemistä itse kirjan kanssa, ja oikeastaan juuri takakansitekstin kirjan olisin halunnut lukea! Mutta toisaalta, eipä tässä mitään suurta kirjallisuutta oikein odottanutkaan. Kitinästä huolimatta ihan viihdyttävä kertakäyttöromaani. Ja tietenkin loistava nimi!

George R.R.Martin: Fevre Dream

Coneissa on kiva kuulla, kun ihmiset suosittelevat kirjoja. Joskus kunniavieraat kehuvat omia kirjojaan, ja sehän on toki varsin OK. Finnconin kunniavieras George R.R.Martin puhui vampyyri-paneelissa myös omasta romaanistaan, Fevre Dream, ja pakkohan se oli sitten hankkia.


Fevre Dream sijoittuu Missisippin varrelle, 1850-luvun lopulle. Persoonallinen heikosti menestyvän jokilaivafirman omistaja Abner Marsh (Lovecraft tuli mieleen, mutta...) saa kalpealta ja rikkaalta herrasmieheltä Joshua Yorkilta tilauksen maailman hienoimmasta jokilaivasta. Marsh rakennuttaa laivan Yorkin rahoilla, Yorkilla on toki muutamia kummallisia ehtoja. Ja Fevre Dreamista tuleekin Missisippin komein ja nopein laiva, mikä herättää myös muiden tahojen huomion. Yorkin menneisyys tulee kolkuttelemaan, mikä ei oikeastaan ole ihme; hän kun tuntuu sitä aktiivisesti takaa ajavan.

Viime aikoina on tullut luettua paljon vampyyriromaaneja ja niissä on ollut selvästi havaittavissa kolme eri vampyyrityyppiä: on hyviä vampyyrejä (esim. Louis), pahoja vampyyrejä (esim. Zillah) ja sitten on huonoja vampyyrejä (ehkei pidä mainita esimerkkejä...). Martinin vampyyrit menevät kaikki kahteen ensimmäiseen kategoriaan: hahmot ovat hyviä, vampyyreille olennainen "peto" on läsnä koko ajan ja pedon voittaminen on tärkeä teema. Joshua York on mitä onnistunein vampyyri, Marsh myös varsin mieleenpainuva hahmo. Aivan kirjan alussa oleva kuvaus orjamarkkinoista jäi sekin mieleen. Myös yksinäisyys nousee monessa kohtaa esiin (sekä vampyyrien että ihmisten kohdalla) ja muutoksen väistämättömyys. Pitää pystyä muuttumaan, maailma ympärillä muuttuu koko ajan. Martinin kirjassa eletään juuri orjuuden lakkauttamisen aikoja ja jokilaivojen kultakautta, mutta tietoisuus laivaliikenteen hiipumisesta häilyy kauniisti taustalla. Tunnelma on kohdallaan: välillä nautitaan etelän lämpimistä, tuoksuvista öistä ja välillä ollaan oikeasti kauhukirjassa.

Se, että George R.R.Martinin kirjoittama romaani oli loistava, ei ollut varsinainen yllätys. Mutta kyllä tämä taas nosti rimaa uudempien vampyyriräpellysten kohdalla.

Bryan Smith: Soultaker

Työmatkalla loppui lukeminen eikä oikein ollut muita kirjakauppavaihtoehtoja kuin Walmart. OK, Walmartin hyllystä, fantasia-hintalapulla leimattu kirja; takakansitekstien perusteella urbaania fantasiaa... ei varmaan ihan mitään Hamiltonia tämäkään, kun Walmartissa myydään...

...eikä ollutkaan. Ylläri oli melkoinen, kun Bryan Smithin Soultarker paljastuikin melko tyylipuhtaaksi gore-kauhuksi. Verta, viinaa, seksiä ja suolenpätkiä. Tarina on ohut: Jake Allister palaa takaisin kotikaupunkiinsa pelastamaan velipuolensa uudelta tyttöystävältä. Tyttö on - tietenkin - vähemmän ihminen ja kohta kaikki "hyvikset" taistelevat henkensä edestä, koko kaupunkia vastaan!

Leffana tämä olisi voinut olla hyvä, kirjana ei (tosin en ole gore-kauhun suurkuluttaja missään muodossa, eli ehkä tämä on oman genrensä sisällä hyvä). Hahmojen ohuus tökki ihan liikaa. Kaikki naiset ovat seksillä miehiä manipuloivia ja väkivaltaisia (ja vaikka tähän löytyykin kirjasta selitys, niin silti... Ainoa poikkeus tähän muottiin on tietenkin lesbo!), kaikki miehet taas seksiin lankeavia ja väkivaltaisia. Yhdenkään hahmon kohtalo ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tai sitten en vaan tajunnut Soultakerin hienoutta, kun en osaa arvostaa tätä muihin genrensä teoksiin verrattuna.