Syksyllä iski hirveä himo lukea vampyyriromaaneja, ja niinpä tuli luettua uudestaan Poppy Z. Briten omalla tavallaan klassinen Lost Souls.
Lost Souls kertoo monesta eri hahmosta, jotka kaikki päätyvät Missing Mile -nimiseen pikkukaupunkiin ja New Orleansiin. On onneton, teini-ikäinen Nothing-poika, jota kukaan ei ymmärrä, ihanan kamala vampyyri Zillah jengeineen, ikuisesta syyllisyydestä kärsivä Christian ja muutama ihminen, hyvin epätäydellinen Steve ja kummallinen muusikko Ghost. Kaikki nämä eksyneet hahmot ajautuvat yhteen, löytävät ja menettävät toisensa, ja kaiken taustalla soi musiikki...
Juonellisesti Lost Souls ei ole ehkä kovin kummoinen, mutta Briten tapa kuvata 90-luvun alkupuolen goottiskeneä on hyvin onnistunut. Musiikki, savu, epätoivo ja intohimo ovat lähes käsin kosketeltavia. Suurin osa hahmoista on omalla angstisella tavallaan myös mielenkiintoisia: Nothing on niin yksinäinen, Ghost taas niin ymmärtävä ja lempeä. Ja Zillah... no, Zillah on ehdottomasti vampyyrikuvaston parhaimmistoa: moraaliton, kuolemattomuudestaan kaiken ilon irti ottava androgyyninen kaunistus. Lost Souls on parhaimmillaan myös miellyttävää, varsin kevyttä kauhua (pari Briten myöhempää romaania ovat tosin merkittävästi pelottavampia). Vaikka Lost Souls on selvästi 90-luvun kirja, kyllä sen vieläkin mielellään luki.
Pitäisi ehkä lukea uudestaan Briten muut 90-luvun goottiromaanit, niiden jälkeenhän hän kirjoitti hieman erilaista kirjallisuutta (enemmän dekkareita, ja ruokajuttuja). Ilmeisesti Brite on kuitenkin nyt lopettanut kirjailijanuransa kokonaan, mikä on kyllä sääli.
Thursday, January 12, 2012
Sunday, January 8, 2012
Vuosi 2011: Tilastointia
Heikon lukuvuoden 2010 jälkeen 2011 oli taas parempi vuosi, peräti 90 luettua romaania/novellikokoelmaa! Tähän vaikutti olennaisesti tietenkin 2 kk sairausloma (murtunut käsivarsi), jonka aikana oli aikaa lukeakin.
Suomeksi tuli luettua nyt reippaasti yli puolet kirjoista, peräti 51 kpl. Näistä suurin osa oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, mutta toki muutama muukin mukaan mahtui. Luin mm. kaikki Tähtifantasia-ehdokkaat (osittain siitäkin syystä, että olin aiheeseen liittyvässä paneelissa kesän Finnconissa).
Vuoden parhaat kirjat tuli luettua kesällä: China Miévillen Embassytown ja Guy Gavriel Kayn Under Heaven. Kumpikaan näistä ei ollut varsinaisesti uusi tuttavuus, vaan molempien kohdalla odotukset olivat korkealla. Muita hyviä olivat Hannu Rajaniemen The Quantum Thief, Suzanne Collinsin Matkijanärhi sekä Helena Wariksen Suden lapset (jatkoa toissa vuoden Kuvastaja-voittajalle). Eikä pidä unohtaa Anne Leinosen & Eija Lappalaisen Routasisaruksia, tai viime vuoden Kuvastaja-voittajaa, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä).
Luin myös kaikki Hugo-ehdokasromaanit ja äänestinkin! Suosikkini (Ian McDonald, Dervish House) ei voittanut, mutta palkintojenjaon seuraaminen netistä oli paljon jännittävämpää kun oli itse äänestänyt.
Myös sähköisiä kirjoja tuli kokeiltua, niin "oikealta" lukulaitteelta kuin iPadiltakin. Erityisesti käden ollessa kipsissä sähköinen kirja oli oikeasti parempi vaihtoehto, ja matkoilla tietenkin myös. Toistaiseksi on tullut hankittua lähinnä kirjoja, joiden saatavuus perinteisessä formaatissa on hankala, ja saa nyt nähdä mihin suuntaan ostoinnostus tästä lähtee. Matkoilla novellikokoelmat olivat käteviä.
Con-puolella oli melko hiljainen vuosi; osallistuin vain kolmeen coniin (Åconia kun ei ollut). Tähtivaeltajapäivän yhteydessä järjestetty VanderCon oli näistä ensimmäinen, ja se koostui Jeff & Ann VanderMeerista reissaamassa ympäri Suomea (tännekin ehtivät, kävimme mm. Muumilaaksossa). Kesällä oli sitten Eurocon Tukholmassa, ja siellä loistivat Ian McDonald, Elizabeth Bear ja tietenkin fanikunniavieras Jukka Halme (Euroconiin liittyi kyllä oikeastaan vielä toinekin con, eli Båtcon matkalla Helsingistä Tukholmaan). Ja sitten oli tietenkin Finncon Turussa, jossa pääsi tapaamaan Richard Morganin ja Nalo Hopkinsonin.
2012 vaikuttaisi con-aktiivisemmalta vuodelta (nyt jo suunnitelmissa 4 conia), ja tärkeimpänä pitää tietenkin mainita Finncon 2012 kesällä Tampereella, joka varmaan tulee viemään aktiivista lukuaikaa vuodelta 2012...
Suomeksi tuli luettua nyt reippaasti yli puolet kirjoista, peräti 51 kpl. Näistä suurin osa oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, mutta toki muutama muukin mukaan mahtui. Luin mm. kaikki Tähtifantasia-ehdokkaat (osittain siitäkin syystä, että olin aiheeseen liittyvässä paneelissa kesän Finnconissa).
Vuoden parhaat kirjat tuli luettua kesällä: China Miévillen Embassytown ja Guy Gavriel Kayn Under Heaven. Kumpikaan näistä ei ollut varsinaisesti uusi tuttavuus, vaan molempien kohdalla odotukset olivat korkealla. Muita hyviä olivat Hannu Rajaniemen The Quantum Thief, Suzanne Collinsin Matkijanärhi sekä Helena Wariksen Suden lapset (jatkoa toissa vuoden Kuvastaja-voittajalle). Eikä pidä unohtaa Anne Leinosen & Eija Lappalaisen Routasisaruksia, tai viime vuoden Kuvastaja-voittajaa, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä).
Luin myös kaikki Hugo-ehdokasromaanit ja äänestinkin! Suosikkini (Ian McDonald, Dervish House) ei voittanut, mutta palkintojenjaon seuraaminen netistä oli paljon jännittävämpää kun oli itse äänestänyt.
Myös sähköisiä kirjoja tuli kokeiltua, niin "oikealta" lukulaitteelta kuin iPadiltakin. Erityisesti käden ollessa kipsissä sähköinen kirja oli oikeasti parempi vaihtoehto, ja matkoilla tietenkin myös. Toistaiseksi on tullut hankittua lähinnä kirjoja, joiden saatavuus perinteisessä formaatissa on hankala, ja saa nyt nähdä mihin suuntaan ostoinnostus tästä lähtee. Matkoilla novellikokoelmat olivat käteviä.
Con-puolella oli melko hiljainen vuosi; osallistuin vain kolmeen coniin (Åconia kun ei ollut). Tähtivaeltajapäivän yhteydessä järjestetty VanderCon oli näistä ensimmäinen, ja se koostui Jeff & Ann VanderMeerista reissaamassa ympäri Suomea (tännekin ehtivät, kävimme mm. Muumilaaksossa). Kesällä oli sitten Eurocon Tukholmassa, ja siellä loistivat Ian McDonald, Elizabeth Bear ja tietenkin fanikunniavieras Jukka Halme (Euroconiin liittyi kyllä oikeastaan vielä toinekin con, eli Båtcon matkalla Helsingistä Tukholmaan). Ja sitten oli tietenkin Finncon Turussa, jossa pääsi tapaamaan Richard Morganin ja Nalo Hopkinsonin.
2012 vaikuttaisi con-aktiivisemmalta vuodelta (nyt jo suunnitelmissa 4 conia), ja tärkeimpänä pitää tietenkin mainita Finncon 2012 kesällä Tampereella, joka varmaan tulee viemään aktiivista lukuaikaa vuodelta 2012...
Saturday, January 7, 2012
Kim Newman: Anno Dracula
Taas kirja, jota oli todella vaikea löytää - kunnes siitä otettiin uusintapainos viime vuonna. Eli siis modernimpi kauhuklassikko, Kim Newmanin Anno Dracula.
Anno Draculan lähtökohta on se, että Bram Stockerin Dracula-romaani päättyy toisin, ja Dracula voittaa. Anno Draculan alussa Dracula on mennyt naimisiin kuningatar Victorian kanssa ja on siis prinssipuoliso, jolla on melko paljon valtaa. Vampyyrit ovat tulleet julkisuuteen ja ihmisten asema on melko kurja. Kirjassa on monta näkökulmahahmoa, joista suurin osa tutkii Viiltäjä-Jackin tapausta (romaanissa Jack tappaa vampyyriprostituoituja). Ja samalla toki käsitellään Englannin poliittista tilannetta ja luonnollisesti ristiriitaa ihmisten ja vampyyrien välillä.
Mielenkiintoiseksi Anno Draculan tekee ehkä kuitenkin se, että kyse on mitä suurimmassa määrin metafiktiosta. Stockerin Draculan hahmoista osa on yhä hengissä, ja työskentelvät joko Draculan puolella tai tätä vastaan. Muita (enemmän tai vähemmän) tärkeitä hahmoja kirjassa ovat mm. Diogenes-klubi, Mycroft Holmes, etsivä Lestrade, jopa tohtori Jekyll ja Lestat de Lioncourt! Mukana on myös paljon aitoja historiallisia henkilöitä. Kyse on siis tavallaan yhtäaikaa vaihtoehtohistoriasta ja vaihtoehtokirjallisuudesta. Varsin viihdyttävää! Anno Dracula on myös melko aidosti kauhukirja, ja osa Draculan tai tämän käskyläisten tekemistä teoista on varsin hirvittäviä.
On hyvin ymmärrettävää, miksi Anno Dracula on moderni klassikko. Kyllä tämän mielellään luki, ja voisi lukea lisääkin Newmanin romaaneja (tämä on kuitenkin vasta sarjan 1.osa).
Anno Draculan lähtökohta on se, että Bram Stockerin Dracula-romaani päättyy toisin, ja Dracula voittaa. Anno Draculan alussa Dracula on mennyt naimisiin kuningatar Victorian kanssa ja on siis prinssipuoliso, jolla on melko paljon valtaa. Vampyyrit ovat tulleet julkisuuteen ja ihmisten asema on melko kurja. Kirjassa on monta näkökulmahahmoa, joista suurin osa tutkii Viiltäjä-Jackin tapausta (romaanissa Jack tappaa vampyyriprostituoituja). Ja samalla toki käsitellään Englannin poliittista tilannetta ja luonnollisesti ristiriitaa ihmisten ja vampyyrien välillä.
Mielenkiintoiseksi Anno Draculan tekee ehkä kuitenkin se, että kyse on mitä suurimmassa määrin metafiktiosta. Stockerin Draculan hahmoista osa on yhä hengissä, ja työskentelvät joko Draculan puolella tai tätä vastaan. Muita (enemmän tai vähemmän) tärkeitä hahmoja kirjassa ovat mm. Diogenes-klubi, Mycroft Holmes, etsivä Lestrade, jopa tohtori Jekyll ja Lestat de Lioncourt! Mukana on myös paljon aitoja historiallisia henkilöitä. Kyse on siis tavallaan yhtäaikaa vaihtoehtohistoriasta ja vaihtoehtokirjallisuudesta. Varsin viihdyttävää! Anno Dracula on myös melko aidosti kauhukirja, ja osa Draculan tai tämän käskyläisten tekemistä teoista on varsin hirvittäviä.
On hyvin ymmärrettävää, miksi Anno Dracula on moderni klassikko. Kyllä tämän mielellään luki, ja voisi lukea lisääkin Newmanin romaaneja (tämä on kuitenkin vasta sarjan 1.osa).
Wednesday, January 4, 2012
Jeff VanderMeer: Finch
Suomessakin pariin otteeseen (viimeksi keväällä 2011) vierailleen Jeff Vandermeerin Finch päättää Ambergris-triologian.
John Finch tutkii kaksoismurhaa, jossa on kuollut niin ihminen kuin harmaalakkikin (gray cap - Ambergrisissä elävä älykäs sieniolento). Finch ei haluaisi tapausta tutkia, mutta - kuinka ollakaan - päätyy syvemmälle kuin toivoikaan. Ambergris on synkkä dystopinen kaupunki, joka on kaukana City of Saints and Madmenin kuvauksista. Finch on toisaalta tyyliltäänkin hyvin erilainen kuin CoSaM: tällä kertaa genrenä on selvästi noir-etsivätarina, jossa toki mukana on fantastisia elementtejä roppakaupalla.
Siitäkin huolimatta, että tarina ja miljöö olivat synkkiä eikä Finch välttämättä ole maailman pidettävin päähenkilö, oli Finch äärettömän mukaansatempaava. Se on tarpeeksi erilainen kuin CoSaM tai Shriek, mutta oli kuitenkin suunnattoman mielenkiintoista palata taas Ambergrisiin, etenkin nyt tähän muuttuneeseen Ambergrisiin. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä, Finch on ihan itsenäinen romaani, mutta kyllä niihin viitataan jatkuvasti (ja nyt tekisikin mieli lukea aiemmatkin osat uudestaan). Tolkienilaista fantasiaa etsiville (tai edes Martinilaista) ei tätä voi suositella, mutta erikoisemmasta fantasiasta kiinnostuneille ehdottomasti!
John Finch tutkii kaksoismurhaa, jossa on kuollut niin ihminen kuin harmaalakkikin (gray cap - Ambergrisissä elävä älykäs sieniolento). Finch ei haluaisi tapausta tutkia, mutta - kuinka ollakaan - päätyy syvemmälle kuin toivoikaan. Ambergris on synkkä dystopinen kaupunki, joka on kaukana City of Saints and Madmenin kuvauksista. Finch on toisaalta tyyliltäänkin hyvin erilainen kuin CoSaM: tällä kertaa genrenä on selvästi noir-etsivätarina, jossa toki mukana on fantastisia elementtejä roppakaupalla.
Siitäkin huolimatta, että tarina ja miljöö olivat synkkiä eikä Finch välttämättä ole maailman pidettävin päähenkilö, oli Finch äärettömän mukaansatempaava. Se on tarpeeksi erilainen kuin CoSaM tai Shriek, mutta oli kuitenkin suunnattoman mielenkiintoista palata taas Ambergrisiin, etenkin nyt tähän muuttuneeseen Ambergrisiin. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä, Finch on ihan itsenäinen romaani, mutta kyllä niihin viitataan jatkuvasti (ja nyt tekisikin mieli lukea aiemmatkin osat uudestaan). Tolkienilaista fantasiaa etsiville (tai edes Martinilaista) ei tätä voi suositella, mutta erikoisemmasta fantasiasta kiinnostuneille ehdottomasti!
Thursday, December 22, 2011
Michael Moorcock: Elric of Melniboné
Lukemattomien klassikkojen linjalla taas: Michael Moorcockin Elric on tietysti tuttu hahmona, mutta tarinoita ei ole varsinaisesti tullut koskaan luettua...
Elric of Melniboné on - yllätys - kronologisesti ensimmäinen Elric tarina, ja juonellisesti ensimmäisessä osassa tunnutaan pohjustavan sarjaa (josta osa, esim. saagan lopetus, on kyllä kirjoitettu jo ennen tätä). Melnibonén viimeinen hallitsija, Elric, on fyysisesti heikko albiino, joka on kuitenkin äärimmäisen älykäs, voimakas velho ja jopa "hyvä", jos tässä maailmassa nyt hyvällä tai pahalla on mitään merkitystä (melnibonélaiset eivät pidä muita kansoja juuri minään ja tämä tuntuu koituvan heidän tuhokseen). Kyse on enemmänkin filosofisesta ja moraalisesta pohdinnasta, jota Elric harrastaa mutta muut juuri eivät. Ja niinpä Elricin serkku päättää hankkiutua hallitsijasta eroon, mutta se ei tietenkään ole niin helppoa...
Moorcockin antisankari Elric on hahmo, josta on vaikea pitää, mutta toisaalta ympäröivät hahmot ovat vielä ikävämpiä. Näitä olisi kyllä kiva lukea lisääkin, pitää varmaan etsiä hieman. Moorcockin kieli on kaunista ja jotenkin surumielistä, ja sekin lisää Melnibonén rappion tunnelmaa.
Elric of Melniboné on - yllätys - kronologisesti ensimmäinen Elric tarina, ja juonellisesti ensimmäisessä osassa tunnutaan pohjustavan sarjaa (josta osa, esim. saagan lopetus, on kyllä kirjoitettu jo ennen tätä). Melnibonén viimeinen hallitsija, Elric, on fyysisesti heikko albiino, joka on kuitenkin äärimmäisen älykäs, voimakas velho ja jopa "hyvä", jos tässä maailmassa nyt hyvällä tai pahalla on mitään merkitystä (melnibonélaiset eivät pidä muita kansoja juuri minään ja tämä tuntuu koituvan heidän tuhokseen). Kyse on enemmänkin filosofisesta ja moraalisesta pohdinnasta, jota Elric harrastaa mutta muut juuri eivät. Ja niinpä Elricin serkku päättää hankkiutua hallitsijasta eroon, mutta se ei tietenkään ole niin helppoa...
Moorcockin antisankari Elric on hahmo, josta on vaikea pitää, mutta toisaalta ympäröivät hahmot ovat vielä ikävämpiä. Näitä olisi kyllä kiva lukea lisääkin, pitää varmaan etsiä hieman. Moorcockin kieli on kaunista ja jotenkin surumielistä, ja sekin lisää Melnibonén rappion tunnelmaa.
Wednesday, December 14, 2011
Jim Butcher: Side Jobs
Dresden Files -sarjan kesken ilmestyi sitten novellikokoelma, johon on kerätty Harryn seikkailuita ennen Changes -kirjaa (ja yksi sen jälkeen sijoittuva novelli). Kuten arvata saattaa, osa oli hyviä, osa huonoja (mutta tämä ei silti ollut se Dresden-kirja, jonka olisin halunnut seuraavaksi lukea...)
Tarinoista huomaa sen, että vanhemmat kertomukset ovat oikeastaan pääsääntöisesti heikompia kuin uudemmat, eli Butcher on selvästi kehittynyt kirjailijana (mitä Codex Alerasta ei voinut päätellä). On myös kiva lukea kirjailijan kommentteja omista kertomuksistaan ja siitä mihin ne sijoittuvat Dresden Files -aikajanalla. Mielenkiintoisesti novelleista osa on myös jonkun muun kuin Harryn näkökulmasta kerrottuja: etenkin Murphyn ja Thomasin näkökulmat olivat ihan jänniä, vaikkakaan eivät yhtä persoonallisia kuin Harryn itsensä, eli samaa ohueksi jäämistä kuin Alerassa oli havaittavissa. Ehkä paras novelli oli The Warrior, jossa Michael painii uskonkysymysten kanssa.
Loistavia novelleja? No, ei oikeastaan. Viihdyttäviä? Kyllä. Saavatko odottamaan seuraavaa Dresden Files -romaania? No takuuvarmasti!
Tarinoista huomaa sen, että vanhemmat kertomukset ovat oikeastaan pääsääntöisesti heikompia kuin uudemmat, eli Butcher on selvästi kehittynyt kirjailijana (mitä Codex Alerasta ei voinut päätellä). On myös kiva lukea kirjailijan kommentteja omista kertomuksistaan ja siitä mihin ne sijoittuvat Dresden Files -aikajanalla. Mielenkiintoisesti novelleista osa on myös jonkun muun kuin Harryn näkökulmasta kerrottuja: etenkin Murphyn ja Thomasin näkökulmat olivat ihan jänniä, vaikkakaan eivät yhtä persoonallisia kuin Harryn itsensä, eli samaa ohueksi jäämistä kuin Alerassa oli havaittavissa. Ehkä paras novelli oli The Warrior, jossa Michael painii uskonkysymysten kanssa.
Loistavia novelleja? No, ei oikeastaan. Viihdyttäviä? Kyllä. Saavatko odottamaan seuraavaa Dresden Files -romaania? No takuuvarmasti!
Wednesday, December 7, 2011
Mark Z. Danielewski: House of Leaves
Blogi ei ole kuollut enkä ole minäkään, ainoastaan kovin kiireinen. Jo aika päivää sitten tuli luettua kirja, joka saanee "vuoden erikoisin kirja" -maininnan.
Eli siis Mark Z. Danielewskin romaani (?) House of Leaves. Joka kertoo... niin, no. Monta tarinaa, joissa keskiössä (?) on kertomus talosta, joka ei ole ihan niin stabiili ja turvallinen kuin talot yleensä, vaan jonne ilmestyy yhtäkkiä uusia ovia ja joka on - aiheeseen sopimaton klisee - suurempi sisältä kuin ulkoa. Kirja on yhtäaikaa "tieteellinen" teksti, päiväkirjamainen purkaus ja dokumenttielokuva. Siinä on monta kertojaa, toinen toistaan epäluotettavampia, ja itse talo on yksi tärkeimmistä hahmoista, ellei jopa kaikkein tärkein. Ja kirjan ulkoasu... no, sekin rikkoo romaanejen perinteistä tyyliä. Julkisella paikalla lukiessa muut ihmiset tuijottavat.
Ja siis aivan loistava kirja! Yhtä aikaa kauhua, tiedettä (?), romantiikkaa! Kirjaan pitää todella keskittyä, ja Danielewski onnistuu kuljettamaan montaa eri tyyliä hyvin yhtä aikaa. Tästä on todella vaikea sanoa yhtään mitään muuta kuin että kannattaa ehdottomasti lukea se!
Eli siis Mark Z. Danielewskin romaani (?) House of Leaves. Joka kertoo... niin, no. Monta tarinaa, joissa keskiössä (?) on kertomus talosta, joka ei ole ihan niin stabiili ja turvallinen kuin talot yleensä, vaan jonne ilmestyy yhtäkkiä uusia ovia ja joka on - aiheeseen sopimaton klisee - suurempi sisältä kuin ulkoa. Kirja on yhtäaikaa "tieteellinen" teksti, päiväkirjamainen purkaus ja dokumenttielokuva. Siinä on monta kertojaa, toinen toistaan epäluotettavampia, ja itse talo on yksi tärkeimmistä hahmoista, ellei jopa kaikkein tärkein. Ja kirjan ulkoasu... no, sekin rikkoo romaanejen perinteistä tyyliä. Julkisella paikalla lukiessa muut ihmiset tuijottavat.
Ja siis aivan loistava kirja! Yhtä aikaa kauhua, tiedettä (?), romantiikkaa! Kirjaan pitää todella keskittyä, ja Danielewski onnistuu kuljettamaan montaa eri tyyliä hyvin yhtä aikaa. Tästä on todella vaikea sanoa yhtään mitään muuta kuin että kannattaa ehdottomasti lukea se!
Subscribe to:
Posts (Atom)