Syy järkyttävään lukujumiin oli Hugo-ehdokas numero 4, eli Neal Stephensonin Anathem. Yli 900 sivua täyttä asiaa!
"Fraa" Erasmas elää eräänlaisessa luostaria muistuttavassa yhteisössä, jonka jäsenet eivät ole missään tekemisissä ulkomaailman kanssa kuin tietyin, tarkoin määritellyin väliajoin. Ideana siis se että muurien sisäpuolinen elämä on täysin erossa ulkoisen maailman turmeltuneisuudelta. "Avout" (eli näissä "math"eissa asuvat henkilöt) ovat onnistuneet aiemmin pelastamaan kulttuurin ja tieteen katastrofien jälkeen, ja - kuinka ollakaan - heitä taidetaan taas tarvita.
Stephensonin kerronta on hyvin rönsyilevää ja ideoita ja ajatuksia olisi vaikka useampaankin kirjaan. Tarinan ehdotonta parhautta ovat kohdat, joissa Erasmas kumppaneineen pohtii erilaisia filosofisia tai matemaattisia totuuksia (liitteet kannatti lukea!). Sen sijaan ns. action-pätkät eivät oikein toimineet. Viimeiset 150 sivua jumittivat kertomusta myös melko pahasti (ja sen jälkeen liitteet tuntuivat erityisen mielenkiintoisilta). Mielenkiintoinen Anathem kyllä oli, ja se vaatii ehdottomasti paljon keskittymistä. Mikään kevyt kesäkirja se ei ole (sanan "kevyt" missään merkityksessä). Pidin ehkä enemmän Stephensonin "kevyemmistä" teoksista (Snow Crash, Diamond Age), mutta kyllä Anathemkin mukanaan piti (lähes) loppuun asti.
Tuesday, June 9, 2009
Sunday, May 31, 2009
Charles Stross: Saturn's Children
Jotenkin on lukeminen ollut jumissa, ts. tuli luettua pari arvostelukirjaa (Portti-lehteen) ja nyt "työn alla" on tämän vuoden Hugo-romaaniehdokkaat, joista kolmantena tuli luettua Charles Strossin Saturn's Children. Neljäs ehdokas onkin sitten vienyt melkein koko toukokuun, mutta siitä lisää myöhemmin.
Saturn's Children on ihan vinkeä avaruusooppera universumista, jossa ihmiset ovat kuolleet sukupuuttoon ja jäljellä on vain androideja. Päähenkilö Freya on luotu täyttämään kaikki ihmisten seksuaaliset tarpeet, joten hänelle ja hänen olemassaololleen on erityisen ankeaa se, että viimeinenkin ihminen kuoli ennen kuin hänet käynnistettiin. Freya päätyy mukaan monimutkaisiin juonitteluihin, joissa oikeastaan koko androidikunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Ja koko ajan matkustetaan kovasti.
Stross oli ihan uusi tuttavuus, ja vaikka aihe/tyyli on mielenkiintoinen, niin jotenkin Saturn's Childreniin oli vaikea päästä mukaan. Hankala sanoa mistä se johtuu: Freya on hyvin "inhmillinen" hahmo ja hänen eksistentialistinen kriisinsä on sinänsä hyvin koskettava. Stross käsittelee näennäisen kevyesti myös "keveitä" aiheita, kuten miten määritellään persoonallisuus ja identiteetti (ehkä jopa inhimillisyys?) sekä vapauden ja orjuuden ongelmia. Saturn's Childrenissä tapahtuu myös paljon, eikä juoni junnaa paikallaan. Tästä huolimatta "se jokin" jäi puuttumaan. Pitää siis varmasti lukea Strossilta jotain muutakin: hän on ollut Hugo-ehdokkaana niin monta kertaa (tämä on 7. romaani, joka on ehdolla), että varmasti jotain mielenkiintoista muistakin kirjoista löytyy. Eikä Saturn's Children ollut missään tapauksessa huono sekään!
Saturn's Children on ihan vinkeä avaruusooppera universumista, jossa ihmiset ovat kuolleet sukupuuttoon ja jäljellä on vain androideja. Päähenkilö Freya on luotu täyttämään kaikki ihmisten seksuaaliset tarpeet, joten hänelle ja hänen olemassaololleen on erityisen ankeaa se, että viimeinenkin ihminen kuoli ennen kuin hänet käynnistettiin. Freya päätyy mukaan monimutkaisiin juonitteluihin, joissa oikeastaan koko androidikunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Ja koko ajan matkustetaan kovasti.
Stross oli ihan uusi tuttavuus, ja vaikka aihe/tyyli on mielenkiintoinen, niin jotenkin Saturn's Childreniin oli vaikea päästä mukaan. Hankala sanoa mistä se johtuu: Freya on hyvin "inhmillinen" hahmo ja hänen eksistentialistinen kriisinsä on sinänsä hyvin koskettava. Stross käsittelee näennäisen kevyesti myös "keveitä" aiheita, kuten miten määritellään persoonallisuus ja identiteetti (ehkä jopa inhimillisyys?) sekä vapauden ja orjuuden ongelmia. Saturn's Childrenissä tapahtuu myös paljon, eikä juoni junnaa paikallaan. Tästä huolimatta "se jokin" jäi puuttumaan. Pitää siis varmasti lukea Strossilta jotain muutakin: hän on ollut Hugo-ehdokkaana niin monta kertaa (tämä on 7. romaani, joka on ehdolla), että varmasti jotain mielenkiintoista muistakin kirjoista löytyy. Eikä Saturn's Children ollut missään tapauksessa huono sekään!
Tuesday, May 12, 2009
Liz Williams: The Demon and the City
Con-vieras tämäkin, Liz Williams on tämän vuoden Sweconin kunniavieras. Tämän lukemisella ei ehkä olisi ollut niin kiire, Swecon on vasta lokakuussa...
The Demon and the City jatkaa etsivä Chenin seikkailuita, vaikka hän itse mukana kuvioissa kirjan alussa ei olekaan. Ei, Chen on lomalla ja demoni Zhu Irzh päätyy selvittelemään kummallisia murhia ja erikoisia tietellisiä kokeita Singapore 3:ssa. Zhu Irzhillä on - luonnollisesti - omiakin ongelmia jotka nopeasti sotkeutuvat murhatutkimuksiin. Ja kohta ollaankin jo aikamoisissa sfääreissä.
Niin hyvin kuin Williams kirjoittaakin ja niin mielenkiintoisia kuin hahmot ovatkin, ei The Demon and the City napannut mukaansa yhtä voimakkaasti kuin Snake Agent. On vaikea sanoa miksi (Zhu Irzh ei ole yhtään vähemmän mielenkiintoinen kuin Chen eikä Williams vielä tässä ainakaan kovasti itseään toista). Olisiko Singapore 3 vähemmän mielenkiintoinen kuin Helvetti? The Demon and the Cityssä tosin kuolemanjälkeistä elämää pohditaan enemmän kuin ensimmäisessä kirjassa, ja se oli kyllä varsin mielenkiintoista luettavaa, samoin kuin Taivas-spekulaatiot.
Vaikka ihan Snake Agentin tasolle ei The Demon and the City kivunnut, niin jatko-osiin on kyllä toki tarkoitus tutustua! Oikein suositeltavaa edelleen!
The Demon and the City jatkaa etsivä Chenin seikkailuita, vaikka hän itse mukana kuvioissa kirjan alussa ei olekaan. Ei, Chen on lomalla ja demoni Zhu Irzh päätyy selvittelemään kummallisia murhia ja erikoisia tietellisiä kokeita Singapore 3:ssa. Zhu Irzhillä on - luonnollisesti - omiakin ongelmia jotka nopeasti sotkeutuvat murhatutkimuksiin. Ja kohta ollaankin jo aikamoisissa sfääreissä.
Niin hyvin kuin Williams kirjoittaakin ja niin mielenkiintoisia kuin hahmot ovatkin, ei The Demon and the City napannut mukaansa yhtä voimakkaasti kuin Snake Agent. On vaikea sanoa miksi (Zhu Irzh ei ole yhtään vähemmän mielenkiintoinen kuin Chen eikä Williams vielä tässä ainakaan kovasti itseään toista). Olisiko Singapore 3 vähemmän mielenkiintoinen kuin Helvetti? The Demon and the Cityssä tosin kuolemanjälkeistä elämää pohditaan enemmän kuin ensimmäisessä kirjassa, ja se oli kyllä varsin mielenkiintoista luettavaa, samoin kuin Taivas-spekulaatiot.
Vaikka ihan Snake Agentin tasolle ei The Demon and the City kivunnut, niin jatko-osiin on kyllä toki tarkoitus tutustua! Oikein suositeltavaa edelleen!
Wednesday, May 6, 2009
Michael Shea: Nifft the Lean
Välipalana World Fantasy Award -voittaja vuodelta 1982, eli Michael Shean Nifft the Lean.
Nifft the Lean kertoo neljä lyhyempää kertomusta kirjan alussa jo edesmenneestä mestarivarkaasta Nifftistä. Nifft menee sinne minne muut eivät uskalla, näissä tarinoissa neljään erilaiseen demonivaltakuntaan. Vaikka Nifft on ihan sympaattinen hahmo, valvoo hän kuitenkin tehokkaasti aina omia etujaan. Tarinat on pääosin kuvattu jonkun muun kuin Nifftin kertomina, joten totuushan saattaa olla vielä jotain ihan muuta...
Ihan veikeitä tarinoita, ja mielenkiintoisesti ja monipuolisesti Shea kuvailee demoneita ja niiden valtakuntia. Veri lentää, miekat ja magiat ottavat yhteen, ja Shea kyllä hyvin genreä hyödyntää. Helmenkalastus jäi erityisesti mieleen. Aavistuksen verran puuduttavaksi meno loppupuolella yltyi, mutta onneksi kirja oli suhteellisen lyhyt. Tällaista ei-Tolkienilaista fantasiaa on kiva lukea aina silloin tällöin (muunkinlaista ei-Tolkienilaista fantasiaa on toki kiva lukea!), mutta ei välttämättä kovin suurina erinä kerrallaan. No, lyhyinä tarinoina se Conankin toimi, joten...
Nifft the Lean kertoo neljä lyhyempää kertomusta kirjan alussa jo edesmenneestä mestarivarkaasta Nifftistä. Nifft menee sinne minne muut eivät uskalla, näissä tarinoissa neljään erilaiseen demonivaltakuntaan. Vaikka Nifft on ihan sympaattinen hahmo, valvoo hän kuitenkin tehokkaasti aina omia etujaan. Tarinat on pääosin kuvattu jonkun muun kuin Nifftin kertomina, joten totuushan saattaa olla vielä jotain ihan muuta...
Ihan veikeitä tarinoita, ja mielenkiintoisesti ja monipuolisesti Shea kuvailee demoneita ja niiden valtakuntia. Veri lentää, miekat ja magiat ottavat yhteen, ja Shea kyllä hyvin genreä hyödyntää. Helmenkalastus jäi erityisesti mieleen. Aavistuksen verran puuduttavaksi meno loppupuolella yltyi, mutta onneksi kirja oli suhteellisen lyhyt. Tällaista ei-Tolkienilaista fantasiaa on kiva lukea aina silloin tällöin (muunkinlaista ei-Tolkienilaista fantasiaa on toki kiva lukea!), mutta ei välttämättä kovin suurina erinä kerrallaan. No, lyhyinä tarinoina se Conankin toimi, joten...
Saturday, April 25, 2009
George R.R. Martin: Valtaistuinpeli
Pitihän sitä aloittaa Finncon 2009:n kunniavieraiden kirjojen lukeminen, niissä kun on "vähän" tekemistä (sekä George R.R.Martin että Alastair Reynolds ovat suht tunnettuja valtavan kokoisista teoksistaan). Eli Martinia, ja kun kotoa hänen tuotantoaan löytyi suomeksi, niin sitten luetaan suomeksi.
Ja kyllähän ainakin Tulen ja jään laulun ensimmäinen osa, Valtaistuinpeli, vakuutti. Monesta eri näkökulmasta kerrottua eeppistä fantasiaa (1.osan fantasiaelementit olivat vielä melko hillittyjä, mutta selkeästi niitäkin oli). Muutama juonenkäänne oli ennalta-arvattava (ts. "näiden asioiden on pakko tapahtua jotta tarina pääsee kunnolla käyntiin"), mutta kiinnostus jatkoa kohti heräsi kyllä. Hahmoja on valtaisa lauma, heidän muistamisensa saattaa käydä vaikeaksi jatkossa, mutta onneksi kirjassa oli hyvä ja laaja henkilöhakemisto. Ymmärrän miksi Tad Williamsin Varjojen marssi -sarjaa on verrattu tähän: Williams pyrkii samanlaiseen monen näkökulman kerrontaan. Iso ero Martinin ja Williamsin välillä vain on se, että Williamsilla on huomattavasti ohuemmat ja epäkiinnostavammat hahmot. Tietenkään Martinin hahmoista kaikki eivät ole yhtä kiinnostavia, mutta Williamsilla etenkin ns. keskushahmot ovat todella tylsiä ja kuivia. Martinin "hyviksetkin" ovat sentään persoonallisia (ja hyvä ja paha ovat toki varsin joustavia käsitteitä Martinin kirjassa, niin kuin olla pitääkin).
Tästä on hyvä jatkaa, paljon on vielä luettavaa ennen heinäkuun puoliväliä!
Ja kyllähän ainakin Tulen ja jään laulun ensimmäinen osa, Valtaistuinpeli, vakuutti. Monesta eri näkökulmasta kerrottua eeppistä fantasiaa (1.osan fantasiaelementit olivat vielä melko hillittyjä, mutta selkeästi niitäkin oli). Muutama juonenkäänne oli ennalta-arvattava (ts. "näiden asioiden on pakko tapahtua jotta tarina pääsee kunnolla käyntiin"), mutta kiinnostus jatkoa kohti heräsi kyllä. Hahmoja on valtaisa lauma, heidän muistamisensa saattaa käydä vaikeaksi jatkossa, mutta onneksi kirjassa oli hyvä ja laaja henkilöhakemisto. Ymmärrän miksi Tad Williamsin Varjojen marssi -sarjaa on verrattu tähän: Williams pyrkii samanlaiseen monen näkökulman kerrontaan. Iso ero Martinin ja Williamsin välillä vain on se, että Williamsilla on huomattavasti ohuemmat ja epäkiinnostavammat hahmot. Tietenkään Martinin hahmoista kaikki eivät ole yhtä kiinnostavia, mutta Williamsilla etenkin ns. keskushahmot ovat todella tylsiä ja kuivia. Martinin "hyviksetkin" ovat sentään persoonallisia (ja hyvä ja paha ovat toki varsin joustavia käsitteitä Martinin kirjassa, niin kuin olla pitääkin).
Tästä on hyvä jatkaa, paljon on vielä luettavaa ennen heinäkuun puoliväliä!
Wednesday, April 22, 2009
Alexander McCall Smith: The No.1 Ladies' Detective Agency
Oikeanlaisten työkavereiden kanssa työmatkoilla käymisissä on se hyvä puoli, että kun oma kirja loppuu, voi heiltä lainata lisää luettavaa. Nyt tuli taas luettua pitkään "pitäisi tutustua" -listalla ollutta sarjaa, eli Alexander McCall Smithin The No.1 Ladies' Detective Agency.
Ja varsin mukava tämä Precious Ramotswen ensimmäinen "seikkailu" olikin. Rauhallinen, mutta kuitenkin suhteellisen paljon tapahtui. Kovin suurta actionia kirjassa ei ehkä ollut, mutta ei se olisi sopinutkaan. Mma Ramotswen tapa tarkkailla maailmaansa ja ennen kaikkea ihmisiä vetosi kovasti ja Smithin tapa kuvailla Botswanaa tuntui lämpimältä ja luontevalta. Kaikki oli kovin maanläheistä ja rauhallista ja Smithin Botswanassa tuntui olevan paljon hyvää ja kaunista. Tekisi mieli matkustaa sinne...
Näitä voisi hyvinkin lukea lisää, leppoisaa dekkaria välillä kaiken con-lukemisen lomassa (sillä sitä riittää...).
Ja varsin mukava tämä Precious Ramotswen ensimmäinen "seikkailu" olikin. Rauhallinen, mutta kuitenkin suhteellisen paljon tapahtui. Kovin suurta actionia kirjassa ei ehkä ollut, mutta ei se olisi sopinutkaan. Mma Ramotswen tapa tarkkailla maailmaansa ja ennen kaikkea ihmisiä vetosi kovasti ja Smithin tapa kuvailla Botswanaa tuntui lämpimältä ja luontevalta. Kaikki oli kovin maanläheistä ja rauhallista ja Smithin Botswanassa tuntui olevan paljon hyvää ja kaunista. Tekisi mieli matkustaa sinne...
Näitä voisi hyvinkin lukea lisää, leppoisaa dekkaria välillä kaiken con-lukemisen lomassa (sillä sitä riittää...).
Friday, April 10, 2009
Steph Swainston: The Modern World
Toistaiseksi viimeinen (seuraava toivottavasti tulee tämän vuoden puolella) Fourlands-kirja Åconin kunniavieraalta Steph Swainstonilta.
Fourlandissa ajat muuttuvat, mutta muuttuvatko kuolemattomat niiden mukana, vai jumahtavatko omiin "syntymäaikoihinsa?" Tämä siis teemana The Modern Worldissa, jossa Hyönteiset ovat ehkä aiempaakin isommassa roolissa. Mukaan tuodaan muutamia "uusia" kuolemattomia, mutta vanhat tututkin ovat toki mukana ja Jant jatkaa kertojaroolissaan. Tämä tarina on toki Jantin kertomus, mutta pääpaino on tällä kertaa muissa hahmoissa. Jousimies Lightningilla on ongelmia kuolevaisen tyttärensä kanssa (kiittämättömyys todellakin on maailman palkka) ja arkkitehti Frost on elämänsä isoimman haasteen edessä.
Tykkäsin kyllä ja Jant on edelleen hahmona ihastuttava, vaikka hieman erilainen edellisiin kirjoihin verrattuna. Onneksi vain hieman... Ehkä tuota maailman muuttumisen aspektia olisi voinut tarinassa korostaa entistä enemmän? Loppuratkaisu oli toisaalta ennalta-arvattava mutta toisaalta hahmojen historian ja persoonan tuntien (ja 3 kirjan jälkeen ne jo tuntee, hahmot on kuitenkin erittäin hyvin kirjoitettuja) ratkaisu oli perusteltu ja oikeastaan väistämätön. Saapa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu!
Fourlandissa ajat muuttuvat, mutta muuttuvatko kuolemattomat niiden mukana, vai jumahtavatko omiin "syntymäaikoihinsa?" Tämä siis teemana The Modern Worldissa, jossa Hyönteiset ovat ehkä aiempaakin isommassa roolissa. Mukaan tuodaan muutamia "uusia" kuolemattomia, mutta vanhat tututkin ovat toki mukana ja Jant jatkaa kertojaroolissaan. Tämä tarina on toki Jantin kertomus, mutta pääpaino on tällä kertaa muissa hahmoissa. Jousimies Lightningilla on ongelmia kuolevaisen tyttärensä kanssa (kiittämättömyys todellakin on maailman palkka) ja arkkitehti Frost on elämänsä isoimman haasteen edessä.
Tykkäsin kyllä ja Jant on edelleen hahmona ihastuttava, vaikka hieman erilainen edellisiin kirjoihin verrattuna. Onneksi vain hieman... Ehkä tuota maailman muuttumisen aspektia olisi voinut tarinassa korostaa entistä enemmän? Loppuratkaisu oli toisaalta ennalta-arvattava mutta toisaalta hahmojen historian ja persoonan tuntien (ja 3 kirjan jälkeen ne jo tuntee, hahmot on kuitenkin erittäin hyvin kirjoitettuja) ratkaisu oli perusteltu ja oikeastaan väistämätön. Saapa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu!
Subscribe to:
Posts (Atom)