Loistavasti yksi Hugo-ehdokkaista ja Euroconin kunniavieraista olivat sama henkilö, eli lukemalla Ian McDonaldin The Derwish House -kirjan sai lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Vuonna 2027 Turkki on kuulunut EU:hun jo 5 vuotta. Istanbul on yhtä aikaa perinteisen turkkilainen ja modernin eurooppalainen; täynnä myyttejä ja teknologiaa, terrorismia ja taidetta. The Derwish House seuraa kuuden henkilön tarinaa viikon ajan.
The Derwish House on niitä kirjoja, joissa tunnelma ja hahmot nousevat ehkä jopa juonen ohi. Se on hyvin tyypillinen (?) McDonaldin kirja, ja väistämättä tulikin mieleen Brazyl ja The River of Gods. Derwish House on kuitenkin lähestyttävämpi ja etenkin hahmoihin pääsee paremmin sisälle. Poikkeuksellisesti kirjan lapsihahmo on varsin onnistunut (pikkuvanha, mutta kuitenkin). Kirjan scifi-teknologia on sekin suhtellisen helppoa. Erityisen ihanaa kirjassa on kuitenkin tunnelma; McDonald hallitsee suuren kaupungin vilinästä kirjoittamisen. Istanbul onkin hyvin pitkälti kirjan seitsemäs hahmo, jota ilman koko tarina hajoaisi atomeiksi. Hugo-ehdokkaista ehdottomasti paremmasta päästä!
Viikon kuluttua onkin Finncon, ja siellä olisi tarkoitus jutella Hugo-romaaneista enemmänkin! Ja monesta, monesta muusta asiasta!!
Monday, July 11, 2011
Friday, July 8, 2011
Mira Grant: Feed
Tämän vuoden Hugo-urakka alkoi Mira Grantin "esikoisromaanilla" Feed (tai oikeastaanhan jo Cryoburn on Hugo-ehdokas, mutta ei vielä silloin kun se tuli luettua). "Esikoisromaanilla" sen takai, että Grant on kirjoittanut Seanan McGuire -nimellä jo muutaman vuoden ajan.
Feed on kirja presidentinvaaleista (USA), uudesta mediasta ja nimenomaan blogien voimakkuudesta, vapauksien puutteesta ja turvattomuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta ja luonnollisesti zombeista. Kirjan päähenkilöt, Georgia, Shawn ja Buffy kutsutaan raportoimaan USAn presidentinvaaleista blogeihinsa, ensimmäisinä bloggereina ikinä. Ehdokas lähtee kiertueelle ja teinit hänen mukanaan. Ja koska mukana on voimakas zombie-elementti, alkaa homma nopeasti mennä pahasti pieleen.
Kirjaa vaihtelee eri kerronnan muotoja kivasti. Välillä on ihan suoraa 1.persoonan kerrontaa, välillä blogitekstejä. Grantia on kehuttu siitä, että hän tunnistaa zombie-genrensä (esim. päähenkilöiden nimet on napattu erilaisista yliluonnollisista yhteyksistä ja tämä tehdään hyvin selväksi myös kirjassa itsessään), mutta ajoittain se menee vähän ylisöpön ja liioitellun puolelle. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja maailma tuntuu toimivan (muutamia kauneusvirheitä lukuunottamatta). Muutaman hahmon motiivit jäävät ikävän ohuiksi eikä aivan selviä miksi he tekivät mitä tekivät. Yksi poikkeuksellisen voimakas kohtaus kirjassa onneksi on! Feed on myös varsin "helppo" ja paikoitellen kevytkin kirja, eli hieman ihmetyttää miten se Hugo-ehdokkaaksi on päässyt. Kiva kirja, kannattaa lukea, mutta...
Feed on kirja presidentinvaaleista (USA), uudesta mediasta ja nimenomaan blogien voimakkuudesta, vapauksien puutteesta ja turvattomuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta ja luonnollisesti zombeista. Kirjan päähenkilöt, Georgia, Shawn ja Buffy kutsutaan raportoimaan USAn presidentinvaaleista blogeihinsa, ensimmäisinä bloggereina ikinä. Ehdokas lähtee kiertueelle ja teinit hänen mukanaan. Ja koska mukana on voimakas zombie-elementti, alkaa homma nopeasti mennä pahasti pieleen.
Kirjaa vaihtelee eri kerronnan muotoja kivasti. Välillä on ihan suoraa 1.persoonan kerrontaa, välillä blogitekstejä. Grantia on kehuttu siitä, että hän tunnistaa zombie-genrensä (esim. päähenkilöiden nimet on napattu erilaisista yliluonnollisista yhteyksistä ja tämä tehdään hyvin selväksi myös kirjassa itsessään), mutta ajoittain se menee vähän ylisöpön ja liioitellun puolelle. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja maailma tuntuu toimivan (muutamia kauneusvirheitä lukuunottamatta). Muutaman hahmon motiivit jäävät ikävän ohuiksi eikä aivan selviä miksi he tekivät mitä tekivät. Yksi poikkeuksellisen voimakas kohtaus kirjassa onneksi on! Feed on myös varsin "helppo" ja paikoitellen kevytkin kirja, eli hieman ihmetyttää miten se Hugo-ehdokkaaksi on päässyt. Kiva kirja, kannattaa lukea, mutta...
Monday, July 4, 2011
Joanna Russ: Naisten planeetta
Inhottavaa lukea kirjoja vian siksi, että kirjailija on juuri kuollut... Niin kuitenkin kävi Joanna Russin kanssa, jonka Naisten planeetta tuli luettua uudestaan kirjailijan kuoltua huhtikuussa. Tämä on niitä kirjoja, joista on kirjoitettua kirjoja, eli tässä tulee nyt aika pintaraapaisu.
Naisten planeetta on neljän naisen, Janetin, Jeanninen, Johannan ja Jaelin tarina. Neljä naista edustavat neljää eri planeettaa, joista jokaisella on erilainen suhtautuminen tasa-arvoon (tai ehkä oikeimmin feminismiin). Tarinan aikana kukin nainen - ja ennen kaikkea lukija - oppii näkemään asiat useammalta eri kantilta.
Mikään helppo kirja Naisten planeetta ei ole. Se on moniulotteinen, monikertojainen ja vihainen kirja. Toisaalta se on myös nopeatempinen ja humoristinen. Monet sen teemoista olivat, ehkäpä onneksi, ajankohtaisempia vuonna 1975 kuin nykypäivänä. Missään tapauksessa Naisten planeetta ei ole kuitenkaan vanhentunut, minkä huomaa loistavasti esim. viime aikoina käydystä "miksi naisten kirjoittamaa scifiä ei julkaista enemmän" -keskustelusta (esim. täällä). Kirjan englanninkielinen nimi, The Female Man kertoo myös paljon enemmän kuin Naisten planeetta. Voidakseen olla hyväksytty ihmisenä, pitää muuttua mieheksi. Pitääkö naisten todella luopua itsestään tullakseen hyväksytyksi?
Mielenkiintoinen kirja! Pitäisi lukea vielä Piknikki paratiisissa.
Naisten planeetta on neljän naisen, Janetin, Jeanninen, Johannan ja Jaelin tarina. Neljä naista edustavat neljää eri planeettaa, joista jokaisella on erilainen suhtautuminen tasa-arvoon (tai ehkä oikeimmin feminismiin). Tarinan aikana kukin nainen - ja ennen kaikkea lukija - oppii näkemään asiat useammalta eri kantilta.
Mikään helppo kirja Naisten planeetta ei ole. Se on moniulotteinen, monikertojainen ja vihainen kirja. Toisaalta se on myös nopeatempinen ja humoristinen. Monet sen teemoista olivat, ehkäpä onneksi, ajankohtaisempia vuonna 1975 kuin nykypäivänä. Missään tapauksessa Naisten planeetta ei ole kuitenkaan vanhentunut, minkä huomaa loistavasti esim. viime aikoina käydystä "miksi naisten kirjoittamaa scifiä ei julkaista enemmän" -keskustelusta (esim. täällä). Kirjan englanninkielinen nimi, The Female Man kertoo myös paljon enemmän kuin Naisten planeetta. Voidakseen olla hyväksytty ihmisenä, pitää muuttua mieheksi. Pitääkö naisten todella luopua itsestään tullakseen hyväksytyksi?
Mielenkiintoinen kirja! Pitäisi lukea vielä Piknikki paratiisissa.
Thursday, June 30, 2011
Lauren Weisberger: VIP-ihmisiä
Keväällä tuli luettua myös ei-spefististä (no...) höttöä, eli Lauren Weisbergerin VIP-ihmisiä.
Päähenkilö on juuri poikaystävästään eronnut Bette, joka päätyy töihin PR-firmaan New Yorkissa. Pintaliito on melkoista, ja lopulta pitää sitten päättää kuinka paljon on valmis uhraamaan uransa vuoksi.
Weisberger kirjoitti myös Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan, ja juoni on näissä kahdessa melkoisen samanlainen. On ärsyttävä, naivi päähenkilö jota ilkeä pomo pompottelee. Ja täysin turhia sivuhenkilöitä. Eli ei tämä mikään hyvä kirja ollut, ei edes tällaisten kirjojen joukossa. New Yorkin julkkiselämää se kuvaa ihan kivasti (tiedä sitten kuinka realistisesti).
Päähenkilö on juuri poikaystävästään eronnut Bette, joka päätyy töihin PR-firmaan New Yorkissa. Pintaliito on melkoista, ja lopulta pitää sitten päättää kuinka paljon on valmis uhraamaan uransa vuoksi.
Weisberger kirjoitti myös Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan, ja juoni on näissä kahdessa melkoisen samanlainen. On ärsyttävä, naivi päähenkilö jota ilkeä pomo pompottelee. Ja täysin turhia sivuhenkilöitä. Eli ei tämä mikään hyvä kirja ollut, ei edes tällaisten kirjojen joukossa. New Yorkin julkkiselämää se kuvaa ihan kivasti (tiedä sitten kuinka realistisesti).
Monday, June 27, 2011
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset
Pikkutauko back-login purkamisesta, eli aivan uunituore kirja! Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen uuden sarjan ensimmäinen osa, Routasisarukset. Lappalainen & Leinonen ovat julkaiseet yhdessä romaaneja aikaisemminkin, ja Routasisarukset tuntuu olevan hieman "aikuisempi" kirja kuin aiemmat.
Utu-tyttö lähtee rauhallisesta Laaksosta etsimään post-ekokatastrofiseen Eurooppaan kadonnutta Marras-veljeään. Matkalla Utu tutustuu myös tarkemmin omiin voimiinsa, koneiden kanssa puhumiseen, ja Marras taas joutuu miettimään omien kykyjensä voimaa. Kaiken takana on ennustus, mutta ei aivan perinteinen sellainen...
Vaikka kirjan alussa on kartta & ennustus, ei Routasisarukset kuitenkaan ole fantasiaa. Se on enemmänkin dystopia-scifiä, mutta onneksi dystooppisuus ei ole aivan lannistavaa. Myöskään sen tarjoama scifi ei ole "vaikeaa" tai liian teknistä, vaan päähenkilöiden kautta luonnollisesti avautuvaa. Kirjan maailma on erityisen mielenkiintoinen: ihmisten lisääntymistä kontrolloidaan mielenkiintoisella tavalla. Biologisten vanhempien merkitys (tai merkitysettömyys) nouseekin esiin monella eri tavalla. Myös voima ja hallinta ovat teemoja joita pohditaan enemmänkin ja useammastakin eri näkökulmasta. Ennustus on myös hieman "perinteisestä" poikkeava!
Routasisarukset on joissain paikoissa leimattu täysin nuortenkirjaksi, todennäköisesti teini-päähenkilöittensä johdosta. Vaikka kirja nuorillekin ehdottomasti sopii, voi sitä kuitenkin suositella aikuisemmillekin lukijoille. Eijan ja Annen luoma maailma on mielenkiintoinen, hieman erilainen tulevaisuudenkuva, joka herättää ajattelemaan sitä, mihin olemme oikeasti menossa. Onko meillä varaa jatkaa tähän tahtiin? Routasisarukset ei kuitenkaan sorru saarnaamaan, ja tiettyä pinnanalaista positiivisuuttakin tuntuu löytyvän. Toivottavasti Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjasta pitäneet lukijat löytävät tämänkin!
Ja sitten odotellaan jatkoa... Vuosi on pitkä aika odottaa, mutta kannattaa kyllä!
Utu-tyttö lähtee rauhallisesta Laaksosta etsimään post-ekokatastrofiseen Eurooppaan kadonnutta Marras-veljeään. Matkalla Utu tutustuu myös tarkemmin omiin voimiinsa, koneiden kanssa puhumiseen, ja Marras taas joutuu miettimään omien kykyjensä voimaa. Kaiken takana on ennustus, mutta ei aivan perinteinen sellainen...
Vaikka kirjan alussa on kartta & ennustus, ei Routasisarukset kuitenkaan ole fantasiaa. Se on enemmänkin dystopia-scifiä, mutta onneksi dystooppisuus ei ole aivan lannistavaa. Myöskään sen tarjoama scifi ei ole "vaikeaa" tai liian teknistä, vaan päähenkilöiden kautta luonnollisesti avautuvaa. Kirjan maailma on erityisen mielenkiintoinen: ihmisten lisääntymistä kontrolloidaan mielenkiintoisella tavalla. Biologisten vanhempien merkitys (tai merkitysettömyys) nouseekin esiin monella eri tavalla. Myös voima ja hallinta ovat teemoja joita pohditaan enemmänkin ja useammastakin eri näkökulmasta. Ennustus on myös hieman "perinteisestä" poikkeava!
Routasisarukset on joissain paikoissa leimattu täysin nuortenkirjaksi, todennäköisesti teini-päähenkilöittensä johdosta. Vaikka kirja nuorillekin ehdottomasti sopii, voi sitä kuitenkin suositella aikuisemmillekin lukijoille. Eijan ja Annen luoma maailma on mielenkiintoinen, hieman erilainen tulevaisuudenkuva, joka herättää ajattelemaan sitä, mihin olemme oikeasti menossa. Onko meillä varaa jatkaa tähän tahtiin? Routasisarukset ei kuitenkaan sorru saarnaamaan, ja tiettyä pinnanalaista positiivisuuttakin tuntuu löytyvän. Toivottavasti Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjasta pitäneet lukijat löytävät tämänkin!
Ja sitten odotellaan jatkoa... Vuosi on pitkä aika odottaa, mutta kannattaa kyllä!
Friday, June 24, 2011
Diana Wynne Jones: Noidan veli
Diana Wynne Jonesin kuolema herätti inspiraation lukea uudestaan joku hänen loistavista teoksistaa. Noidan veli oli ensimmäinen DWJ:n kirja joka talouteen tuli (silloin kun se suomennettiin, eli siis 1980-luvun alkupuolella), eli sillä mennään.
Eric "Kissa" Chant kadehtii siskoaan Gwendolenea, joka on noita. Ja aika inhottava, mutta se ei sisarusrakkautta häiritse. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Kissa ja Gwendolen päätyvät Chrestomanci-nimisen velhon "sisäoppilaitokseen" ja sitten Kissan ongelmat vasta alkavat.
Noidan veli kestää aikaa loistavasti. Noitakoulu konseptina on sittemmin toki käsitelty uudestaankin (eikä vain "sen yhden" toimesta), mutta se toimii täälläkin. Gwendolen pääpahiksena on hyvä idea: kyseessä on kuitenkin päähenkilön sisko! Chrestomancista ei tässä kirjassa vielä juurikaan kerrota, mikä lisää hahmon salaperäisyyttä. Myös taikuuden kuvaus on erittäin mielenkiintoista, ja on sinänsä hyvä että hahmojen taikakyvyt ovat tarpeeksi kehittyneet näyttävienkin loitsujen aikaansaamiseksi.
Loistava kirja! Ikävää, ettei muita osia ole suomennettu (kronologisesti ensimmäistä lukuunottamatta). Muutenkin tuntuu että DWJ ei ole Suomessa lainkaan niin tunnettu ja arvostettu kuin hänen pitäisi olla! (Suomentamattomuus vaikuttaa tähän, luonnollisesti).
Neil Gaiman kirjoitti kauniin ja itkettävän muistokirjoituksen ystävästään.
Eric "Kissa" Chant kadehtii siskoaan Gwendolenea, joka on noita. Ja aika inhottava, mutta se ei sisarusrakkautta häiritse. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Kissa ja Gwendolen päätyvät Chrestomanci-nimisen velhon "sisäoppilaitokseen" ja sitten Kissan ongelmat vasta alkavat.
Noidan veli kestää aikaa loistavasti. Noitakoulu konseptina on sittemmin toki käsitelty uudestaankin (eikä vain "sen yhden" toimesta), mutta se toimii täälläkin. Gwendolen pääpahiksena on hyvä idea: kyseessä on kuitenkin päähenkilön sisko! Chrestomancista ei tässä kirjassa vielä juurikaan kerrota, mikä lisää hahmon salaperäisyyttä. Myös taikuuden kuvaus on erittäin mielenkiintoista, ja on sinänsä hyvä että hahmojen taikakyvyt ovat tarpeeksi kehittyneet näyttävienkin loitsujen aikaansaamiseksi.
Loistava kirja! Ikävää, ettei muita osia ole suomennettu (kronologisesti ensimmäistä lukuunottamatta). Muutenkin tuntuu että DWJ ei ole Suomessa lainkaan niin tunnettu ja arvostettu kuin hänen pitäisi olla! (Suomentamattomuus vaikuttaa tähän, luonnollisesti).
Neil Gaiman kirjoitti kauniin ja itkettävän muistokirjoituksen ystävästään.
Monday, June 13, 2011
Jim Butcher: Codex Alera
Poikkeuksellisesti nyt koko sarja yhdellä kertaa, eli Jim Butcherin Codex Alera (joka koostuu kirjoista Furies of Calderon, Academ's Fury, Cursor's Fury, Captain's Fury, Princep's Fury ja First Lord's Fury).
Aleran valtakuntaa uhkaavat vaarat monilta suunnilta: Marat'it, Canim'it, jäämiehet ja sisäiset kähinät, mutta kaikki nämä täytyy unohtaa vielä suuremman vihollisen edessä. Saaga keskittyy teini-ikäisen orpopojan, Tavin, aikuistumiseen ja sankariksi kasvamiseen. Tavin lisäksi seurataan muutamaa muuta tärkeää näkökulmahahmoa, jotka osaltaan valottavat Aleran antiikin Roomaa muistuttavaa maailmaa.
Lähtökohta on siis niin perinteinen ettei paremmasta väliä. Orpo maalaispoika, joka on vielä oman maailmansa mittapuulla "heikkolahjainen": kaikki muut aleralaiset osaavat hallita eri elementteihin yhdistettyjä olentoja, Furyja. Mutta ei Tavi. Tarinan aikana selvitää tietenkin miksi Tavi on näin erikoislaatuinen, eikä tarina varsinaisesti kovin yllätyksellinen ole. Butcherin elementteihin (no, melkein) sidottu "magiasysteemi" (eli ne Furyt) on ihan mielenkiintoinen (vaikka mieleen juolahtikin muutama japanilainen konsoliroolipeli), ja suurin osa hahmoista ihan siedettäviä. Tarinaa kerrotaan kivasti sekä "hyvien" että "pahojen" puolelta. Hieman tuntuu kuitenkin siltä, että sarjassa on "monster-of-the-book" -rakenne, eli joka kirjassa taistellaan jonkun rodun kanssa ja taistelut ovat aina vain suurempia ja verisempiä. Herää myös kysymys kuinka paljon taistelukuntoista porukkaa Alerassa oikein on: ruumiita tulee taistelukentällä sellaiseen tahtiin että heikompia hirvittää! Tosin tässä on myös yksi sarjan suurista heikkouksista (ja nyt seuraan SUURI SPOILERI LOPPURATKAISUSTA): Butcher ei tunnu uskaltavan tapattaa päähenkilöitään. Sivuhahmoja ja ennen kaikkea nimetöntä massaa kaatuu, mutta muita ei.
Toinen iso ongelma on Butcherin tyylissä. Codex Alera on hyvin, hyvin perinteistä korkeaa fantasiaa. Sitä ei tietenkään pitäisi verrata Butcherin toiseen sarjaan (Dresden files), mutta valitettavasti kerronta on siellä puolella sujuvampaa ja ennen kaikke humoristisempaa. Alerassa ollaan kovin vakavia, ja tuntuu siltä että joka kirjaan on pistetty yksi humoristinen vuorosana. Ei oikein jaksa toimia. Tästä huolimatta, jotain hyvää sarjassa on oltava, ne tuli kuitenkin kaikki luettua. Osa hahmoista kiinnosti oikeasti (Max, Kitai, Lady Invidia) ja oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä veisiko Butcher fantasia-kliseensä loppuun asti. Näitä tuskin tulee kuitenkaan luettua uudestaan, toisin kuin Dresden files.
Aleran valtakuntaa uhkaavat vaarat monilta suunnilta: Marat'it, Canim'it, jäämiehet ja sisäiset kähinät, mutta kaikki nämä täytyy unohtaa vielä suuremman vihollisen edessä. Saaga keskittyy teini-ikäisen orpopojan, Tavin, aikuistumiseen ja sankariksi kasvamiseen. Tavin lisäksi seurataan muutamaa muuta tärkeää näkökulmahahmoa, jotka osaltaan valottavat Aleran antiikin Roomaa muistuttavaa maailmaa.
Lähtökohta on siis niin perinteinen ettei paremmasta väliä. Orpo maalaispoika, joka on vielä oman maailmansa mittapuulla "heikkolahjainen": kaikki muut aleralaiset osaavat hallita eri elementteihin yhdistettyjä olentoja, Furyja. Mutta ei Tavi. Tarinan aikana selvitää tietenkin miksi Tavi on näin erikoislaatuinen, eikä tarina varsinaisesti kovin yllätyksellinen ole. Butcherin elementteihin (no, melkein) sidottu "magiasysteemi" (eli ne Furyt) on ihan mielenkiintoinen (vaikka mieleen juolahtikin muutama japanilainen konsoliroolipeli), ja suurin osa hahmoista ihan siedettäviä. Tarinaa kerrotaan kivasti sekä "hyvien" että "pahojen" puolelta. Hieman tuntuu kuitenkin siltä, että sarjassa on "monster-of-the-book" -rakenne, eli joka kirjassa taistellaan jonkun rodun kanssa ja taistelut ovat aina vain suurempia ja verisempiä. Herää myös kysymys kuinka paljon taistelukuntoista porukkaa Alerassa oikein on: ruumiita tulee taistelukentällä sellaiseen tahtiin että heikompia hirvittää! Tosin tässä on myös yksi sarjan suurista heikkouksista (ja nyt seuraan SUURI SPOILERI LOPPURATKAISUSTA): Butcher ei tunnu uskaltavan tapattaa päähenkilöitään. Sivuhahmoja ja ennen kaikkea nimetöntä massaa kaatuu, mutta muita ei.
Toinen iso ongelma on Butcherin tyylissä. Codex Alera on hyvin, hyvin perinteistä korkeaa fantasiaa. Sitä ei tietenkään pitäisi verrata Butcherin toiseen sarjaan (Dresden files), mutta valitettavasti kerronta on siellä puolella sujuvampaa ja ennen kaikke humoristisempaa. Alerassa ollaan kovin vakavia, ja tuntuu siltä että joka kirjaan on pistetty yksi humoristinen vuorosana. Ei oikein jaksa toimia. Tästä huolimatta, jotain hyvää sarjassa on oltava, ne tuli kuitenkin kaikki luettua. Osa hahmoista kiinnosti oikeasti (Max, Kitai, Lady Invidia) ja oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä veisiko Butcher fantasia-kliseensä loppuun asti. Näitä tuskin tulee kuitenkaan luettua uudestaan, toisin kuin Dresden files.
Subscribe to:
Posts (Atom)