Kerrankin ajoissa: ranskalaisvietnamilainen Aliette de Bodard on tämän vuoden Finnconin yksi kunniavieraista. Häneltä on julkaistu paljon novelleja sekä Obsidian & Blood -romaanitrilogia.
Trilogia sijoittuu atseekkien kukoistuksen aikaan, ja kertojapäähenkilö Acatl on Kuoleman jumalan pappi. Acatl joutuu kuitenkin nopeasti toimimaan sekä etsivänä (Servant of the Underworld), poliitikkona että maailmanpelastajana (Harbringer of Death, Master of the House of Darts) ja melko haluttomasti kunkin roolin omaksuu. Mutta kun vaihtoehtoja ei ole ja valtakunnan etu on tärkein... Sarjan ensimmäisessä osassa (Servant...) pelataan vielä verrattain pienillä panoksilla (kysessä on "vain" Acatl'n veljen henki), mutta nopeasti uhka skaalautuu suuremmaksi.
Obsidian & Blood -sarjan kirjat toimivat kaikki ihan itsenäisinäkin kokonaisuuksina, mutta tietenkin niistä saa enemmän irti, jos lukee kaikki järjestyksessä. de Bodard kuvaa atsteekkien maailmaa todella hyvin ja hän on selvästi tutkinut historiaa paljon (kirjan taustatiedoissa kerrotaankin mitkä asioista pohjautuvat kokonaan historiaan ja missä on otettu taiteellisia vapauksia). Eri jumaluudet ovat toki tärkeässä asemassa tällaisessa maailmassa ja he ovatkin varsin aktiivisia toimijoita, usein julmia ja mustasukkaisiakin. Yliluonnollinen elementti on siis oikeastaan koko ajan läsnä, ja romaanit ovat mitä suurimmassa määrin fantasiaa (kuitenkin onneksi "perinteisestä" täysin poikkeavassa maailmassa).
Siitä huolimatta, että kirjoissa on paljon kuolemaa (ihan jo päähenkilön ammatinkin vuoksi), veri virtaa ja uhrauksia tehdään oikealle ja vasemmalle, on trilogia kuitenkin varsin kevyttä luettavaa ja erittäin viihteellinen ja viihdyttävä. Tarinat ovat aika suoraviivaisia ja niissä tapahtuu paljon. Päähenkilö pohtii toki osaansa pappina ja vertaa omaa elämäänsä sisarustensa elämiin (Acatl'n sisko nousee tärkeään rooliin toisessa kirjassa), mutta myös toiminnallisille taistelukohtauksille on paikkansa. Acalt'in vastapainona sarjassa on myös hänen oppilaansa Teomitl, jonka toiminta on varsin erilaista kuin Acalt'in itsensä.
Romaanit voi ostaa Angry Robotsin verkkokaupasta helposti ja varsin edullisesti.
Saturday, February 23, 2013
Friday, February 8, 2013
Karin Tidbeck: Jagannath (ja mitä tapahtui vuodelle 2012)
Tämä blogi ei ole vainaa (enkä ole minäkään). Vuosi 2012 meni jonnekin (lue: Finncon) ja lukeminen jäi vähiin. Tai ainakin bloggaaminen jäi vähiin, kaikenlaista tuli kyllä luettua. Mutta nyt, uusi yritys!
Karin Tidbeck on ruotsalainen kirjailija, jonka novellikokoelma Jagannath julkaistiin viime vuonna englanniksi. Olisi tietenkin pitänyt lukea novellit ruotsiksi, mutta... No, englanniksi nyt kuitenkin tuli luettua.
Jagannath on poikkeuksellisen mielenkiintoinen novellikokoelma. Tidbeck kuvaa montaa erilaista, toinen toistaan kummallisempaa maailmaa, joista osa tuntuu kuitenkin hyvin tutuilta. Pohjoismaalaisuus näkyy tekstissä selvästi ja suomalaisena saa esim. maaseutukuvauksesta ja kesästä paljon irti. Ja silti kaikki on kuitenkin ihanasti vinossa.
Who is Arvid Pekon? herättää kysymyksiä todellisuudesta (tästä "meidän" todellisuudestamme arkipäiväisimmillään), kun taas monella tavalla häiritsevä Aunts ja sen kanssa samaan (?) maailmaan (?) sijoittuva Augusta Prima kuvaavat vilahduksen toisesta, mielikuvituksellisesta maailmasta. Osa kokoelman novelleista on varsin "realistisia", osa taas täysin "fantastisia", mutta kaikissa on voimakas toiseuden tuntu. Tidbeck käänsi itse omat novellinsa englanniksi, mikä tuntuu toimivalta ratkaisulta (edelleen, alkuperäisnovelleja lukematta).
Jagannath on parhaita novellikokoelmia hetkeen! Se on myös loistavan helppoa hommata e-kirjana, esim. Wizard's Tower Booksista. Kannattaa lukea, etekin jos ns. perinteinen fantasia ei jaksa enää innostaa, mutta etsii silti jotain "tavallisuudesta" (jyrkästi) poikkeavaa!
Karin Tidbeck on ruotsalainen kirjailija, jonka novellikokoelma Jagannath julkaistiin viime vuonna englanniksi. Olisi tietenkin pitänyt lukea novellit ruotsiksi, mutta... No, englanniksi nyt kuitenkin tuli luettua.
Jagannath on poikkeuksellisen mielenkiintoinen novellikokoelma. Tidbeck kuvaa montaa erilaista, toinen toistaan kummallisempaa maailmaa, joista osa tuntuu kuitenkin hyvin tutuilta. Pohjoismaalaisuus näkyy tekstissä selvästi ja suomalaisena saa esim. maaseutukuvauksesta ja kesästä paljon irti. Ja silti kaikki on kuitenkin ihanasti vinossa.
Who is Arvid Pekon? herättää kysymyksiä todellisuudesta (tästä "meidän" todellisuudestamme arkipäiväisimmillään), kun taas monella tavalla häiritsevä Aunts ja sen kanssa samaan (?) maailmaan (?) sijoittuva Augusta Prima kuvaavat vilahduksen toisesta, mielikuvituksellisesta maailmasta. Osa kokoelman novelleista on varsin "realistisia", osa taas täysin "fantastisia", mutta kaikissa on voimakas toiseuden tuntu. Tidbeck käänsi itse omat novellinsa englanniksi, mikä tuntuu toimivalta ratkaisulta (edelleen, alkuperäisnovelleja lukematta).
Jagannath on parhaita novellikokoelmia hetkeen! Se on myös loistavan helppoa hommata e-kirjana, esim. Wizard's Tower Booksista. Kannattaa lukea, etekin jos ns. perinteinen fantasia ei jaksa enää innostaa, mutta etsii silti jotain "tavallisuudesta" (jyrkästi) poikkeavaa!
Sunday, February 5, 2012
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Harvoin pystyy sanomaan sen tarkan päivän, jolloin alkoi odottaa jonkin kirjan julkaisua. Emmi Itärannan esikoisromaanin, Teemestarin kirjan, kohdalla päivä oli 16.7.2011, jolloin Teoksen romaanikilpailun voittaja julkistettiin Finnconissa.
Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen. Päähenkilö Noria kouluttautuu teemestariksi isänsä jalanjäljissä maailmassa, jossa vedestä on huutava pula. Noria varjelee myös suurta salaisuutta, jonka paljastuminen johtaisi väistämättä suuriin ongelmiin.
Vaikka dystopia ei ole todellakaan suosikkilajityyppini (ehkä jopa päinvastoin), on Teemestarin kirja miellyttävää luettavaa (ja kyllä, kyllä se on dystopiaa). Syy lienee se, että monissa dystopia-romaaneissa on hyvinkin graafisia kuvauksia kaikesta maailman kamaluudesta. Teemestarin kirjassa on hyvin graafisia kohtia, mutta ne keskittyvät niihin kauniisiin asioihin, joita maailmassa on vielä jäljellä: teen tuoksuun, lehtiin polulla, veteen. Vesi onkin keskeisessä roolissa romaanissa. Sekä sen puute että läsnäolo kulkevat koko ajan mukana, ja veden merkitys elämän ylläpitäjänä on selkeä. Tyyliltään Teemestarin kirja on viipyilevä ja paikoitellen hidas, mutta samalla tavalla hidas ja viipyilevä kuin teeseremoniakin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö päähenkilön puolesta alkaisi jännittää, ja varsinkin loppua lähestyttäessä oli vaikea laskea kirjaa kädestään.
Menneisyyden kuvaus meille "arkisten" esineiden kautta on myös mielenkiintoista. Osa kuvailluista esineistä tuntuu nyt jo muinaismuistoilta, mikä omalla tavallaan lisää kirjan ajattomuutta. On teknologiaa, jota emme vielä tunne, mutta toisaalta joitain teknisiä laitteita ollaan nyt jo menetetty - tai ainakin aika on ajanut niiden ohi.
Eli kyllä, Teemestarin kirja on todella hyvä romaani! Siitä on - ainakin muutamien nettiarvosteluiden perusteella - pitäneet ihmiset, jotka eivät scifistä muuten välitä, mutta ei scifin harrastajienkaan tarvitse sitä missään nimessä karttaa. Päinvastoin! Toivottavasti kuulemme tästä kirjailijasta vielä paljon lisää!
Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen. Päähenkilö Noria kouluttautuu teemestariksi isänsä jalanjäljissä maailmassa, jossa vedestä on huutava pula. Noria varjelee myös suurta salaisuutta, jonka paljastuminen johtaisi väistämättä suuriin ongelmiin.
Vaikka dystopia ei ole todellakaan suosikkilajityyppini (ehkä jopa päinvastoin), on Teemestarin kirja miellyttävää luettavaa (ja kyllä, kyllä se on dystopiaa). Syy lienee se, että monissa dystopia-romaaneissa on hyvinkin graafisia kuvauksia kaikesta maailman kamaluudesta. Teemestarin kirjassa on hyvin graafisia kohtia, mutta ne keskittyvät niihin kauniisiin asioihin, joita maailmassa on vielä jäljellä: teen tuoksuun, lehtiin polulla, veteen. Vesi onkin keskeisessä roolissa romaanissa. Sekä sen puute että läsnäolo kulkevat koko ajan mukana, ja veden merkitys elämän ylläpitäjänä on selkeä. Tyyliltään Teemestarin kirja on viipyilevä ja paikoitellen hidas, mutta samalla tavalla hidas ja viipyilevä kuin teeseremoniakin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö päähenkilön puolesta alkaisi jännittää, ja varsinkin loppua lähestyttäessä oli vaikea laskea kirjaa kädestään.
Menneisyyden kuvaus meille "arkisten" esineiden kautta on myös mielenkiintoista. Osa kuvailluista esineistä tuntuu nyt jo muinaismuistoilta, mikä omalla tavallaan lisää kirjan ajattomuutta. On teknologiaa, jota emme vielä tunne, mutta toisaalta joitain teknisiä laitteita ollaan nyt jo menetetty - tai ainakin aika on ajanut niiden ohi.
Eli kyllä, Teemestarin kirja on todella hyvä romaani! Siitä on - ainakin muutamien nettiarvosteluiden perusteella - pitäneet ihmiset, jotka eivät scifistä muuten välitä, mutta ei scifin harrastajienkaan tarvitse sitä missään nimessä karttaa. Päinvastoin! Toivottavasti kuulemme tästä kirjailijasta vielä paljon lisää!
Monday, January 30, 2012
Juri Nummelin (toim.): On Suurten Muinaisten Aika
Näin presidentivaalien edellä oli hyvä lukea hieman vaaliteemaista kirjallisuutta. Tai no, On Suurten Muinaisten Aika edustaa takakantensakin perusteella antivaalikirjallisuutta.
Kyse on siis Paavo Väyrysen vuosikaudet jatkuneen menestyksen (?) salaisuudesta, joka - tämä ei juurikaan spoilaa - ovat tietenkin Suuret Muinaiset, eli Cthulhu kumppaneineen. Tästä aiheesta on julkaistu nippu novelleja, jotka valottavat Paavon menneisyyttä, nykyisyyttä ja jopa tulevaisuutta.
Kuten aina, osa novelleista on parempia kuin toiset. Vesa Katajiston Presidentti Väyrysen puhe Ikaalisten pato- ja matologisen tiedeinstituutin avajaisissa marraskuussa 2019 oli tiiviin hupaisa (ja "pato- ja matologinen instituutti" kuulostaa loistavalta). Tuomas Salorannan Kari Tenho Väyrysen tapaus lähtee Charles Dexter Wardin linjalle onnistuneesti ja Vesa Sisätön Paavo Väyrysen ääni upposi sekin.
Kyllä tämä ainakin jonkin verran vaalipropagandanakin toimi, tai no, ehkäpä ei. Varsin hupaisa ajatus kuitenkin ja onnistuneet kirjoittajavalinnat!
Kyse on siis Paavo Väyrysen vuosikaudet jatkuneen menestyksen (?) salaisuudesta, joka - tämä ei juurikaan spoilaa - ovat tietenkin Suuret Muinaiset, eli Cthulhu kumppaneineen. Tästä aiheesta on julkaistu nippu novelleja, jotka valottavat Paavon menneisyyttä, nykyisyyttä ja jopa tulevaisuutta.
Kuten aina, osa novelleista on parempia kuin toiset. Vesa Katajiston Presidentti Väyrysen puhe Ikaalisten pato- ja matologisen tiedeinstituutin avajaisissa marraskuussa 2019 oli tiiviin hupaisa (ja "pato- ja matologinen instituutti" kuulostaa loistavalta). Tuomas Salorannan Kari Tenho Väyrysen tapaus lähtee Charles Dexter Wardin linjalle onnistuneesti ja Vesa Sisätön Paavo Väyrysen ääni upposi sekin.
Kyllä tämä ainakin jonkin verran vaalipropagandanakin toimi, tai no, ehkäpä ei. Varsin hupaisa ajatus kuitenkin ja onnistuneet kirjoittajavalinnat!
Tuesday, January 17, 2012
Anne Rice: Interview with the Vampire
Syksyn vampyyribuumi jatkuu, tällä kertaa uudelleenluvussa vampyyrigenreä aikanaan merkittävästi (ja pysyvästi!) uudistanut Anne Ricen Interview with the Vampire.
Juonikuvaus ei liene tarpeen... eipä tässä paljoa juonta olekaan. Louis-niminen vampyyri kertoo elämästään New Orleansissa 1800-luvulla ja Pariisissa hieman myöhemmin. Louisin elämään liittyvät olennaisesti hänet luonut vampyyri Lestat ja lapsivampyyri Claudia.
Interview with the Vampire on yksi ensimmäisistä vampyyriromaaneista, joissa vampyyri on päähenkilönä ja suorastaan sympaattinen, säälittäväkin olento (Louis osaa kitistä kohtalostaan aika paljon). Rice käsittelee peto vs. ihminen -teemaa huomattavasti paremmin kuin monet seuraajansa, ja vaikka Louis onkin ns. hyvä vampyyri, on hän selvästi kuitenkin vampyyri, jonka on juotava verta ja tapettava ihmisiä (aspekti, joka monilta moderneilta vampyyreiltä puuttuu). Lestat on enemmänkin "paha" vampyyri, ja moraalittomuudessaan ajoittain ihastuttava (Claudiasta puhumattakaan). Rice kuvailee myös kauniisti sekä New Orleansia että Pariisia, että ennen kaikkea ajan kulkua ja muutosta. Aika kulkee, kaikki muuttuu, ainoastaan vampyyrit pysyvät samanlaisina ikuisesti. Kerronta on muutenkin erityisen kaunista, hidastempoista tosin, mikä saattaa ärsyttää joitain. Eikä muuten ole ihme, että Ricen vampyyrejä on pidetty varsin homoeroottisina: kirjassa on toki paljon rakkautta, mutta ns. heterosuhteita ei tunnu olevan ainuttakaan. Erityisen graafista kuvaus ei kuitenkaan ole, vaan enemmänkin vihjattua.
Yllättävän hyvin tämäkin klassikko on aikaa kestänyt, ja vaikka Anne Ricen myöhemmästä tuotannosta osa on aika heikkoa kamaa, on Interview with the Vampire edelleen vampyyrigenren klassikko, jota pitää suositella kaikille vampyyrien ystäville.
Juonikuvaus ei liene tarpeen... eipä tässä paljoa juonta olekaan. Louis-niminen vampyyri kertoo elämästään New Orleansissa 1800-luvulla ja Pariisissa hieman myöhemmin. Louisin elämään liittyvät olennaisesti hänet luonut vampyyri Lestat ja lapsivampyyri Claudia.
Interview with the Vampire on yksi ensimmäisistä vampyyriromaaneista, joissa vampyyri on päähenkilönä ja suorastaan sympaattinen, säälittäväkin olento (Louis osaa kitistä kohtalostaan aika paljon). Rice käsittelee peto vs. ihminen -teemaa huomattavasti paremmin kuin monet seuraajansa, ja vaikka Louis onkin ns. hyvä vampyyri, on hän selvästi kuitenkin vampyyri, jonka on juotava verta ja tapettava ihmisiä (aspekti, joka monilta moderneilta vampyyreiltä puuttuu). Lestat on enemmänkin "paha" vampyyri, ja moraalittomuudessaan ajoittain ihastuttava (Claudiasta puhumattakaan). Rice kuvailee myös kauniisti sekä New Orleansia että Pariisia, että ennen kaikkea ajan kulkua ja muutosta. Aika kulkee, kaikki muuttuu, ainoastaan vampyyrit pysyvät samanlaisina ikuisesti. Kerronta on muutenkin erityisen kaunista, hidastempoista tosin, mikä saattaa ärsyttää joitain. Eikä muuten ole ihme, että Ricen vampyyrejä on pidetty varsin homoeroottisina: kirjassa on toki paljon rakkautta, mutta ns. heterosuhteita ei tunnu olevan ainuttakaan. Erityisen graafista kuvaus ei kuitenkaan ole, vaan enemmänkin vihjattua.
Yllättävän hyvin tämäkin klassikko on aikaa kestänyt, ja vaikka Anne Ricen myöhemmästä tuotannosta osa on aika heikkoa kamaa, on Interview with the Vampire edelleen vampyyrigenren klassikko, jota pitää suositella kaikille vampyyrien ystäville.
Thursday, January 12, 2012
Poppy Z. Brite: Lost Souls
Syksyllä iski hirveä himo lukea vampyyriromaaneja, ja niinpä tuli luettua uudestaan Poppy Z. Briten omalla tavallaan klassinen Lost Souls.
Lost Souls kertoo monesta eri hahmosta, jotka kaikki päätyvät Missing Mile -nimiseen pikkukaupunkiin ja New Orleansiin. On onneton, teini-ikäinen Nothing-poika, jota kukaan ei ymmärrä, ihanan kamala vampyyri Zillah jengeineen, ikuisesta syyllisyydestä kärsivä Christian ja muutama ihminen, hyvin epätäydellinen Steve ja kummallinen muusikko Ghost. Kaikki nämä eksyneet hahmot ajautuvat yhteen, löytävät ja menettävät toisensa, ja kaiken taustalla soi musiikki...
Juonellisesti Lost Souls ei ole ehkä kovin kummoinen, mutta Briten tapa kuvata 90-luvun alkupuolen goottiskeneä on hyvin onnistunut. Musiikki, savu, epätoivo ja intohimo ovat lähes käsin kosketeltavia. Suurin osa hahmoista on omalla angstisella tavallaan myös mielenkiintoisia: Nothing on niin yksinäinen, Ghost taas niin ymmärtävä ja lempeä. Ja Zillah... no, Zillah on ehdottomasti vampyyrikuvaston parhaimmistoa: moraaliton, kuolemattomuudestaan kaiken ilon irti ottava androgyyninen kaunistus. Lost Souls on parhaimmillaan myös miellyttävää, varsin kevyttä kauhua (pari Briten myöhempää romaania ovat tosin merkittävästi pelottavampia). Vaikka Lost Souls on selvästi 90-luvun kirja, kyllä sen vieläkin mielellään luki.
Pitäisi ehkä lukea uudestaan Briten muut 90-luvun goottiromaanit, niiden jälkeenhän hän kirjoitti hieman erilaista kirjallisuutta (enemmän dekkareita, ja ruokajuttuja). Ilmeisesti Brite on kuitenkin nyt lopettanut kirjailijanuransa kokonaan, mikä on kyllä sääli.
Lost Souls kertoo monesta eri hahmosta, jotka kaikki päätyvät Missing Mile -nimiseen pikkukaupunkiin ja New Orleansiin. On onneton, teini-ikäinen Nothing-poika, jota kukaan ei ymmärrä, ihanan kamala vampyyri Zillah jengeineen, ikuisesta syyllisyydestä kärsivä Christian ja muutama ihminen, hyvin epätäydellinen Steve ja kummallinen muusikko Ghost. Kaikki nämä eksyneet hahmot ajautuvat yhteen, löytävät ja menettävät toisensa, ja kaiken taustalla soi musiikki...
Juonellisesti Lost Souls ei ole ehkä kovin kummoinen, mutta Briten tapa kuvata 90-luvun alkupuolen goottiskeneä on hyvin onnistunut. Musiikki, savu, epätoivo ja intohimo ovat lähes käsin kosketeltavia. Suurin osa hahmoista on omalla angstisella tavallaan myös mielenkiintoisia: Nothing on niin yksinäinen, Ghost taas niin ymmärtävä ja lempeä. Ja Zillah... no, Zillah on ehdottomasti vampyyrikuvaston parhaimmistoa: moraaliton, kuolemattomuudestaan kaiken ilon irti ottava androgyyninen kaunistus. Lost Souls on parhaimmillaan myös miellyttävää, varsin kevyttä kauhua (pari Briten myöhempää romaania ovat tosin merkittävästi pelottavampia). Vaikka Lost Souls on selvästi 90-luvun kirja, kyllä sen vieläkin mielellään luki.
Pitäisi ehkä lukea uudestaan Briten muut 90-luvun goottiromaanit, niiden jälkeenhän hän kirjoitti hieman erilaista kirjallisuutta (enemmän dekkareita, ja ruokajuttuja). Ilmeisesti Brite on kuitenkin nyt lopettanut kirjailijanuransa kokonaan, mikä on kyllä sääli.
Sunday, January 8, 2012
Vuosi 2011: Tilastointia
Heikon lukuvuoden 2010 jälkeen 2011 oli taas parempi vuosi, peräti 90 luettua romaania/novellikokoelmaa! Tähän vaikutti olennaisesti tietenkin 2 kk sairausloma (murtunut käsivarsi), jonka aikana oli aikaa lukeakin.
Suomeksi tuli luettua nyt reippaasti yli puolet kirjoista, peräti 51 kpl. Näistä suurin osa oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, mutta toki muutama muukin mukaan mahtui. Luin mm. kaikki Tähtifantasia-ehdokkaat (osittain siitäkin syystä, että olin aiheeseen liittyvässä paneelissa kesän Finnconissa).
Vuoden parhaat kirjat tuli luettua kesällä: China Miévillen Embassytown ja Guy Gavriel Kayn Under Heaven. Kumpikaan näistä ei ollut varsinaisesti uusi tuttavuus, vaan molempien kohdalla odotukset olivat korkealla. Muita hyviä olivat Hannu Rajaniemen The Quantum Thief, Suzanne Collinsin Matkijanärhi sekä Helena Wariksen Suden lapset (jatkoa toissa vuoden Kuvastaja-voittajalle). Eikä pidä unohtaa Anne Leinosen & Eija Lappalaisen Routasisaruksia, tai viime vuoden Kuvastaja-voittajaa, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä).
Luin myös kaikki Hugo-ehdokasromaanit ja äänestinkin! Suosikkini (Ian McDonald, Dervish House) ei voittanut, mutta palkintojenjaon seuraaminen netistä oli paljon jännittävämpää kun oli itse äänestänyt.
Myös sähköisiä kirjoja tuli kokeiltua, niin "oikealta" lukulaitteelta kuin iPadiltakin. Erityisesti käden ollessa kipsissä sähköinen kirja oli oikeasti parempi vaihtoehto, ja matkoilla tietenkin myös. Toistaiseksi on tullut hankittua lähinnä kirjoja, joiden saatavuus perinteisessä formaatissa on hankala, ja saa nyt nähdä mihin suuntaan ostoinnostus tästä lähtee. Matkoilla novellikokoelmat olivat käteviä.
Con-puolella oli melko hiljainen vuosi; osallistuin vain kolmeen coniin (Åconia kun ei ollut). Tähtivaeltajapäivän yhteydessä järjestetty VanderCon oli näistä ensimmäinen, ja se koostui Jeff & Ann VanderMeerista reissaamassa ympäri Suomea (tännekin ehtivät, kävimme mm. Muumilaaksossa). Kesällä oli sitten Eurocon Tukholmassa, ja siellä loistivat Ian McDonald, Elizabeth Bear ja tietenkin fanikunniavieras Jukka Halme (Euroconiin liittyi kyllä oikeastaan vielä toinekin con, eli Båtcon matkalla Helsingistä Tukholmaan). Ja sitten oli tietenkin Finncon Turussa, jossa pääsi tapaamaan Richard Morganin ja Nalo Hopkinsonin.
2012 vaikuttaisi con-aktiivisemmalta vuodelta (nyt jo suunnitelmissa 4 conia), ja tärkeimpänä pitää tietenkin mainita Finncon 2012 kesällä Tampereella, joka varmaan tulee viemään aktiivista lukuaikaa vuodelta 2012...
Suomeksi tuli luettua nyt reippaasti yli puolet kirjoista, peräti 51 kpl. Näistä suurin osa oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, mutta toki muutama muukin mukaan mahtui. Luin mm. kaikki Tähtifantasia-ehdokkaat (osittain siitäkin syystä, että olin aiheeseen liittyvässä paneelissa kesän Finnconissa).
Vuoden parhaat kirjat tuli luettua kesällä: China Miévillen Embassytown ja Guy Gavriel Kayn Under Heaven. Kumpikaan näistä ei ollut varsinaisesti uusi tuttavuus, vaan molempien kohdalla odotukset olivat korkealla. Muita hyviä olivat Hannu Rajaniemen The Quantum Thief, Suzanne Collinsin Matkijanärhi sekä Helena Wariksen Suden lapset (jatkoa toissa vuoden Kuvastaja-voittajalle). Eikä pidä unohtaa Anne Leinosen & Eija Lappalaisen Routasisaruksia, tai viime vuoden Kuvastaja-voittajaa, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä).
Luin myös kaikki Hugo-ehdokasromaanit ja äänestinkin! Suosikkini (Ian McDonald, Dervish House) ei voittanut, mutta palkintojenjaon seuraaminen netistä oli paljon jännittävämpää kun oli itse äänestänyt.
Myös sähköisiä kirjoja tuli kokeiltua, niin "oikealta" lukulaitteelta kuin iPadiltakin. Erityisesti käden ollessa kipsissä sähköinen kirja oli oikeasti parempi vaihtoehto, ja matkoilla tietenkin myös. Toistaiseksi on tullut hankittua lähinnä kirjoja, joiden saatavuus perinteisessä formaatissa on hankala, ja saa nyt nähdä mihin suuntaan ostoinnostus tästä lähtee. Matkoilla novellikokoelmat olivat käteviä.
Con-puolella oli melko hiljainen vuosi; osallistuin vain kolmeen coniin (Åconia kun ei ollut). Tähtivaeltajapäivän yhteydessä järjestetty VanderCon oli näistä ensimmäinen, ja se koostui Jeff & Ann VanderMeerista reissaamassa ympäri Suomea (tännekin ehtivät, kävimme mm. Muumilaaksossa). Kesällä oli sitten Eurocon Tukholmassa, ja siellä loistivat Ian McDonald, Elizabeth Bear ja tietenkin fanikunniavieras Jukka Halme (Euroconiin liittyi kyllä oikeastaan vielä toinekin con, eli Båtcon matkalla Helsingistä Tukholmaan). Ja sitten oli tietenkin Finncon Turussa, jossa pääsi tapaamaan Richard Morganin ja Nalo Hopkinsonin.
2012 vaikuttaisi con-aktiivisemmalta vuodelta (nyt jo suunnitelmissa 4 conia), ja tärkeimpänä pitää tietenkin mainita Finncon 2012 kesällä Tampereella, joka varmaan tulee viemään aktiivista lukuaikaa vuodelta 2012...
Saturday, January 7, 2012
Kim Newman: Anno Dracula
Taas kirja, jota oli todella vaikea löytää - kunnes siitä otettiin uusintapainos viime vuonna. Eli siis modernimpi kauhuklassikko, Kim Newmanin Anno Dracula.
Anno Draculan lähtökohta on se, että Bram Stockerin Dracula-romaani päättyy toisin, ja Dracula voittaa. Anno Draculan alussa Dracula on mennyt naimisiin kuningatar Victorian kanssa ja on siis prinssipuoliso, jolla on melko paljon valtaa. Vampyyrit ovat tulleet julkisuuteen ja ihmisten asema on melko kurja. Kirjassa on monta näkökulmahahmoa, joista suurin osa tutkii Viiltäjä-Jackin tapausta (romaanissa Jack tappaa vampyyriprostituoituja). Ja samalla toki käsitellään Englannin poliittista tilannetta ja luonnollisesti ristiriitaa ihmisten ja vampyyrien välillä.
Mielenkiintoiseksi Anno Draculan tekee ehkä kuitenkin se, että kyse on mitä suurimmassa määrin metafiktiosta. Stockerin Draculan hahmoista osa on yhä hengissä, ja työskentelvät joko Draculan puolella tai tätä vastaan. Muita (enemmän tai vähemmän) tärkeitä hahmoja kirjassa ovat mm. Diogenes-klubi, Mycroft Holmes, etsivä Lestrade, jopa tohtori Jekyll ja Lestat de Lioncourt! Mukana on myös paljon aitoja historiallisia henkilöitä. Kyse on siis tavallaan yhtäaikaa vaihtoehtohistoriasta ja vaihtoehtokirjallisuudesta. Varsin viihdyttävää! Anno Dracula on myös melko aidosti kauhukirja, ja osa Draculan tai tämän käskyläisten tekemistä teoista on varsin hirvittäviä.
On hyvin ymmärrettävää, miksi Anno Dracula on moderni klassikko. Kyllä tämän mielellään luki, ja voisi lukea lisääkin Newmanin romaaneja (tämä on kuitenkin vasta sarjan 1.osa).
Anno Draculan lähtökohta on se, että Bram Stockerin Dracula-romaani päättyy toisin, ja Dracula voittaa. Anno Draculan alussa Dracula on mennyt naimisiin kuningatar Victorian kanssa ja on siis prinssipuoliso, jolla on melko paljon valtaa. Vampyyrit ovat tulleet julkisuuteen ja ihmisten asema on melko kurja. Kirjassa on monta näkökulmahahmoa, joista suurin osa tutkii Viiltäjä-Jackin tapausta (romaanissa Jack tappaa vampyyriprostituoituja). Ja samalla toki käsitellään Englannin poliittista tilannetta ja luonnollisesti ristiriitaa ihmisten ja vampyyrien välillä.
Mielenkiintoiseksi Anno Draculan tekee ehkä kuitenkin se, että kyse on mitä suurimmassa määrin metafiktiosta. Stockerin Draculan hahmoista osa on yhä hengissä, ja työskentelvät joko Draculan puolella tai tätä vastaan. Muita (enemmän tai vähemmän) tärkeitä hahmoja kirjassa ovat mm. Diogenes-klubi, Mycroft Holmes, etsivä Lestrade, jopa tohtori Jekyll ja Lestat de Lioncourt! Mukana on myös paljon aitoja historiallisia henkilöitä. Kyse on siis tavallaan yhtäaikaa vaihtoehtohistoriasta ja vaihtoehtokirjallisuudesta. Varsin viihdyttävää! Anno Dracula on myös melko aidosti kauhukirja, ja osa Draculan tai tämän käskyläisten tekemistä teoista on varsin hirvittäviä.
On hyvin ymmärrettävää, miksi Anno Dracula on moderni klassikko. Kyllä tämän mielellään luki, ja voisi lukea lisääkin Newmanin romaaneja (tämä on kuitenkin vasta sarjan 1.osa).
Wednesday, January 4, 2012
Jeff VanderMeer: Finch
Suomessakin pariin otteeseen (viimeksi keväällä 2011) vierailleen Jeff Vandermeerin Finch päättää Ambergris-triologian.
John Finch tutkii kaksoismurhaa, jossa on kuollut niin ihminen kuin harmaalakkikin (gray cap - Ambergrisissä elävä älykäs sieniolento). Finch ei haluaisi tapausta tutkia, mutta - kuinka ollakaan - päätyy syvemmälle kuin toivoikaan. Ambergris on synkkä dystopinen kaupunki, joka on kaukana City of Saints and Madmenin kuvauksista. Finch on toisaalta tyyliltäänkin hyvin erilainen kuin CoSaM: tällä kertaa genrenä on selvästi noir-etsivätarina, jossa toki mukana on fantastisia elementtejä roppakaupalla.
Siitäkin huolimatta, että tarina ja miljöö olivat synkkiä eikä Finch välttämättä ole maailman pidettävin päähenkilö, oli Finch äärettömän mukaansatempaava. Se on tarpeeksi erilainen kuin CoSaM tai Shriek, mutta oli kuitenkin suunnattoman mielenkiintoista palata taas Ambergrisiin, etenkin nyt tähän muuttuneeseen Ambergrisiin. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä, Finch on ihan itsenäinen romaani, mutta kyllä niihin viitataan jatkuvasti (ja nyt tekisikin mieli lukea aiemmatkin osat uudestaan). Tolkienilaista fantasiaa etsiville (tai edes Martinilaista) ei tätä voi suositella, mutta erikoisemmasta fantasiasta kiinnostuneille ehdottomasti!
John Finch tutkii kaksoismurhaa, jossa on kuollut niin ihminen kuin harmaalakkikin (gray cap - Ambergrisissä elävä älykäs sieniolento). Finch ei haluaisi tapausta tutkia, mutta - kuinka ollakaan - päätyy syvemmälle kuin toivoikaan. Ambergris on synkkä dystopinen kaupunki, joka on kaukana City of Saints and Madmenin kuvauksista. Finch on toisaalta tyyliltäänkin hyvin erilainen kuin CoSaM: tällä kertaa genrenä on selvästi noir-etsivätarina, jossa toki mukana on fantastisia elementtejä roppakaupalla.
Siitäkin huolimatta, että tarina ja miljöö olivat synkkiä eikä Finch välttämättä ole maailman pidettävin päähenkilö, oli Finch äärettömän mukaansatempaava. Se on tarpeeksi erilainen kuin CoSaM tai Shriek, mutta oli kuitenkin suunnattoman mielenkiintoista palata taas Ambergrisiin, etenkin nyt tähän muuttuneeseen Ambergrisiin. Aiempien osien tunteminen ei ole välttämätöntä, Finch on ihan itsenäinen romaani, mutta kyllä niihin viitataan jatkuvasti (ja nyt tekisikin mieli lukea aiemmatkin osat uudestaan). Tolkienilaista fantasiaa etsiville (tai edes Martinilaista) ei tätä voi suositella, mutta erikoisemmasta fantasiasta kiinnostuneille ehdottomasti!
Thursday, December 22, 2011
Michael Moorcock: Elric of Melniboné
Lukemattomien klassikkojen linjalla taas: Michael Moorcockin Elric on tietysti tuttu hahmona, mutta tarinoita ei ole varsinaisesti tullut koskaan luettua...
Elric of Melniboné on - yllätys - kronologisesti ensimmäinen Elric tarina, ja juonellisesti ensimmäisessä osassa tunnutaan pohjustavan sarjaa (josta osa, esim. saagan lopetus, on kyllä kirjoitettu jo ennen tätä). Melnibonén viimeinen hallitsija, Elric, on fyysisesti heikko albiino, joka on kuitenkin äärimmäisen älykäs, voimakas velho ja jopa "hyvä", jos tässä maailmassa nyt hyvällä tai pahalla on mitään merkitystä (melnibonélaiset eivät pidä muita kansoja juuri minään ja tämä tuntuu koituvan heidän tuhokseen). Kyse on enemmänkin filosofisesta ja moraalisesta pohdinnasta, jota Elric harrastaa mutta muut juuri eivät. Ja niinpä Elricin serkku päättää hankkiutua hallitsijasta eroon, mutta se ei tietenkään ole niin helppoa...
Moorcockin antisankari Elric on hahmo, josta on vaikea pitää, mutta toisaalta ympäröivät hahmot ovat vielä ikävämpiä. Näitä olisi kyllä kiva lukea lisääkin, pitää varmaan etsiä hieman. Moorcockin kieli on kaunista ja jotenkin surumielistä, ja sekin lisää Melnibonén rappion tunnelmaa.
Elric of Melniboné on - yllätys - kronologisesti ensimmäinen Elric tarina, ja juonellisesti ensimmäisessä osassa tunnutaan pohjustavan sarjaa (josta osa, esim. saagan lopetus, on kyllä kirjoitettu jo ennen tätä). Melnibonén viimeinen hallitsija, Elric, on fyysisesti heikko albiino, joka on kuitenkin äärimmäisen älykäs, voimakas velho ja jopa "hyvä", jos tässä maailmassa nyt hyvällä tai pahalla on mitään merkitystä (melnibonélaiset eivät pidä muita kansoja juuri minään ja tämä tuntuu koituvan heidän tuhokseen). Kyse on enemmänkin filosofisesta ja moraalisesta pohdinnasta, jota Elric harrastaa mutta muut juuri eivät. Ja niinpä Elricin serkku päättää hankkiutua hallitsijasta eroon, mutta se ei tietenkään ole niin helppoa...
Moorcockin antisankari Elric on hahmo, josta on vaikea pitää, mutta toisaalta ympäröivät hahmot ovat vielä ikävämpiä. Näitä olisi kyllä kiva lukea lisääkin, pitää varmaan etsiä hieman. Moorcockin kieli on kaunista ja jotenkin surumielistä, ja sekin lisää Melnibonén rappion tunnelmaa.
Wednesday, December 14, 2011
Jim Butcher: Side Jobs
Dresden Files -sarjan kesken ilmestyi sitten novellikokoelma, johon on kerätty Harryn seikkailuita ennen Changes -kirjaa (ja yksi sen jälkeen sijoittuva novelli). Kuten arvata saattaa, osa oli hyviä, osa huonoja (mutta tämä ei silti ollut se Dresden-kirja, jonka olisin halunnut seuraavaksi lukea...)
Tarinoista huomaa sen, että vanhemmat kertomukset ovat oikeastaan pääsääntöisesti heikompia kuin uudemmat, eli Butcher on selvästi kehittynyt kirjailijana (mitä Codex Alerasta ei voinut päätellä). On myös kiva lukea kirjailijan kommentteja omista kertomuksistaan ja siitä mihin ne sijoittuvat Dresden Files -aikajanalla. Mielenkiintoisesti novelleista osa on myös jonkun muun kuin Harryn näkökulmasta kerrottuja: etenkin Murphyn ja Thomasin näkökulmat olivat ihan jänniä, vaikkakaan eivät yhtä persoonallisia kuin Harryn itsensä, eli samaa ohueksi jäämistä kuin Alerassa oli havaittavissa. Ehkä paras novelli oli The Warrior, jossa Michael painii uskonkysymysten kanssa.
Loistavia novelleja? No, ei oikeastaan. Viihdyttäviä? Kyllä. Saavatko odottamaan seuraavaa Dresden Files -romaania? No takuuvarmasti!
Tarinoista huomaa sen, että vanhemmat kertomukset ovat oikeastaan pääsääntöisesti heikompia kuin uudemmat, eli Butcher on selvästi kehittynyt kirjailijana (mitä Codex Alerasta ei voinut päätellä). On myös kiva lukea kirjailijan kommentteja omista kertomuksistaan ja siitä mihin ne sijoittuvat Dresden Files -aikajanalla. Mielenkiintoisesti novelleista osa on myös jonkun muun kuin Harryn näkökulmasta kerrottuja: etenkin Murphyn ja Thomasin näkökulmat olivat ihan jänniä, vaikkakaan eivät yhtä persoonallisia kuin Harryn itsensä, eli samaa ohueksi jäämistä kuin Alerassa oli havaittavissa. Ehkä paras novelli oli The Warrior, jossa Michael painii uskonkysymysten kanssa.
Loistavia novelleja? No, ei oikeastaan. Viihdyttäviä? Kyllä. Saavatko odottamaan seuraavaa Dresden Files -romaania? No takuuvarmasti!
Wednesday, December 7, 2011
Mark Z. Danielewski: House of Leaves
Blogi ei ole kuollut enkä ole minäkään, ainoastaan kovin kiireinen. Jo aika päivää sitten tuli luettua kirja, joka saanee "vuoden erikoisin kirja" -maininnan.
Eli siis Mark Z. Danielewskin romaani (?) House of Leaves. Joka kertoo... niin, no. Monta tarinaa, joissa keskiössä (?) on kertomus talosta, joka ei ole ihan niin stabiili ja turvallinen kuin talot yleensä, vaan jonne ilmestyy yhtäkkiä uusia ovia ja joka on - aiheeseen sopimaton klisee - suurempi sisältä kuin ulkoa. Kirja on yhtäaikaa "tieteellinen" teksti, päiväkirjamainen purkaus ja dokumenttielokuva. Siinä on monta kertojaa, toinen toistaan epäluotettavampia, ja itse talo on yksi tärkeimmistä hahmoista, ellei jopa kaikkein tärkein. Ja kirjan ulkoasu... no, sekin rikkoo romaanejen perinteistä tyyliä. Julkisella paikalla lukiessa muut ihmiset tuijottavat.
Ja siis aivan loistava kirja! Yhtä aikaa kauhua, tiedettä (?), romantiikkaa! Kirjaan pitää todella keskittyä, ja Danielewski onnistuu kuljettamaan montaa eri tyyliä hyvin yhtä aikaa. Tästä on todella vaikea sanoa yhtään mitään muuta kuin että kannattaa ehdottomasti lukea se!
Eli siis Mark Z. Danielewskin romaani (?) House of Leaves. Joka kertoo... niin, no. Monta tarinaa, joissa keskiössä (?) on kertomus talosta, joka ei ole ihan niin stabiili ja turvallinen kuin talot yleensä, vaan jonne ilmestyy yhtäkkiä uusia ovia ja joka on - aiheeseen sopimaton klisee - suurempi sisältä kuin ulkoa. Kirja on yhtäaikaa "tieteellinen" teksti, päiväkirjamainen purkaus ja dokumenttielokuva. Siinä on monta kertojaa, toinen toistaan epäluotettavampia, ja itse talo on yksi tärkeimmistä hahmoista, ellei jopa kaikkein tärkein. Ja kirjan ulkoasu... no, sekin rikkoo romaanejen perinteistä tyyliä. Julkisella paikalla lukiessa muut ihmiset tuijottavat.
Ja siis aivan loistava kirja! Yhtä aikaa kauhua, tiedettä (?), romantiikkaa! Kirjaan pitää todella keskittyä, ja Danielewski onnistuu kuljettamaan montaa eri tyyliä hyvin yhtä aikaa. Tästä on todella vaikea sanoa yhtään mitään muuta kuin että kannattaa ehdottomasti lukea se!
Thursday, November 3, 2011
Joseph DeMarco: A Study in Lavender
Matkalukemiseksi oli hyvä ottaa novelleja ja mielellään vielä e-kirjamuodossa. Tällä kertaa Sherlock Holmes -tarinoita eri näkökulmasta: A Study in Lavender'in alaotsikko onkin "Queering Sherlock Holmes."
Ja varsin mielenkiintoisia, eri näkökulman novelleja kokoelmassa olikin. Esipuheessa viitataan Doylen omiin viittauksiin Holmesin (ja Watsonin!) mahdollisista seksuaalisista suuntautumisista, ja hyvin novelistit ovatkin saaneet tarinat vaikuttamaan aidoilta. Tyylillisesti novellit noudattelevat myös mukavasti Doylen tyyliä, ja vaikka tarinoissa onkin selkeä eroottinen teema, ei graafisiin kuvauksiin missään vaiheessa mennä (paitsi tietenkin murhien kohdalla). Erityisesti mieleen jäi Vincent Kovar'in "The Bride and the Bachelors", jossa käsitellään myös naisten asemaa viktoriaanisessa maailmassa ja joka - toisin kuin alkuperäiset Doylen tarinat - on kerrottu Holmesin, ei Watsonin näkökulmasta.
Varsin mukava kokoelma, siis, ja tosiaan oikein näppärästi e-kirjana ostettavissa mm: Wizard's Tower Press'istä.
Ja varsin mielenkiintoisia, eri näkökulman novelleja kokoelmassa olikin. Esipuheessa viitataan Doylen omiin viittauksiin Holmesin (ja Watsonin!) mahdollisista seksuaalisista suuntautumisista, ja hyvin novelistit ovatkin saaneet tarinat vaikuttamaan aidoilta. Tyylillisesti novellit noudattelevat myös mukavasti Doylen tyyliä, ja vaikka tarinoissa onkin selkeä eroottinen teema, ei graafisiin kuvauksiin missään vaiheessa mennä (paitsi tietenkin murhien kohdalla). Erityisesti mieleen jäi Vincent Kovar'in "The Bride and the Bachelors", jossa käsitellään myös naisten asemaa viktoriaanisessa maailmassa ja joka - toisin kuin alkuperäiset Doylen tarinat - on kerrottu Holmesin, ei Watsonin näkökulmasta.
Varsin mukava kokoelma, siis, ja tosiaan oikein näppärästi e-kirjana ostettavissa mm: Wizard's Tower Press'istä.
Friday, October 21, 2011
Martin Millar: Lonely Werewolf Girl
Vakavammasta kirjallisuudesta takaisin urbaanin fantasian pariin. Tosin kovin, kovin vakavia ollaan myös Martin Millarin kirjassa Lonely Werewolf Girl, etenkin nimihenkilö.
Yksinäinen teini-ihmissusityttö Kalix pakenee Lontooseen yritettyään tappaa isänsä, ihmissusiklaanin johtajan (thane?). Kohta ihmissusilla onkin käsissään uuden johtajan valinta, ja Kalixin teot nivoutuvat olennaisesti siihen, mitä itse kukin klaanilainen äänestää. Selviääkö häädetty Kalix edes hengissä johtajan vaihdoksesta? Muissa (monissa muissa!) juonissa seurataan mm. ihmissusi-vaatesuunnittelijan epätoivoista kanssakäymistä tulielementaalin kanssa, kahden rapajuopon ihmissuden bändiambitioita sekä Kalixin ihmisystävien ihmissuhdesotkuja.
Tarinaa ja hahmoja siis riittää. Suurin osa hahmoista on varsin hauskoja (Kalix on tässä poikkeus: hän on vain angstinen ja rasittava), mutta juonet junnaavat paikallaan. Samankaltaisia tapahtumia piisaa ja Millar toistaa itseään aivan liian paljon. Hahmogalleriasta on myös ajoittain hieman hankala pitää lukua. Lonely Werewolf Girl on kuitenkin varsin hupaisa kirja, ja sen käsittelemä yliluonnollisten Skotlanti ja Lontoi ovat ihan kiintoisia paikkoja. Jos tästä olisi leikannut pois n. 150 sivua, olisi tarina ollut sujuvampi. Editointi olisi tehnyt kirjalle hyvää.
(Niin, tämä on siis sama kirjailija, jonka Martin Scott -nimellä kirjoittama Thraxas voitti World Fantasy Awardin... Lonely Werewolf Girl on, hyvässä ja pahassa, varsin erilainen!)
Yksinäinen teini-ihmissusityttö Kalix pakenee Lontooseen yritettyään tappaa isänsä, ihmissusiklaanin johtajan (thane?). Kohta ihmissusilla onkin käsissään uuden johtajan valinta, ja Kalixin teot nivoutuvat olennaisesti siihen, mitä itse kukin klaanilainen äänestää. Selviääkö häädetty Kalix edes hengissä johtajan vaihdoksesta? Muissa (monissa muissa!) juonissa seurataan mm. ihmissusi-vaatesuunnittelijan epätoivoista kanssakäymistä tulielementaalin kanssa, kahden rapajuopon ihmissuden bändiambitioita sekä Kalixin ihmisystävien ihmissuhdesotkuja.
Tarinaa ja hahmoja siis riittää. Suurin osa hahmoista on varsin hauskoja (Kalix on tässä poikkeus: hän on vain angstinen ja rasittava), mutta juonet junnaavat paikallaan. Samankaltaisia tapahtumia piisaa ja Millar toistaa itseään aivan liian paljon. Hahmogalleriasta on myös ajoittain hieman hankala pitää lukua. Lonely Werewolf Girl on kuitenkin varsin hupaisa kirja, ja sen käsittelemä yliluonnollisten Skotlanti ja Lontoi ovat ihan kiintoisia paikkoja. Jos tästä olisi leikannut pois n. 150 sivua, olisi tarina ollut sujuvampi. Editointi olisi tehnyt kirjalle hyvää.
(Niin, tämä on siis sama kirjailija, jonka Martin Scott -nimellä kirjoittama Thraxas voitti World Fantasy Awardin... Lonely Werewolf Girl on, hyvässä ja pahassa, varsin erilainen!)
Wednesday, October 12, 2011
Margo Lanagan: Tender Morsels
Margo Lanagan on aiemmin tullut tutuksi lähinnä novelleistaan, mutta Tender Morsels voitti World Fantasy Awardin (ja tuli vastaan kesällä sattumalta).
Kamalien tapahtumien jälkeen Liga pakenee kahden lapsensa kanssa mielikuvitusmaailmaan tajuamatta, että tyttärien eristäminen maailmasta ei sekään ole hyvä vaihtoehto. Ligan maailma alkaakin murentua, kun tyttäret itsenäistyvät.
Tender Morsels on todella raskas kirja. Vaikka kyse on nuortenkirjasta ja vieläpä hyvin sadunomaisesta, Lanagan käsittelee todella raskaita teemoja. Etenkin aivan ensimmäiset luvut ovat varsin rajua tavaraa, ja vaikka hieman "kevyemmäksi" tarina muuttuu, on se kuitenkin hyvin raskas alusta loppuun. Lanaganin rikas ja monipuolinen kieli ei kevennä sisältöjä lainkaan, vaan vetää entistä syvemmälle mukaansa hyvin rakennettuun maailmaan. Tarina on kyllä varsin feministinen ja ajoittain miehet vaikuttivat liiankin petomaisilta, mutta toisaalta se tämäntyyppiseen "satuun" sopikin.
Tender Morsels on erittäin hyvä kirja, jota ei ihan heti tee mieli lukea uudestaan. Kovin nuorille lukijoille sitä ei uskalla suositella, sen verran rajua sisältöä tässä on. Aikuisille se kyllä sopii hyvin, paitsi että samat sisällöt ovat kyllä raskaita...!
Kamalien tapahtumien jälkeen Liga pakenee kahden lapsensa kanssa mielikuvitusmaailmaan tajuamatta, että tyttärien eristäminen maailmasta ei sekään ole hyvä vaihtoehto. Ligan maailma alkaakin murentua, kun tyttäret itsenäistyvät.
Tender Morsels on todella raskas kirja. Vaikka kyse on nuortenkirjasta ja vieläpä hyvin sadunomaisesta, Lanagan käsittelee todella raskaita teemoja. Etenkin aivan ensimmäiset luvut ovat varsin rajua tavaraa, ja vaikka hieman "kevyemmäksi" tarina muuttuu, on se kuitenkin hyvin raskas alusta loppuun. Lanaganin rikas ja monipuolinen kieli ei kevennä sisältöjä lainkaan, vaan vetää entistä syvemmälle mukaansa hyvin rakennettuun maailmaan. Tarina on kyllä varsin feministinen ja ajoittain miehet vaikuttivat liiankin petomaisilta, mutta toisaalta se tämäntyyppiseen "satuun" sopikin.
Tender Morsels on erittäin hyvä kirja, jota ei ihan heti tee mieli lukea uudestaan. Kovin nuorille lukijoille sitä ei uskalla suositella, sen verran rajua sisältöä tässä on. Aikuisille se kyllä sopii hyvin, paitsi että samat sisällöt ovat kyllä raskaita...!
Friday, October 7, 2011
Guy Gavriel Kay: Under Heaven
Todella typerä idea oli lukea kirja, josta oli suuria odotuksia, heti sellaisen kirjan perään, joka oli ollut loistava. Näin kuitenkin kävi, kun Embassytownista siirryttiin suoraan "Kiinaan" Guy Gavriel Kayn Under Heaven'in mukana.
Shen Tai, kuuluisan (edesmenneen) kenraalin poika, saa ruhtinaallisen lahjan: 250 erityisen hienoa hevosta. Hevosten avulla Shen Tai saa yllättävää valtaa, ja hän joutuukin mukaan poliittiseen valtataisteluun keisarin seuraajasta. Toisaalla Shen Tain sisko, Li-Mei, matkustaa pohjoiseen tullakseen naitetuksi barbaariheimon johtajalle. Mukana kuvioissa on vielä sisarusten vanhempi veli, joka on kunnianhimoinen ja valmis tekemään mitä tahansa oman asemansa pönkittämiseksi. Poliittisiin kuvioihin liittyy toki myös naisia, etenkin keisarilinen puoliso (no, jalkavaimo) sekä pääministerin jalkavaimo, joka sattuu olemaan Shen Tain rakastettu...
Kayta lukee aina mielikseen eikä Under Heaven ole poikkeus. Päinvastoin; menetyksen, kunnian ja kaipuun tunteet nousevat voimakkaasti esiin ja - kuten usein Kaylla - hahmoihin kiintyy. Under Heavenissa Kay onnistuu kirjoittamaan mielenkiintoisesti myös naisista "vallan" takana: sekä keisarin että pääministern jalkavaimoilla on yllättävän paljon valtaa siihen, mitä tapahtuu. Ei tietenkään suoraan, vaan kulissien takana. Kayn "Kiina" on hyvin uskottavan oloinen ja kaunis paikka. Under Heaven oli huomattavasti mielenkiintoisempi ja ehjempi kokonaisuus kuin esimerkiksi Sarantine Mosaic tai Last Light of the Sun.
Miksi sitten ei olisi pitänyt lukea tätä ja Embassytownia peräkkäin? Liikaa hyvää kerralla, ja melkoinen sense-of-wonder-overload. Näiden tasolle ei ihan hetkeen mikään nousekaan!
Shen Tai, kuuluisan (edesmenneen) kenraalin poika, saa ruhtinaallisen lahjan: 250 erityisen hienoa hevosta. Hevosten avulla Shen Tai saa yllättävää valtaa, ja hän joutuukin mukaan poliittiseen valtataisteluun keisarin seuraajasta. Toisaalla Shen Tain sisko, Li-Mei, matkustaa pohjoiseen tullakseen naitetuksi barbaariheimon johtajalle. Mukana kuvioissa on vielä sisarusten vanhempi veli, joka on kunnianhimoinen ja valmis tekemään mitä tahansa oman asemansa pönkittämiseksi. Poliittisiin kuvioihin liittyy toki myös naisia, etenkin keisarilinen puoliso (no, jalkavaimo) sekä pääministerin jalkavaimo, joka sattuu olemaan Shen Tain rakastettu...
Kayta lukee aina mielikseen eikä Under Heaven ole poikkeus. Päinvastoin; menetyksen, kunnian ja kaipuun tunteet nousevat voimakkaasti esiin ja - kuten usein Kaylla - hahmoihin kiintyy. Under Heavenissa Kay onnistuu kirjoittamaan mielenkiintoisesti myös naisista "vallan" takana: sekä keisarin että pääministern jalkavaimoilla on yllättävän paljon valtaa siihen, mitä tapahtuu. Ei tietenkään suoraan, vaan kulissien takana. Kayn "Kiina" on hyvin uskottavan oloinen ja kaunis paikka. Under Heaven oli huomattavasti mielenkiintoisempi ja ehjempi kokonaisuus kuin esimerkiksi Sarantine Mosaic tai Last Light of the Sun.
Miksi sitten ei olisi pitänyt lukea tätä ja Embassytownia peräkkäin? Liikaa hyvää kerralla, ja melkoinen sense-of-wonder-overload. Näiden tasolle ei ihan hetkeen mikään nousekaan!
Monday, September 26, 2011
China Miéville: Embassytown
Yksi maailman parhaista kirjailjoista, China Miéville, kirjoitti scifi-romaanin. Ja Embassytown on ihan "selvää" scifiä, toisin kuin Miévillen aiempi tuotanto jonka genrelajittelusta voisi keskustella pitkäänkin.
Kaukana tulevaisuudessa ihmiset asuttavat planeettaa, jolla elää myös planeetan alkuperäisrotu, "Isännät." Elo on sinänsä aivan rauhaisaa, siitäkin huolimatta että Isäntien kanssa keskustelu ei ole aivan helppoa, vaan siihen kykenevät ainostaan Suurlähettiläät. Päähenkilö Benner Cho pääsee näkemään eturivistä mitä tapahtuu kun paikalle saapuu uusi Suurlähetteliäs.
Embassytown on mahtava kirja! Siinä on yhdessä kirjassa enemmän mielenkiintoisia ideoita kuin monessa heikomassa yhteensä. Miéville kirjoittaa tietenkin edelleen omalla, kauniin mutkikkaalla kielellään.Vanhalle lingvistille kirja, jossa (yhdessä) pääosassa on kieli, tulkkaus ja kulttuuri oli miellyttävä kokemus. Ehkä juuri tuo kielen merkitys ja kielen muodostuminen jäivät mieleen kaikkein mielenkiintoisimpana aspektina.
Vaikka The City & The City olikin loistava romaani, on Embassytown vielä loistavampi. Tämä piti - kliseisesti sanottuna - otteessaan alusta loppuun ja yllätti joka metrillä! Lisää!
Kaukana tulevaisuudessa ihmiset asuttavat planeettaa, jolla elää myös planeetan alkuperäisrotu, "Isännät." Elo on sinänsä aivan rauhaisaa, siitäkin huolimatta että Isäntien kanssa keskustelu ei ole aivan helppoa, vaan siihen kykenevät ainostaan Suurlähettiläät. Päähenkilö Benner Cho pääsee näkemään eturivistä mitä tapahtuu kun paikalle saapuu uusi Suurlähetteliäs.
Embassytown on mahtava kirja! Siinä on yhdessä kirjassa enemmän mielenkiintoisia ideoita kuin monessa heikomassa yhteensä. Miéville kirjoittaa tietenkin edelleen omalla, kauniin mutkikkaalla kielellään.Vanhalle lingvistille kirja, jossa (yhdessä) pääosassa on kieli, tulkkaus ja kulttuuri oli miellyttävä kokemus. Ehkä juuri tuo kielen merkitys ja kielen muodostuminen jäivät mieleen kaikkein mielenkiintoisimpana aspektina.
Vaikka The City & The City olikin loistava romaani, on Embassytown vielä loistavampi. Tämä piti - kliseisesti sanottuna - otteessaan alusta loppuun ja yllätti joka metrillä! Lisää!
Tuesday, September 20, 2011
Holly Black & Ellen Kushner: Welcome to Bordertown
7 arvostelukirjaa myöhemmin, lisää novelleja. Tällä kertaa aidosti urbaania fantasiaa edustava novellikokoelma, eli klassiseen Bordertowniin sijoittuva (duh) Welcome to Bordertown.
Bordertownin rajat ovat olleet kiinni kolmetoista päivää. Täällä meillä 13 vuotta on kuitenkin ehtinyt vierähtää ennen kuin portit taas aukesivat. Nyt kaikenlaiset väliinputoajat löytävät taas tiensä Bordertowniin, meidän maailmamme ja Keijumaan rajamaastoon, missä kaikki on toisin. Osa heistä palaa etsimään kadotettuja rakkaitaan, osalla on muut motiivit.
Jälleen kerran, osa novelleista oli todella loistavia, ja osa jäi hieman puolitiehen. Osa kirjoittajista on pitkäaikaisia bordertownilaisia, osa ensimmäistä kertaa mukana. Novellien lisäksi mukana on myös runoja, ja ne olivat ehkä kirjan mielenkiintoisin osuus (etenkin Jane Yolenin runot olivat hyviä ja niistä Soulja Grrrl loistava!). A Tangle of Green Men (Charles deLint) oli kaunis, ja niminovelli (Kushner & Terri Windling) erittäin hyvä. Toisaalta taas Tim Prattin Our Stars, Our Selves taas jäi ohueksi (ja siinä oli yksi perustavaa laatua oleva virhekin).
Vaikka Bordertown on periaatteessa nuortenkirjallisuutta (ja hyvin ymmärrettävästi onkin: kukapa nuori ei haluaisi päästä jonnekin muualle, jonnekin minne varmasti kuuluu - tosin onko Bordertown sitten se paikka onkin ihan toinen asia), on Welcome to Bordertown oikein hyvin luettavissa vanhempanakin. Tämä toimi jotenkin jopa paremmin kuin Emma Bullin Finder, mikä johtui ehkä siitä, että Welcome to Bordertown -kirjan lukijoilta ei selvästi odotettu aiempaa maailman tuntemusta (vaikka siitä varmasti apua olikin, ts. novelleissa oli paljon viittauksia vanhempiin kirjoihin). Tähän maailmaan olisi kiva tutustua tarkemmin, mutta vanhojen kirjojen saatavuus on.. heikko. Harmi: tällaista urbaani fantasia parhaimmillaan on!
Bordertownin rajat ovat olleet kiinni kolmetoista päivää. Täällä meillä 13 vuotta on kuitenkin ehtinyt vierähtää ennen kuin portit taas aukesivat. Nyt kaikenlaiset väliinputoajat löytävät taas tiensä Bordertowniin, meidän maailmamme ja Keijumaan rajamaastoon, missä kaikki on toisin. Osa heistä palaa etsimään kadotettuja rakkaitaan, osalla on muut motiivit.
Jälleen kerran, osa novelleista oli todella loistavia, ja osa jäi hieman puolitiehen. Osa kirjoittajista on pitkäaikaisia bordertownilaisia, osa ensimmäistä kertaa mukana. Novellien lisäksi mukana on myös runoja, ja ne olivat ehkä kirjan mielenkiintoisin osuus (etenkin Jane Yolenin runot olivat hyviä ja niistä Soulja Grrrl loistava!). A Tangle of Green Men (Charles deLint) oli kaunis, ja niminovelli (Kushner & Terri Windling) erittäin hyvä. Toisaalta taas Tim Prattin Our Stars, Our Selves taas jäi ohueksi (ja siinä oli yksi perustavaa laatua oleva virhekin).
Vaikka Bordertown on periaatteessa nuortenkirjallisuutta (ja hyvin ymmärrettävästi onkin: kukapa nuori ei haluaisi päästä jonnekin muualle, jonnekin minne varmasti kuuluu - tosin onko Bordertown sitten se paikka onkin ihan toinen asia), on Welcome to Bordertown oikein hyvin luettavissa vanhempanakin. Tämä toimi jotenkin jopa paremmin kuin Emma Bullin Finder, mikä johtui ehkä siitä, että Welcome to Bordertown -kirjan lukijoilta ei selvästi odotettu aiempaa maailman tuntemusta (vaikka siitä varmasti apua olikin, ts. novelleissa oli paljon viittauksia vanhempiin kirjoihin). Tähän maailmaan olisi kiva tutustua tarkemmin, mutta vanhojen kirjojen saatavuus on.. heikko. Harmi: tällaista urbaani fantasia parhaimmillaan on!
Tuesday, September 13, 2011
Ellen Datlow & Terri Windling: Teeth
Vampyyrit eivät ole enää ihan niin uusi musta kuin aiemmin, mutta vieläkin tarinoita riittää. Ellen Datlown ja Terri Windlingin nuorisolle suunnattu vampyyriantologia Teeth on onneksi paremmasta päästä.
Teeth sisältää nipun vampyyriaiheisia novelleja, enemmän (Neil Gaiman, Ellen Kushner, Holly Black, Garth Nix) tai vähemmän (Catherynne M. Valente, Kathe Koja, Kaaron Warren) tunnetuilta kirjailijoilta. Kuten arvata saattaa, osa novelleista (no, muutamat ovat runojakin) on parempia kuin toiset. Muutama todella siirappinen teos mahtui mukaan, mutta onneksi pääasiassa lukijaa ei aliarvioitu eikä liialliseen vampyyriromantiikkaan sorruttu. Delia Shermanin "Flying" oli varsin itse asiassa kaunis, ja Jeffrey Fordin "Sit the Dead" viihdyttävä. Gaimanilta oli ihan nätti runo, ei kuitenkaan mitään erityisen spesiaalia. Kathe Kojan "Doll" oli taas loistavan karmiva, eikä ollenkaan siirappinen, toisin kuin taas Cecil Castelluccin "Best Friends Forever", mikä ei vedonnut lainkaan. Mutta tämä on tilanne aina novelliantologioiden kanssa: osasta tykkää, osasta ei.
Yritin kesällä lukea toistakin vampyyriantologiaa, "Love Bites 2", minkä piti olla nimenomaan vampyyriromantiikkaa (ja vieläpä "synkkää ja hieman erilaista!"), mutta se oli vain kauheaa itseään toistavaa roskaa. Teeth on, vaikka sinänsä nuortenkirja onkin, merkittävästi parempi eivätkä vampyyrit ole kaikissa tarinoissa samanlaisia. Kyllä tätä suosittelee vampyyrifiktion ystäville, ikään katsomatta.
Teeth sisältää nipun vampyyriaiheisia novelleja, enemmän (Neil Gaiman, Ellen Kushner, Holly Black, Garth Nix) tai vähemmän (Catherynne M. Valente, Kathe Koja, Kaaron Warren) tunnetuilta kirjailijoilta. Kuten arvata saattaa, osa novelleista (no, muutamat ovat runojakin) on parempia kuin toiset. Muutama todella siirappinen teos mahtui mukaan, mutta onneksi pääasiassa lukijaa ei aliarvioitu eikä liialliseen vampyyriromantiikkaan sorruttu. Delia Shermanin "Flying" oli varsin itse asiassa kaunis, ja Jeffrey Fordin "Sit the Dead" viihdyttävä. Gaimanilta oli ihan nätti runo, ei kuitenkaan mitään erityisen spesiaalia. Kathe Kojan "Doll" oli taas loistavan karmiva, eikä ollenkaan siirappinen, toisin kuin taas Cecil Castelluccin "Best Friends Forever", mikä ei vedonnut lainkaan. Mutta tämä on tilanne aina novelliantologioiden kanssa: osasta tykkää, osasta ei.
Yritin kesällä lukea toistakin vampyyriantologiaa, "Love Bites 2", minkä piti olla nimenomaan vampyyriromantiikkaa (ja vieläpä "synkkää ja hieman erilaista!"), mutta se oli vain kauheaa itseään toistavaa roskaa. Teeth on, vaikka sinänsä nuortenkirja onkin, merkittävästi parempi eivätkä vampyyrit ole kaikissa tarinoissa samanlaisia. Kyllä tätä suosittelee vampyyrifiktion ystäville, ikään katsomatta.
Sunday, September 11, 2011
Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
Viimeinen Tähtifantasia-ehdokas oli Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa. Kirja edusti fantasiaa vähemmän "äärimmäisenä", eli kallistui enemmän maagisen realismin suuntaan (ja aika pitkälti ihan puhtaan realismin suuntaan: maagisuus jäi aika taka-alalle).
12-vuotias Gwenni on erilainen lapsi: hän näkee ja kuulee asioita mitä muut eivät, ja lentääkin unissaan. Gwenni kasvaa walesilaisessa pikkukylässä, missä kaikilla on omat salaisuutensa joista ei saa puhua, ja jossa kukaan ei Gwenniä ymmärrä. Eräs kylän miehistä löytyy hukkuneena ja jotenkin Gwennin on saatava selville mitä on tapahtunut ja ymmärrettävä kaikkea. Oman perheenkin kulissit alkavat murtua tapahtumien liikkuessa.
Kovin fantasinen tämä ei siis ollut. Gwenni näkee kyllä asioita ja kokee etiäisiä, mutta onko kyse varsinaisesti magiasta? Strachanin kuvaus Walesista ja pikkukylästä on kaunista ja Gwennin tarina on aika satuttavakin, mutta Tähtifantasia-listalle tämä oli hieman erikoinen. "Mainstream"-kirjana tätä lukee kyllä oikein hyvin, ja juuri sellainen "jos asioista ei puhuta, on kaikki kunnossa" -asenne onnistui mainiosti (ja tämä oli selvästi sieltä realismin päästä!). Strachanilta tuskin tulee jatkossa muuta luettua, ellei sitten sattumalta vastaan kävele.
12-vuotias Gwenni on erilainen lapsi: hän näkee ja kuulee asioita mitä muut eivät, ja lentääkin unissaan. Gwenni kasvaa walesilaisessa pikkukylässä, missä kaikilla on omat salaisuutensa joista ei saa puhua, ja jossa kukaan ei Gwenniä ymmärrä. Eräs kylän miehistä löytyy hukkuneena ja jotenkin Gwennin on saatava selville mitä on tapahtunut ja ymmärrettävä kaikkea. Oman perheenkin kulissit alkavat murtua tapahtumien liikkuessa.
Kovin fantasinen tämä ei siis ollut. Gwenni näkee kyllä asioita ja kokee etiäisiä, mutta onko kyse varsinaisesti magiasta? Strachanin kuvaus Walesista ja pikkukylästä on kaunista ja Gwennin tarina on aika satuttavakin, mutta Tähtifantasia-listalle tämä oli hieman erikoinen. "Mainstream"-kirjana tätä lukee kyllä oikein hyvin, ja juuri sellainen "jos asioista ei puhuta, on kaikki kunnossa" -asenne onnistui mainiosti (ja tämä oli selvästi sieltä realismin päästä!). Strachanilta tuskin tulee jatkossa muuta luettua, ellei sitten sattumalta vastaan kävele.
Subscribe to:
Posts (Atom)