Aina voi lukea lisää Jim Butcheria... Dresden files -sarja on ainoa urbaanifantasiasarja joka on pitänyt otteessaan oikeasti pitkään; kaikki muut ovat jääneet kesken viimeistään noin 4-5 osan kohdalla. Mutta Dresden tekee tässä poikkeuksen, hänen seikkailunsa kiinnostavat jatkuvasti.
Turn Coatin alussa Dresdenin vanha verivihollinen, Vartija Morgan, pölähtää vakavasti haavoittuneena Harryn ovesta sisään ja kertoo olevansa pakomatkalla murhasta syytettynä. Dresden hyvin tietää millaista on olla syyttömänä syytetty (ks. kohta "vanha verivihollinen"), ja niinpä hän alkaa selvittää kuka murhaaja oikeasti on. Matka vie pitkälle Velhojen salaisuuksiin, vampyyrien koteihin ja puolijumaluuksiin.
Turn Coatissa Butcher selvästi maalaa tilannetta tulevaisuutta varten jo aika isolla siveltimellä. Monia asioita muuttuu ja aiempien kirjojen hieman ajoittain tylsäkin status quo horjuu vakavasti. Dresden saa, jälleen kerran, huomata kuinka kaikella on hintansa, ja nyt alkaa tuntua jo siltä, että jotkut menetykset ovat liian arvokkaita. Onhan tässäkin toki aiemmista osista tuttua toistoa, ja etenkin tässä osassa tiettyjä asioita kuvattiin selvästi samoin sanoin useampiin otteisiin (mm. Harryn tapaa sytyttää kynttilät kammiossaan sekä hänen kissansa painavuutta...), mikä hieman häiritsi ja mikä herättää kysymyksiä kustannustoimittajan tehokkuudesta (vai onko Butcher jo niin kuuluisa, ettei häntä saa enää toimittaa...?) Kaikesta huolimatta, Turn Coat oli oikein viihdyttävä ja pakkohan Dresden-files -sarjan lukemista on tästäkin jatkaa.
Sunday, February 6, 2011
Wednesday, February 2, 2011
Richard Morgan: Muuntohiili
Oikeasti viime vuoden viimeinen kirja oli joululahjaksi saatu Richard Morganin Muuntohiili. Richard Morgan on tietenkin ajankohtainen vuonna 2011, onhan hän Finncon 2011:n kunniavieras!
Muuntohiili on noir-cyberpunk-dekkari. Päähenkilö Kovacs palkataan tutkimaan Laurens Bankcroftin näennäistä itsemurhaa. Hommassa tuntuu olevan jotain mätää: uuteen ruumiiseen ("sukkaan") kuolemansa jälkeen ladattu Bankcroft on vakuuttunut siitä, ettei hän olisi missään tapauksessa tappanut itseään. Kovacs tutkii asiaa paikallisen poliisin sukassa, mikä aiheuttaa omat ongelmansa sekin.
Morgan pelaa pitkälle ajatuksella siitä, että muistomme voidaan tallettaa ja siirtää toiseen ruumiiseen. Rikkailla on varaa kasvattaa itselleen uusia kehoja jatkuvasti ja säilyä ikuisesti nuorina, kun taas köyhemmät siirtyvät ruumiista toiseen vasta käytettyään ensimmäisen kehonsa "loppuun." Tietoisuuden jakamista useampaan kehoon yhtäaikaa paheksutaan. Katoliset pitävät tietoisuuden siirtoa vääränä (sielu päätyy taivaaseen), ja niinpä katolisia (tai ainakin katolisksi väitettyjä) murhataan paljon; he kun eivät voi tulla takaisin kielimään. Tätä mielenkiintoista lähtökohtaa Morgan käsittelee monesta eri näkökulmasta. Tavallaan "kropasta toiseen" siirtymä on hyvin samankaltaista kuin Dollhouse-sarjassa (etenkin 2.kaudella), vaikka Morgan toki käsitteli asiaa jo jonkin verran aikaisemmin! Kirjoitustyylinä noir-dekkari sopii näin kovaksikeitettyyn scifiin varsin mainiosti (cyberpunkiin erityisesti), ja Kovacs on kuitenkin pohjimmiltaan kiinnostava hahmo, vaikka toki hieman jähmeä. Paikoitellen Morgan kuvailee asioita hyvinkin graafisesti (ei heikkohermoisille!) ja aivan kirjan keskivaiheilla on hieman tyhjäkäyntiäkin, mutta positiivinen kokemus Muuntohiili kuitenkin oli. Seuraavaa suomennosta odotellessa: Musta mies ilmestynee tämän kevään aikana.
Muuntohiili on noir-cyberpunk-dekkari. Päähenkilö Kovacs palkataan tutkimaan Laurens Bankcroftin näennäistä itsemurhaa. Hommassa tuntuu olevan jotain mätää: uuteen ruumiiseen ("sukkaan") kuolemansa jälkeen ladattu Bankcroft on vakuuttunut siitä, ettei hän olisi missään tapauksessa tappanut itseään. Kovacs tutkii asiaa paikallisen poliisin sukassa, mikä aiheuttaa omat ongelmansa sekin.
Morgan pelaa pitkälle ajatuksella siitä, että muistomme voidaan tallettaa ja siirtää toiseen ruumiiseen. Rikkailla on varaa kasvattaa itselleen uusia kehoja jatkuvasti ja säilyä ikuisesti nuorina, kun taas köyhemmät siirtyvät ruumiista toiseen vasta käytettyään ensimmäisen kehonsa "loppuun." Tietoisuuden jakamista useampaan kehoon yhtäaikaa paheksutaan. Katoliset pitävät tietoisuuden siirtoa vääränä (sielu päätyy taivaaseen), ja niinpä katolisia (tai ainakin katolisksi väitettyjä) murhataan paljon; he kun eivät voi tulla takaisin kielimään. Tätä mielenkiintoista lähtökohtaa Morgan käsittelee monesta eri näkökulmasta. Tavallaan "kropasta toiseen" siirtymä on hyvin samankaltaista kuin Dollhouse-sarjassa (etenkin 2.kaudella), vaikka Morgan toki käsitteli asiaa jo jonkin verran aikaisemmin! Kirjoitustyylinä noir-dekkari sopii näin kovaksikeitettyyn scifiin varsin mainiosti (cyberpunkiin erityisesti), ja Kovacs on kuitenkin pohjimmiltaan kiinnostava hahmo, vaikka toki hieman jähmeä. Paikoitellen Morgan kuvailee asioita hyvinkin graafisesti (ei heikkohermoisille!) ja aivan kirjan keskivaiheilla on hieman tyhjäkäyntiäkin, mutta positiivinen kokemus Muuntohiili kuitenkin oli. Seuraavaa suomennosta odotellessa: Musta mies ilmestynee tämän kevään aikana.
Wednesday, January 19, 2011
Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu
Taas Komissario Koskista joululomalla. "Kummasti" aina juuri joulunpyhinä tulee luettua näitä.
Räätälöidyssä ratkaisussa Koskisella on isoja henkilökohtaisia murheita, mutta samalla pitäisi tutkia ratapihalta löytyneen teinipojan murhaa. Toisin kuin edellinen kirja, tällä kertaa liikutaan enemmän Tampereen keskustassa ja vähemmän muualla.
Ihan leppoisaahan nämä Koskiset ovat. Hyvin realistisen oloista sinänsä, että mitään suuria takaa-ajoja tai tulitaisteluita ei mukaan mahdu. Ja kaupunkikuvaus on hyvin tarkkaa: Koskisen jalanjälkiä on helppo seurata ja vaikka baareja ei nimeltä mainitakaan, niin tietää kyllä mihin milloinkin eksytään. Koskinen on ihan sympaattinen hahmo, sivuhahmot jäävät taas hieman ohuemmiksi (auttaisi ehkä, jos olisi lukenut kaikki sarjan aiemmat osat). Varmaan tulee taas ensi jouluna luettua seuraava osa.
Räätälöidyssä ratkaisussa Koskisella on isoja henkilökohtaisia murheita, mutta samalla pitäisi tutkia ratapihalta löytyneen teinipojan murhaa. Toisin kuin edellinen kirja, tällä kertaa liikutaan enemmän Tampereen keskustassa ja vähemmän muualla.
Ihan leppoisaahan nämä Koskiset ovat. Hyvin realistisen oloista sinänsä, että mitään suuria takaa-ajoja tai tulitaisteluita ei mukaan mahdu. Ja kaupunkikuvaus on hyvin tarkkaa: Koskisen jalanjälkiä on helppo seurata ja vaikka baareja ei nimeltä mainitakaan, niin tietää kyllä mihin milloinkin eksytään. Koskinen on ihan sympaattinen hahmo, sivuhahmot jäävät taas hieman ohuemmiksi (auttaisi ehkä, jos olisi lukenut kaikki sarjan aiemmat osat). Varmaan tulee taas ensi jouluna luettua seuraava osa.
Sunday, January 16, 2011
Patric Rotfhuss: Tuulen nimi
Joskus pitää ostaa kirja siksi, että kansi on kaunis. Patric Rothfussin Tuulen nimi -kirjan suomennoksen kansi oli nätti ja oli kirjaakin toki kehuttu...
Majataloon tulee Kronikoitsija kuulemaan majatalon pitäjän tarinaa. Se onkin hyvin perinteinen tarina: nuori, maagisesti (ja muutenkin) lahjakas poika opiskelee magiaa ja oppii paljon muutakin. Maailmaa piinaa ns. suuri paha ja sitä vastaan pitäisi taistella. Mutta ensin pitää oppia elämästä!
Juoni ei siis ole erityisen omaperäinen, mutta tarina pitää silti mukanaan. Osittain se johtuu päähenkilöstä: Kvothe on yhtä aikaa ärsyttävä, pikkuvanha, mielenkiintoinen ja uskottava. Osittain se johtuu maailmasta: Rothfuss on miettinyt maailmansa ja magiansa tarkkaan kuosiin ja turhia asioita ei kuitenkaan kerrota. Hieman tarina junnaa paikoitellen (Kvothen köyhyyteen kiinnitetään huomiota moneen otteeseen; vähempikin olisi riittänyt), ja enemmän olisi ehkä voinut tapahtua. Rotfhussin kieli on rikasta ja kaunista ja sitä todella lukee mielellään. Kuvaukset magian opettelusta ovat myös ihania. Musiikki on olennaisessa roolissa kirjassa ja Rothfuss kuvaa sitä herkullisesti.
Harvoin tulee luettua ihan näin perinteistä fantasiaa, mutta Tuulen nimi on sitä parhaimmillaan! Sen, minkä se omaperäisyydessä häviää, voittaa se kielessä ja maailmassa.
Majataloon tulee Kronikoitsija kuulemaan majatalon pitäjän tarinaa. Se onkin hyvin perinteinen tarina: nuori, maagisesti (ja muutenkin) lahjakas poika opiskelee magiaa ja oppii paljon muutakin. Maailmaa piinaa ns. suuri paha ja sitä vastaan pitäisi taistella. Mutta ensin pitää oppia elämästä!
Juoni ei siis ole erityisen omaperäinen, mutta tarina pitää silti mukanaan. Osittain se johtuu päähenkilöstä: Kvothe on yhtä aikaa ärsyttävä, pikkuvanha, mielenkiintoinen ja uskottava. Osittain se johtuu maailmasta: Rothfuss on miettinyt maailmansa ja magiansa tarkkaan kuosiin ja turhia asioita ei kuitenkaan kerrota. Hieman tarina junnaa paikoitellen (Kvothen köyhyyteen kiinnitetään huomiota moneen otteeseen; vähempikin olisi riittänyt), ja enemmän olisi ehkä voinut tapahtua. Rotfhussin kieli on rikasta ja kaunista ja sitä todella lukee mielellään. Kuvaukset magian opettelusta ovat myös ihania. Musiikki on olennaisessa roolissa kirjassa ja Rothfuss kuvaa sitä herkullisesti.
Harvoin tulee luettua ihan näin perinteistä fantasiaa, mutta Tuulen nimi on sitä parhaimmillaan! Sen, minkä se omaperäisyydessä häviää, voittaa se kielessä ja maailmassa.
Sunday, January 2, 2011
Vuosi 2010: Tilastointia
Vuosi 2010 oli lukemisen kannalta huono vuosi. Vain 68 romaania. Tämä on huonoin vuosi pitkään aikaan, ja johtui toki monesta seikasta (mm. raskaasta työkuormasta).
Mieleen jäi toki muutamia kirjoja, Miévillen uusimmat, Swainstonia ja vihdoinkin arvostelukirjojen kautta avautuneet Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat. Arvostelupuolella myös Susanne Collinsin Nälkäpeli-sarja osoittautui loistavaksi, ja Kuvastaja-voittaja, Helena Wariksen Uniin piirretty polku, upposi sekin.
27 romaania tuli luettua englanniksi. Tähän saattoi vaikuttaa se, että peräti 33 luetuista kirjoista oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, eli siis luonnollisesti suomenkielisiä. Genrekirjallisuuden ulkopuolelta ei tullutkaan kovin paljoa luettua, Larssonin Millenium-trilogia, uusin Seppo Jokinen jouluna ja siinäpä se melkein olikin.
Con-puolella oli taas loistava vuosi! Åcon toukokuussa ja loistavan ihastuttava Geoff Ryman, Swecon kesäkuussa ja aina yhtä hurmaava Justina Robson sekä tietenkin kaiken kruununa Finncon heinäkuussa! Finnconin kaikki kunniavieraat (Kushner, Cadigan, Peltoniemi ja Rantalaiho) jäivät mieleen hauskoina ja mielenkiintoisina ihmisinä (OK, rehellisyyden nimissä pitää kai myöntää että kahden viimeisen kohdalla tämä mieleenpainuminen on tapahtunut jo vuosia sitten).
Toivottavasti tänä vuonna ehtii lukea enemmän. Muutama viimeisin kirja viime vuodelta on vielä tänne listaamatta, eli hieman pitää purkaa backlogia vielä.
Mieleen jäi toki muutamia kirjoja, Miévillen uusimmat, Swainstonia ja vihdoinkin arvostelukirjojen kautta avautuneet Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat. Arvostelupuolella myös Susanne Collinsin Nälkäpeli-sarja osoittautui loistavaksi, ja Kuvastaja-voittaja, Helena Wariksen Uniin piirretty polku, upposi sekin.
27 romaania tuli luettua englanniksi. Tähän saattoi vaikuttaa se, että peräti 33 luetuista kirjoista oli arvostelu/Kuvastaja-kirjoja, eli siis luonnollisesti suomenkielisiä. Genrekirjallisuuden ulkopuolelta ei tullutkaan kovin paljoa luettua, Larssonin Millenium-trilogia, uusin Seppo Jokinen jouluna ja siinäpä se melkein olikin.
Con-puolella oli taas loistava vuosi! Åcon toukokuussa ja loistavan ihastuttava Geoff Ryman, Swecon kesäkuussa ja aina yhtä hurmaava Justina Robson sekä tietenkin kaiken kruununa Finncon heinäkuussa! Finnconin kaikki kunniavieraat (Kushner, Cadigan, Peltoniemi ja Rantalaiho) jäivät mieleen hauskoina ja mielenkiintoisina ihmisinä (OK, rehellisyyden nimissä pitää kai myöntää että kahden viimeisen kohdalla tämä mieleenpainuminen on tapahtunut jo vuosia sitten).
Toivottavasti tänä vuonna ehtii lukea enemmän. Muutama viimeisin kirja viime vuodelta on vielä tänne listaamatta, eli hieman pitää purkaa backlogia vielä.
Thursday, December 23, 2010
Matthew Stover: Blade of Tyshalle
Cainen (tai ehkä oikeammin Harin) seikkailuja tuli sitten jatkettua toisenkin kirjan verran.
Blade of Tyshalle sijoittuu 7 vuotta Heros die -kirjan jälkeen. Harin elämä on muuttunut monella tavalla, mutta niin on monen muunkin. Hari ei todellakaan ole enää sama mies, joka Overworldissa Cainena taisteli. Hänelle kuitenkin selviää kammottava salaliitto Overworldia vastaan, ja tietenkin asialle pitää tehdä jotain, etenkin kun siitä tulee hyvin nopeasti Henkilökohtaista.
Blade of Tyshalle oli monin paikoin parempi kuin Heros die. Hahmot olivat jotenkin vielä hioutuneempia, ja Stover käytti vähemmän aikaa maailmalla kikkailuun, ymmärrettävästi, onhan maailma nyt lukijoille jo tuttu. Scifi-elementti on tässä korostuneempi, mutta toisaalta niin on magiakin. Stover sortuu hieman kuitenkin siihen, että Haria potkitaan päähän ihan joka suunnalta, ja "otetaan pois IHAN kaikki" -mentaliteetti käy hieman vanhaksi nopeasti. Lopun suuret yhteentotot ovat myös hieman liian äärimmäisiksi vietyjä ja ajoittain hieman sekavia. Tästä huolimatta Blade of Tyshalle oli oikein viihdyttävä kirja (joka olisi hyötynyt noin 200 sivun editoinnista, pituutta oli liikaa) ja sarjan kolmannenkin osan voisi ehkä joskus lukea.
Blade of Tyshalle sijoittuu 7 vuotta Heros die -kirjan jälkeen. Harin elämä on muuttunut monella tavalla, mutta niin on monen muunkin. Hari ei todellakaan ole enää sama mies, joka Overworldissa Cainena taisteli. Hänelle kuitenkin selviää kammottava salaliitto Overworldia vastaan, ja tietenkin asialle pitää tehdä jotain, etenkin kun siitä tulee hyvin nopeasti Henkilökohtaista.
Blade of Tyshalle oli monin paikoin parempi kuin Heros die. Hahmot olivat jotenkin vielä hioutuneempia, ja Stover käytti vähemmän aikaa maailmalla kikkailuun, ymmärrettävästi, onhan maailma nyt lukijoille jo tuttu. Scifi-elementti on tässä korostuneempi, mutta toisaalta niin on magiakin. Stover sortuu hieman kuitenkin siihen, että Haria potkitaan päähän ihan joka suunnalta, ja "otetaan pois IHAN kaikki" -mentaliteetti käy hieman vanhaksi nopeasti. Lopun suuret yhteentotot ovat myös hieman liian äärimmäisiksi vietyjä ja ajoittain hieman sekavia. Tästä huolimatta Blade of Tyshalle oli oikein viihdyttävä kirja (joka olisi hyötynyt noin 200 sivun editoinnista, pituutta oli liikaa) ja sarjan kolmannenkin osan voisi ehkä joskus lukea.
Friday, December 10, 2010
Laurell K. Hamilton: Nightseer
Ennen siirtymistään urbaanin fantasian (ja erotican) pariin, Laurell K. Hamilton kirjoitti perinteisempää fantasiaa. Ainakin hänen esikoisensa, Nightseer on ihan "tavallista", toiseen maailmaan sijoittuvaa fantasiaa eikä urbaania kamaa.
Puolhaltia Keelios on poikkeuksellisen kyvykäs nainen: siinä missä useimmat muut hänen maailmassaan hallitsevat maksimissaan kahden eri magian lajin käytön, Keelios osaa peräti kolme. Kolmas magia putkahti Keeliokselle hieman yllättäen ja niinpä hänen onkin pitänyt palata koulun penkille. Keelioksen vanha vihollinen (joka mm. tappoi Keelioksen äidin) tekee kuitenkin näyttävän paluun ja sitten pitää taistella pahaa vastaan. Keelios itsekään ei tunnu olevan aivan täysin puhtoinen, hän kun on demonin merkitsemä (ja siten pystyy kontrolloimaan niin valkeaa kuin mustaakin magiaa).
Huh mitä roskaa... Kovasti tätä on monessa paikassa kehuttu, mutta Keeliosta pahempaa Mary Sue -hahmoa ei ole hetkeen tullut vastaan (hän osaa aivan kaiken, on kovasti rakastettu ja demonisesta ongelmastaan huolimatta täydellinen). Kirjan rakenne on aivan pielessä: paikasta toiseen siirrytään liian usein ja nopeasti, ja etenkin loppupuolella esitellään tärkeitä hahmoja täysin tyhjästä (ja vastaavasti aiemmin mukana olleet hahmot vain unohdetaan). Tuntuu siltä, kuin Nightseer olisi esim. trilogian toinen osa. Päähenkilöstä romanttisesti kiinnostunut Lothar (Lothin palvoja, Lolthista, LOL!) on kyllä Paha (näin kerrotaan), mutta käytös ei kyllä tue tätä Pahuutta lainkaan. Seksiä tai väkivaltaa ei tässä juurikaan ole, eli Hamilton on sittemmin muuttanut tyyliään rajusti. Todennäköisesti hyvä niin. Nightseer ei ole hänen uransa huippuhetkiä. Parhaimmillaan viihdyttävä, mutta suurimman osan ajasta ei edes oikein sitä.
Puolhaltia Keelios on poikkeuksellisen kyvykäs nainen: siinä missä useimmat muut hänen maailmassaan hallitsevat maksimissaan kahden eri magian lajin käytön, Keelios osaa peräti kolme. Kolmas magia putkahti Keeliokselle hieman yllättäen ja niinpä hänen onkin pitänyt palata koulun penkille. Keelioksen vanha vihollinen (joka mm. tappoi Keelioksen äidin) tekee kuitenkin näyttävän paluun ja sitten pitää taistella pahaa vastaan. Keelios itsekään ei tunnu olevan aivan täysin puhtoinen, hän kun on demonin merkitsemä (ja siten pystyy kontrolloimaan niin valkeaa kuin mustaakin magiaa).
Huh mitä roskaa... Kovasti tätä on monessa paikassa kehuttu, mutta Keeliosta pahempaa Mary Sue -hahmoa ei ole hetkeen tullut vastaan (hän osaa aivan kaiken, on kovasti rakastettu ja demonisesta ongelmastaan huolimatta täydellinen). Kirjan rakenne on aivan pielessä: paikasta toiseen siirrytään liian usein ja nopeasti, ja etenkin loppupuolella esitellään tärkeitä hahmoja täysin tyhjästä (ja vastaavasti aiemmin mukana olleet hahmot vain unohdetaan). Tuntuu siltä, kuin Nightseer olisi esim. trilogian toinen osa. Päähenkilöstä romanttisesti kiinnostunut Lothar (Lothin palvoja, Lolthista, LOL!) on kyllä Paha (näin kerrotaan), mutta käytös ei kyllä tue tätä Pahuutta lainkaan. Seksiä tai väkivaltaa ei tässä juurikaan ole, eli Hamilton on sittemmin muuttanut tyyliään rajusti. Todennäköisesti hyvä niin. Nightseer ei ole hänen uransa huippuhetkiä. Parhaimmillaan viihdyttävä, mutta suurimman osan ajasta ei edes oikein sitä.
Subscribe to:
Posts (Atom)