Herbjorg Wassmon Dinan kirjasta olisi kai pitänyt pitää... Sadetin lykkäsi keväällä ennen lomaa mukaan ja nyt sain vihdoinkin luettua. Ilmeisesti en vaan tajunnut tai jotain, mutta minuun tämä ei uponnut ollenkaan.
Dina aiheuttaa lapsena vahingossa äitinsä kuoleman sillä seurauksella, että hän etääntyy isästään lopullisesti eikä itsekään tietenkään siitä koskaan toivu. Dinaa ei voi hallita, ja niinpä vallesmanni-isä pakkonaittaa Dinan vanhalle Jacobille. Dina ei tietenkään sitä purematta niele vaan jatkaa itsenäistä ja itsepäistä käytöstään.
Hylkäys-teema on kirjassa selvästi esillä ja niinpä Dina selviytymiskonstina kuljettaakin kuolleita läheisiään mukanaan jatkuvasti: näin he eivät voi häntä enää koskaan hylätä. Dinan omapäinen käytös (=mielen järkkyminen) on muutenkin ymmärrettävissä lapsuuden kokemusten ja traumojen perusteella, mutta miksi ihmeessä kirjan lähes kaikki miehet toimivat niin typerästi kuin toimivat? Dinalla tuntuu olevan suorastaan noitamainen voima miehiin, mitä ei selitetä oikeastaan millään (Dinan käytös sitä ei ainakaan selitä). Se vaikuttaa siksi epäuskottavalta.
Wassmon kuvaus Norjasta ja Norjan luonnosta on kaunista ja tarinan lomaan tiputellut "Dinan näkökulmat" ihan mielenkiintoinen tapa kertoa (tosin Dinan olisi voinut muuten etäyttää tarinasta vieläkin selkeämmin, mikä olisi saattanut korostaa hahmon sairautta entistä enemmän). Pienen paikkakunnan elämä vaikuttaa aidolta. Ehkä tarina olisi ollut parempi ilman nimihenkilöä? Tai sitten en tosiaan vain tajunnut mikä tässä oli "niin" hienoa. Ymmärrän tavallaan miksi tämän kirjan olisi pitänyt tehdä suuri vaikutus, mutta eipä vain tehnyt.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment