David Farlan: The Sum of All Men

David Farlandin The Sum of All Men aloittaa (kuinka ollakaan) eeppisen fantasiasarjan, Runelords-sarjan. Ei mitään uutta auringon alla siis.

Lähtökohdiltaan sarja (ja siis myös kirja) on aika hyvä. Runelords-sarjan maailmassa ihmisillä on selkeitä fyysisiä ja henkisiä ominaisuuksia, joita mystisten riimujen avulla voidaan siirtää toisiin ihmisiin, ns. riimulordeihin (hmm...suomennos ontuu). Jujuna on tietenkin se, että jos joku ominaisuudestaan luopuu, ei sitä saa takaisin ennen kuin se, jolle ominaisuus on annettu, kuolee. Maailmassa on siis todella voimakkaita/ketteriä/älykkäitä/kauniita ihmisiä ja vastavuoroisesti täysin voimattomia/kömpelöitä/tyhmiä/rumia. Periaatteessa antaminen on vapaaehtoista, mutta - kuten arvata saattaa - ihan kaikki eivät toimi niin ja sitten tuleekin ongelmia. Lähtökohta on siis hyvä ja herättää heti kaikenlaisia moraalisia kysymyksiä, joista ainakin osaa Farland käsitteleekin ihan hyvin.

Päähenkilöt ovat ihan OK, ei mitään kovin ihmeellistä. Ei ärsyttäviä ainakaan, muttei kovin mieleenpainuviakaan. Perinteinen "maanviljelijästä tulee kuningas" -lähtökohta on onneksi hylätty ja päähenkilöiden johtava asema on heti alusta asti selvä. Osa hahmoista tuntuu vain kehittyvän vähän liiankin nopeasti: elämää suurempi rakkaus kehittyy oikeasti neljässä päivässä? Niin, koko tarina tapahtuu noin viiden päivän aikana ja tähän Farland saa käytettyä yli 650 sivua...

Ja siinä onkin ongelma. Jo tätä kirjaa olisi saanut pätkäistä runsaasti, ja tämä vasta aloittaa sarjan, jossa on nyt jo 4 osaa ja lisää ilmeisesti tulossa. OK, eeppisyysskaala tästä varmaan vielä kohoaakin, mutta... Ei, ei vaan jaksa. Liikaa luettavaa. Jos yksittäiset kirjat olisivat ohuempia tai koko sarja esim. vain trilogia, ehkä viitsisi, mutta tämä taitaa kyllä jäädä tähän. Harmillista magiasysteemi oli kuitenkin hieman poikkeuksellinen ja ihan hyvin Farland kirjoitaa, mutta on niin paljon muutakin luettavaa. Eeppisen fantasiakirjallisuuden ystäville, joiden kärsivällisyys riittää sarjoille, tätä voi tosin hyvillä mielin suositella!

Kauko Röyhkä: Ocean City

Kotimaista spefiä tällä kertaa, eli Kauko Röyhkän Ocean City. En ole Röyhkää aikaisemmin lukenut enkä varmaan olisi tätäkään ihan heti valinnut, mutta Sadetin suositteli (=toi työpöydälle), joten tokihan!

Ocean City on scifi-elementeiltään varsin kevyttä, ainoastaan addiktoiva kide-laite on selvä scifi-elementti. Tai no, ehkä myös Ocean City itse, joka on veden päälle rakennettu rikkaiden ja menestyvien "ideaalikaupunki" (ja lyhenne O.C on varmasti ihan Röyhkältä tarkoituksellista). Röyhkän maailmassa ihmisten lisääntyminen on huomattavasti nykyistä vaikeampaa ja päähenkilö onkin siittäjä Luukas Rothovius, jonka uskonnollinen vakaumus sotii usein mielihaluja vastaan. Kirjan juoni on varsin köykäinen, pääasiassa ovat enemmänkin ihmisen itsensä löytämisen ja yksinäisyyden teemat. Isä-teemaa Röyhkä yrittää käsitellä, mutta valitettavasti hyvän alun jälkeen tarina hieman loppua kohti löysistyy ja muuttuu liiankin action-leffaksi. Tästä olisi saanut huomattavasti enemmänkin irti.

Itse olisin halunnut lukea enemmän mielenkiintoisimmasta hahmosta, eli Ocean Citystä itse. Tällaiset yhteen kaupunkiin sijoittuvat kirjat ovat parhaimmillaan silloin kun kaupungista itsestään tulee elävä hahmo (Ambergris, New Crobuzon, Un Lun Dun, London Below, Gormenghast jne.) Röyhkällä olisi ollut tähän mahdollisuus, mutta hän jättää sen käyttämättä. Muutenkin tuntuu siltä, että Röyhkä käyttää aikaansa tarkoituksenmukaiseen shokeeraamiseen (seksin, väkivallan ja ajoittain ulosteidenkin tasolla) syvällisemmän hahmokuvauksen ja pohdintojen sijaan.

Eihän tämä kuitenkaan huono kirja ollut. Röyhkä kirjoittaa sujuvasti, hahmot ovat pääasiallisesti ihan uskottavia ja ajatukset, joita Röyhkä alkaa käsitellä, ovat sinänsä varsin mielenkiintoisia. Voisin hyvin kuvitella lukevani Röyhkältä jotain muutakin, ehkä hänen ei-scifi-kirjansa olisivat vieläkin mielenkiintoisempia?

Joe Haldeman: Forever Peace

Jatketaan coni-kunniavieraiden kirjoilla, tällä kertaa Finncon'07 kunniavieraan Joe Haldemanin Forever Peace (joka ei todellakaan ole jatkoa kirjalle Forever War, vaan nämä voi lukea ihan erillisinä kokonaisuuksina. Mitä ne siis todellakin ovat.)

Tulevaisuudessa ei enää sodita face-to-face (tai ainakaan rikkaissa maissa ei niin tehdä) vaan sotilaille isketään plugi niskaan ja he kontrolloivat valtavia sotilasrobotteja etänä. Forever Peacen päähenkilö Julian on yksi näistä sotilaista, kunnes "alkaa tapahtua" ja yhtäkkiä koko universumin tulevaisuus onkin vaakalaudalla. Julian ei ole se henkilö, joka universumia yksin lähtee pelastamaan (tämä ei ole sellainen kirja), mutta hän on tahtomattaankin keskeisessä roolissa kun suunnitellaan juonta, jonka avulla maailmankaikkeus voi säilyä. Siinä on tärkeässä asemassa rauhan saavuttaminen.

Forever Peace on hyvin erilainen kuin Forever War (joka on yksi parhaista sotakirjoista ikinä, kannattaa lukea, suomennettu nimellä Loputon sota). Forever Peace käsittelee enemmän ihmisyyttä ja sen eri aspekteja ja siitä mikä tekee ihmisestä ihmisen. Pyhittääkö tarkoitus keinot ja mikä tarkoitus on sellainen, johon kannattaa edes pyrkiä? Julian ei ole suoraviivaisesti sankarityyppiä, monella tavalla jopa päin vastoin.

Forever Peace'ssa luotu maailma on sellainen, josta olisi mielenkiintoista lukea enemmänkin! Mitä tapahtuu kirjan jälkeen? Tahtoo tietää! Valitettavasti (?) Forever Free onkin sitten Forever Warin jatko-osa, eli tälle jatkoa ei ole ainakaan vielä kirjoitettu.

Hal Duncan: Ink

Ink on suoraa jatkoa Hal Duncanin ensimmäiselle kirjalle (Vellum) ja kokoaakin tarinan tavallaan kasaan.

Hyvin samoilla linjoilla Vellumin kanssa tässäkin ollaan. Kuolemattomia olentoja, myttejä, enkeleitä ja demoneita (tai jotain ihan muuta) ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia/menneisyyksiä/nykyisyyksiä. Åconissa Hal itse sanoi kirjansa kertovan psyykestä ja sen hajoamisesta/uudelleen kokoon saamisesta, Jungilaisin termein ilmaistuna ja se onkin yksi toimiva näkökulma tekstin tulkitsemiseen (muttei varmasti ainoa!). Hal kertoi myös Jack Flashin olevan hänen alter egonsa, mikä on lähinnä... pelottavaa.

Monipuolista tekstiä, paljon ajattelemisen aihetta. Tekisi mieli pureutua tekstiin heti uudestaan (tai siis Vellumiin, oikeastaan), mutta taitaa jäädä tulevaisuuteen. Helppo kirja tämä ei ollut, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.

(Pakollinen Åcon-merkintä: yksi hienoimmista coneista ikinä! Mahtava kunniavieras, mielenkiintoisia paneeleita ja todella rentouttavaa! Yöunet? Ensi vuonna lisää fandom-ihmisiä mukaan!! Ja korvatulpat!)

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Taas jotakin hieman erilaista, eli kotimaista ei-fiktiota. Virkistävää.

Kyllikki Villa on eläessään reissannut sinne, tänne ja tuonne (rahti)laivoilla ja kirjassa Vanhan rouvan lokikirja hän kuvaa yhtä näistä reissuista, etelä-Amerikkaan. Matkallaan Villa nauhoitti päiväkirjaa ja niistä tämä teos sitten koostuu. Kirjassa ei varsinaisesti "tapahdu" mitään (matkustetaan kovasti), mutta tunnelmat ja vanhenevan naisen mietteet eletystä elämästä ja siitä, mitä vielä on edessä, riittävät mainiosti. Monissa kohdissa tulee sellainen "ah, jospa minäkin"-fiilis (joka karsiutuu nopeasti, kun muistaa kärsivänsä merisairaudesta). Monella tavalla kirja on haikea, Villa tuntee ikänsä painavan ja miettii usein onko tämä matka viimeinen kaukomatka. Toisaalta uusien ja tuttujen paikkojen kohtaamisessa on usein mukana täydellinen riemu, ja Villa saa taas uskomaan myös ihmisten hyvyyteen.

Hieno, "vanhanaikainen" matkakirja, jota lukiessa todella nauttii!

Hal Duncan: Vellum

Koska ennen coneja pitää aina lukea kunniavieraiden kirjoja, ennen Åconia piti tietenkin lukea sen kunniavieraan, Hal Duncanin, kirjoja tai ainakin kirja, eli Vellum.

Vellum oli helpoimmillaankin hyvin vaikea kirja. Duncanin kielenkäyttö on monimutkaista, hahmot monitasoisia ja hyvin muuttuvia (monella tavalla!) ja juoni... no, juonta ei varsinaisesti ollut. Tuntui olevan lähtötilanne ja sen ympärillä pyöriviä asioita. OK, tarina tietenkin jatkuu seuraavassa kirjassa.

Vaikeudesta huolimatta, Vellum oli hieno kokemus. Duncan on onnistunut luomaan maailman, jossa on paljon elementtejä saamatta kuitenkaan aikaan sillisalaattivaikutelmaa (vaikka en kyllä parhaalla tahdollakaan osaisi sanoa onko tämä scifiä vai fantasiaa!). Vellum antaa paljon ajattelemista ja nyt kun "palaset" on saatu paikalleen, on aivan pakko lukea seuraavakin osa. Duncanin kieli on kaunista ja vaikka se vaatiikin keskittymistä, ei tämä ennenkään ole ollut huono asia! Kyllä tätä suositella voi!

Lauren Weisberger: The Devil Wears Prada

Luen minä muutakin kuin spefiä. Työmatkalukemisena Lauren Weisbergerin The Devil Wears Prada oli ihan paikallaan.

Höttöähän tämä oli ja hieman liian muotimaailmaan painottuvaa minun makuuni (kun siitä niin vähän tiedän), mutta toisaalta ihan hyvä tarina siitä mitä tapahtuu, kun ura menee kaiken muun edelle. Toki näitä "kuinka pitkälle olet valmis menemään?" -tarinoita on tullut luettua genressä kuin genressä (juuri äsken Christopher Priestin novellissa The Head and the Hand), ja usein niissä mennään paljon pidemmällekin, mutta kuitenkin. Viihdyttävä tarina, ihan hyvin kerrottu ja sopi tilanteeseen. Ei näitä enempää taas ihan heti jaksaisi tosin lukea.

Tämän jälkeen oli jokseenkin omituista katsoa heti perään Ruman Bettyn pari ekaa jaksoa...